Viime keskiviikkona matkustin pitkästä aikaa sinne, missä elokuvateattereissa on ainoastaan kaksi näytöstä illassa ja kadut täyttyvät kesäisin oopperaturisteista, kyseinen ilmiö lienee minulle turhankin tuttu, asuinhan kokonaiset kymmenen kuukautta lähes Olavinlinnan vieressä ja katselin oopperaturistien vaeltavan heinäkuun iltoina linnalle. Niistä kymmenestä kuukaudesta ja siitä pienestä oopperakaupungista minä tavallaan tahtoisin kirjoittaa enemmän, olen nimittäin viimeisimmän kuukauden aikana unohtunut luvattoman usein miettimään, miksi viime keväänä olin helpottunut päästessäni muuttamaan sieltä pois ja nykyään kaipaan sinne jatkuvasti. Olin helpottunut, vaikka siinä pikkukaupungissa minulla oli ihan äärettömän kaunis asunto ehkä kaupungin kauneimmalla kadulla, istuin iltaisin rannassa katselemassa auringonlaskujen harmoniaa ja kävelin aamuisin päämäärättömästi valokuvaamassa kevään kauneutta, olin todella helpottunut, vaikka minulla oli tavallaan kaikki hyvin myös ennen muuttoa.
Olin helpottunut, sillä muutettuani asuin satoja kilometrejä lähempänä ihmistä, jota rakastan enemmän kuin olen koskaan rakastanut ketään ja jonka viereen nukahtaminen on yksi parhaimmista asioista maailmassa, mutta minä olin helpottunut osittain myös siksi, että tunsin pääseväni elämässäni edes vähän eteenpäin. Tässä kaupungissa on tapahtunut paljon kauniita asioita, olen päässyt eteenpäin ainakin itseni suhteen ja saanut kokea asioita, mitä en välttämättä olisi kokenut missään muualla, mutta kaikesta huolimatta kaipaan nykyään jatkuvasti siihen samaan pikkukaupunkiin, josta vuosi sitten lähdin vannoen samalla itseni lisäksi kaikille muillekin, etten koskaan enää tule palaamaan sinne jäädäkseni. Todennäköisesti en palaakaan, mutta siitä huolimatta kaipaan päivittäin vanhempieni takapihalta aukeavaa metsää, sanoinkuvaamattoman kauniita järvimaisemia, vanhoja elokuvateattereita ja kesäistä Olavinkatua, kun kaupunki on parhaimmillaan. Kaipaan heinäkuun pahimpia ruuhkia, lämmintä asfalttia jalkojeni alla kävellessäni Linnankatua pitkin kotiin, höyrylaivojen huutoja satamassa ja torikahviloita, joista saa lörtsyjä, niitä ainoita oikeita, joita ei todellakaan saa Jyväskylästä tai edes Helsingistä, mistä kuvittelisi saavansa kaikkea.
Kaipaan suunnattomasti ja siksi päästessäni viime keskiviikkona pitkästä aikaa matkustamaan Savonlinnaan tuntui kuin olisin saanut sydämestäni palasen takaisin, tavallaan kuin lainaan, enhän minä sinne matkustanut jäädäkseni. Tuntui kuin olisin hengittänyt rauhallisesti ensimmäistä kertaa kuukausiin, mietin nukahtaessani ensimmäisenä iltana vanhaan huoneeseeni ja herätessäni kävelin koiran kanssa sen saman lenkin, jota olen kävellyt viimeisimmät seitsemän vuotta ollessani vanhempieni luona. Söin aamiaista keittiössä istuen sillä samalla tuolilla, jolla olen aina istunut syödessäni aamiaista ja myöhemmin katselin peilistä, kuinka hiusteni väri muuttui hitaasti vaaleammaksi ja hymyilin tyhmästi miettiessäni, kuinka aina värjätessäni hiukseni tummaksi minä lupaan, etten enää tahdo vaaleita hiuksia takaisin, mutta olen aina kuitenkin ne halunnut, jotkut asiat eivät vaan yksinkertaisesti koskaan muutu.
Niin kuin ei varmaan koskaan muutu sekään, että aina pikkukaupungissa vieraillessa on ajeltava päämäärättömästi ympäri kaupunkia, tai minun tilanteessani lähinnä istuttava autossa muiden ajaessa, pysähdyttävä kummallisissa paikoissa ja mahdollisesti myös valokuvattava, sillä sekään ei tunnu missään muualla yhtä rakkaalta toiminnalta. Istuessani samana iltana etupenkillä katselemassa rakkaita maisemia ikkunalasin takana, kävellessäni autiotalon pihaan järjettömän pelon vallassa ja nauraessani jalkojeni alla pettävälle lumihangelle mietin, että ehkä joidenkin asioiden ei ole tarkoituskaan koskaan muuttua, se mummolaan vievä metsätie tulee todennäköisesti aina keväisin olemaan huonossa kunnossa ja minä tulen todennäköisesti koko loppuelämäni kaipaamaan takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin. Minä tulen todennäköisesti aina kaipaamaan vanhempieni takapihalta aukeavaa metsää, hiljaisia katuja lenkkeillessäni iltaisin yksin ja vanhaa rautatiesiltaa auringonlaskun verhotessa vieressä hiljaisena seisovaa Olavinlinnaa harmoniaansa, kaipaamaan sitä aivan suunnatonta rauhallisuutta rintalastani alla istuessani kallioilla kirjoittamassa keskeneräisiä lauseita onnellisuudesta, hölmöstä rakkaudesta ja siitä loputtomasta kaipauksesta.
Rakkaudesta puheenollen, nämä ovat ensimmäiset kuvat meistä yhdessä tänä vuonna. Rakastan tuota miestä.
Lähetä kommentti