31. lokakuuta 2014

but you’re breathing

savossa 065savossa 041
Matkustin eilen kolmesataa kilometriä takaisin pieneen oopperakapunkiin, katsoin auringonlaskun maalaavan maisemaa vaaleanpunaisella ja viimeisten auringonsäteiden vaihtuvan pimeyteen: katsoin maiseman ikkunalauden takana vaihtuvan ja kun sitten viimein tunnistin tienviitoista rakkaimman pikkukaupungin, olin uskomattoman onnellinen. Uskomattoman onnellinen ja sydämessäni äärettömän suurta harmoniaa, kun seisoin linja-autoasemalla iltapäivän viimeisten tuntien vaihtuvan iltaan. Olen huomannut kaipaavani tänne jatkuvasti: kävellessäni tuntemattomilla kadunkulmilla ilman päämäärää, katsellessani ihmisten juoksevan rautatieasemalla ja istuessani öisin huoneessani, kun kiirenen kaupunki ympärilläni vihdoin nukahtaa. 

Olen huomannut kaipaavani ja olen huomannut, että hetkittäin on matkustettava tänne hengittämään rauhallisesti ja istumaan järven rannalle kuunnellakseen hiljaisuutta, hetkittäin ainoastaan pieneen oopperakaupunkiin palaaminen saa rauhallisuuden kuiskailemaan rintalastani alla. Tänään olen ollut onnellinen, aamulla kävelin metsässä kuuntelemassa luonnon uskomattoman kaunista hiljaisuutta ja istuin kottikärryissä kylmyyden pistellessä sormenpäitäni, nauroin auringonsäteiden murtaessa pilviverhon: tavallaan se oli suunnattoman kaunis hetki, jotain muuttui muutamassa sekunnissa ja pysyi silti ennallaan, nauroin omalle onnellisuudelleni. Myöhemmin kävelin pimeyteen verhoutuneilla kaduilla maailman rakkaimman belgianpaimenkoiran kanssa, ohikiitävien autojen valokeiloissa hymyilin itsekseni ja palatessani kotiin katsoin, kuinka pienet noidat katosivat pimeyteen.
savossa 064savossa 030savossa 060

30. lokakuuta 2014

LAST SONGS FOR OCTOBER

savossa 051Lokakuuta on jäljellä muutaman tunnin verran ja sen lisäksi, että tämä kuukausi on ollut hukkumista tunteiden valtamereen, tämä kuukausi on ollut hukkumista uskomattoman hienoon musiikkiin: siksi tämä soittolista sisältää musiikkia, jota rakastan tänään äärettömän paljon. Hisser eli Disco Ensemblen Miikka Koivisto yllätti julkaisemalla mielenkiintoista musiikkia, johon viimeistään eilen kotimatkalla rakastuin ja Damien Rice puolestaan julkaisi tänään uuden albuminsa ja olen rakastunut siihen pimeyteen verhoutuneilla kaduilla, kun katuvalojen loisteessa maailma pukeutuu harmoniaan. Ochre Room ja The Hearing ovat soittaneet itsensä sydämeeni syysmyrskyjen rummuttaessa ikkunalautaa, aamun ensimmäisten auringonsäteiden murtautuessa huoneeseeni ja Ben Howardia olen rakastanut kauemmin: kävellyt tyhjyyttään kuiskailevilla kaduilla ja ollut olemassa ainoastaan musiikkia varten, itkenyt sanojen kauneudelle. Tämä soittolista sisältää musiikkia, jota rakastan enemmän kuin pystyisi uskomaan ja siksi nämä kaksikymmentä raitaa ansaitsevat päästä teidänkin soittolistoillenne, kuunnelkaa!

29. lokakuuta 2014

hetkiä elämästäni helsingissä

Minulla on luentoja nykyään kahtena päivänä viikossa, joten elämästäni on tullut tavallaan kummallista: elämästäni on tullut jotain sellaista, mitä oikeastaan rakastan uskomattoman paljon, mutta mihin en koskaan voisi tottua. Seurasaaressa ensilumi on satanut kasvoilleni valokuvatessani maailman suunnatonta kauneutta, tuuliainen on tarttunut hiuksiini kuunnellessani hiljaisuuden kuiskailevan tarinoitaan vuosikymmenten takaisesta elämästä ja pysähtynyt kotimatkalla kuuntelemaan, kun vanha mies kertoi harrastavansa avantouintia. Olen kävellyt pimeyteen verhoutuneilla kaduilla ja ollut ääretöntä hiljaisuutta sanojen suokaa anteeksi / että teitä vaivaan / mut ystävää mieli synkkä miehen kaipaa kaikuessa sinisessä valossa, punaviini on maistunut melankolialta huulillani ja kyyneleet valuneet poskipäilleni. 

Musiikin tuntuessa selkäytimessä ymmärtänyt, kuinka lopulta millään muulla ei ole itselleen samanlaista merkitystä: ainoastaan musiikki löytää jokaisen salaisuuteni sydämeni onkaloista, murtaa palasiksi värivalojen loisteeseen ja myöhemmin kuivaa kyyneleeni tuulenhenkäysten tavoin, musiikki ei koskaan valehtele rakkauttaan. Enkä minä koskaan valehtele rakkauttani musiikkia kohtaan, sanojen sitä samaa minun radio soittaa / kuinka lopultakin elämä voittaa kaikuessa värivalojen loisteessa olen nostanut käteni ilmaan, huutanut ääneni tuntuessa hauraammalta kuin ensimmäinenkään salaisuuteni ja tuntenut, miltä tuntuu olla uskomattoman vahvasti elossa. Tässä on teille kuitenkin kolme päivää tiivistettynä viiteentoista minuuttiin, tällaista minun elämäni oikeastaan on täällä Helsingissä ja tavallaan en osaa tuntea siitä syyllisyyttä, sillä se tekee minut onnelliseksi. Olkaa tekin uskomattoman onnellisia ja uskaltakaa hukkua musiikkiin värivalojen loisteessa, aamulla suuntaan hetkeksi rakkaaseen pikkukaupunkiin hengittämään onnellisuuttani metsien humistessa ympärilläni ja istumaan takkatulen lämmössä, ehkä saatte kolme kokonaista päivää viiteentoista minuuttiin Savonlinnastakin.

28. lokakuuta 2014

tavastialla tai kadulla matkalla jonnekin

apulanta tavastia 021apulanta tavastia 109
APULANTA @ TAVASTIA 25 10 2014

Lauantai-iltana kävelin rautatieasemalla, musiikin hakatessa tajuntaani katselin vastaantulijoiden liukuvan ohitseni kuin hidastetussa elokuvassa ja unohduin hetkeksi miettimään, miksi musiikki oikeastaan merkitsee niin uskomattoman paljon: miksi musiikkiin suhtautuu kuin elämänsä suurimpaan rakkauteen, miksi musiikin laittaa aina sosiaalisen elämänsä edelle ja miksi jokainen hetki tarvitsee seurakseen musiikkia, miksi minä rakastan musiikkia? Mä oon niin iloinen kun näin sut jossakin / tavastialla tai kadulla matkalla jonnekin sanat kaikuivat myöhemmin värivalojen loisteessa suurimman musiikkirakkauteni saadessa minut muistamaan, miltä tuntuu olla uskomattoman vahvasti elossa. Nostin käteni ilmaan suunnattomasta rakkaudestani ja annoin musiikin keinuttaa mukanaan toiseen todellisuuteen: hyökyaaltoina loputtomaan rakkauteen ja valtamerten taakse, missä on huudettava niin uskomattoman suurta onnellisuutta, ettei sellaista uskonut koskaan löytävänsä.

Musiikin hukuttaessa minua omaan onnellisuuteeni tiesin tarkalleen, miksi musiikki oikeastaan merkitsee niin uskomattoman paljon. Sellainen uskomattoman suuri onnellisuus ei tavallaan koskaan ole pysähtynyt kohdalleni jäädäkseen, mutta edessäni sinisissä värivaloissa sanoihin vaikka sulkisi silmät / kuva säilyy eikä mee minnekään / muttei silti tule luo / vaan tuijottaa tuijottamistaan hukuttava bändi ei ole kertaakaan jättänyt hukkuessani omaan melankoliaani tai itkiessäni toivottomuuttani hiljaisuuteen verhoutuvilla kaduillla, sinisissä värivaloissa soittava bändi ei ole kertaakaan tuntenut häivähdystäkään armosta tunkeutuessaan kylkiluideni alle maailman pukeutuessa harmaaseen. Eikä se tuntenut tälläkään kertaa, musiikki tunkeutui kylkiluideni alle löytäen jokaisen avonaisen haavani katkonaisten hengenvetojeni alta ja vaikeimmat salaisuuteni hauraasta sydämestäni, kyynelten virratessa poskipäilleni tunsin itseni voimattomaksi musiikin lyödessä kasvoilleni, mutta sinisten värivalojen loisteessa musiikki kantoi minun hukkuessani pohjattomaan valtamereen: siksi musiikki merkitsee niin uskomattoman paljon.
apulanta tavastia 065apulanta tavastia 110apulanta tavastia 073
Siksi musiikki merkitsee niin uskomattoman paljon, siksi musiikkiin suhtautuu kuin elämänsä suurimpaan rakkauteen ja tavallaan sitähän musiikki on: minun elämäni suurin rakkaus, joka saa jatkuvasti palaamaan värivalojen loisteeseen ja huutamaan ääretöntä rakkauttaan eturivissä. Sellaisen saattaa hetkittäin unohtaa, mutta silloin sinisessä valossa keinuin musiikin ottaessa hellään syleilyynsä ja huusin ääneni käheäksi siitä suunnattomasta onnellisuudesta ja kaikista niistä täydellisistä sanoista, musiikkiin hukkumisesta ja värivalojen suunnattomasta kauneudesta. Yksinkertaisesti rakastin ensimmäisestä sekunnista viimeiseen ja musiikin keinuttaessa mukanaan äärimmäisiin tunteisiin tunsin itseni vapaammaksi kuin ensimmäisenkään auringonlaskun äärettömässä kauneudessa, olin jokaisella hengenvedollani olemassa ainoastaan musiikille: sille uskomattoman vahvalle onnellisuudelle ja kiitollisuudelle, loputtomalle kiitollisuudelle.

Musiikin tuntuessa selkäytimessä ymmärtää, kuinka lopulta millään muulla ei ole itselleen samanlaista merkitystä: ainoastaan musiikki löytää jokaisen salaisuuteni sydämeni onkaloista, murtaa palasiksi värivalojen loisteeseen ja myöhemmin kuivaa kyyneleeni tuulenhenkäysten tavoin, musiikki ei koskaan valehtele rakkauttaan. Enkä minä koskaan valehtele rakkauttani musiikkia kohtaan, sanojen sitä samaa minun radio soittaa / kuinka lopultakin elämä voittaa kaikuessa värivalojen loisteessa nostin käteni vielä ilmaan, huusin ääneni tuntuessa hauraammalta kuin ensimmäinenkään salaisuuteni ja olisin halunnut kirjoittaa rakkaustarinoita Apulannalle, sillä tämä Tavastialla näkemäni keikka oli valehtelematta yksi parhaista tänä vuonna näkemistäni keikoista: suuria tunteita pakollisista hiteistä ensimmäisen albumin musiikillisiin taideteoksiin, sanoinkuvaamattoman suurta rakkautta jokaisella hengenvedollani ja silloin, kun encoren aikana rumpali ja laulaja-kitaristi vaihtoivat osiaan, ylpeyteni kasvoi mittaamattoman suureksi.

Mahtavaa Apulanta, joulukuussa nähdään.
apulanta tavastia 118

26. lokakuuta 2014

tahdon vain tuntea auringon kasvoillain

yona ja viitasen piia 029yona ja viitasen piia 027yona ja viitasen piia 033
VIITASEN PIIA @ GLORIA 24 10 2014

Perjantaina lokakuun jäätävä viima tarttui hiuksiini kävellessäni tuntemattomilla kadunkulmilla, sanoin meneväni oikeaan suuntaan ja todellisuudessa hymyilin sille tosiasialle, että tässä kaupungissa en varmaan koskaan voisi olla varma kävelemästäni suunnasta: tuntemattomuus hymyilyttää ja eksyminen saisi tuntemaan uskomattoman suurta vapautta, jatkoin matkaani tietäen meneväni väärään suuntaan. Kävelin ohikiitävien autojen valokeiloissa ja lopulta istuin hämärässä salissa juomassa punaviiniä, kun maailman ihanin Viitasen Piia astui sinisiin värivaloihin akustisen kitaransa kanssa, koruttomasti hiukset letillä.

Olen unohtanut kirjoittaa siitä, kuinka kuunnellessani ensimmäisen kerran Viitasen Piian toista studioalbumia tunsin olevani uskomattoman haavoittuvainen musiikin edessä. Uni Onnesta niminen albumi kaivautui suoraan ihoni alle, uskomattoman kauniit sävellykset pääsivät oikeuksiinsa laulajan herkässä tulkinnassa ja kun sanoista minä muutun pieneksi kun / taivas edessä aukeaa / ja minä pelkään että se joka näkee / en ole minä ainakaan löysi hetkittäin itsensä, kylmät väreet juoksivat selkärangallani. Kylmät väreet juoksivat selkärangallani myös istuessani hämärässä salissa, sanat löysivät tiensä iholleni akustisen kitaran säestäessä uskomattoman herkkää lauluääntä ja kuin valtamerten takaisin tuulenhenkäyksinä musiikki otti hellään syleilyynsä, olin turvassa.
yona ja viitasen piia 005
"Suokaa anteeksi / että teitä vaivaan / mut ystävää mieli synkkä miehen kaipaa" sanat kaikuivat sinisessä valossa yleisön ollessa ainoastaan äärettömän suurta hiljaisuutta, punaviini maistui melankolialta huulillani ja kyyneleet valuivat poskipäilleni. Tuntemattomalle Ainolle on saanut alkunsa Viitasen isoisän sodan aikana lähettämästä kirjeestä, joka oli osoitettu ilmeisesti jollekin Ainolle kotipuolessa: sanoissa tuntuu olevan jotain äärimmäisen henkilökohtaista ja niin uskomattoman suurta tuskaa, ettei sille riittäisi yleisön ääretön hiljaisuus tai keskeneräiset lauseet, jotka olisin halunnut kirjoittaa tärisevin käsin. Viitasen Piia kosketti jokaisella hengenvedollaan, tunsin jokaisen sanan hauraassa sydämessäni ja olin suunnattoman kiitollinen siitä, että sain istua juuri siinä: hämärässä salissa, sinisten värivalojen loisteessa, hiljaisessa yleisössä kuuntelemassa mielettömän kaunista musiikkia.
yona ja viitasen piia 181yona ja viitasen piia 135yona ja viitasen piia 201 YONA @ GLORIA 24 10 2014

Viitasen Piian jälkeen värivalojen loisteeseen noussut Yona sai hymyilemään hyväntuulisuudellaan ja uskomattomalla lahjakkuudellaan: sanojen ja musiikin välinen side tuntuu rikkoutumattomalta naisen tulkitessa sävellyksiä uskomattoman vapautuneesti. En osannut lopettaa hymyilemistäni edes surullisten sanojen tunkeutuessa selkäytimeeni, olin olemassa ainoastaan sitä hetkeä varten ja katselin, kuinka viereisessä pöydässä nainen kuivasi kyyneliään. Mietin, että kyseessä on jotain musiikkia suurempaa: kokonaisvaltainen ja jollain tavalla terapeuttinen kokemus musiikin kertoessa tarinaa, jonka pystyy tuntemaan jokaisella hengenvedollaan ja jokaisessa selkärankansa nikamassa.

Yllättäen sanat tahdon vain tuntea auringon kasvoillain / ennen viimeistä laskua saivat kyyneleet virtaamaan poskipäilleni yleisön yhtyessä lauluun kuorona, tuntui vapauttavalta tuntea niin voimakkaasti ja hetken oli äärettömän kaunista, enkä voinut tuntea kuin kiitollisuutta lokakuun viiman tarttuessa hiuksiini kävellessäni jälleen tuntemattomilla kadunkulmilla, seisoessani liikennevaloissa tyhjällä kadulla ja tanssiessani kotiovelleni, Yona sai tuntemaan onnellisuuden kyynelten virratessa poskipäille.

23. lokakuuta 2014

remember to breathe

saari 033saari 078saari 087
Helsinki verhoutui tänään lumenvalkeaan viattomuuteen, öinen tähtitaivas tarttui jalkapohjiini matkalla vuosikymmenten takaisesta tarinoivalle saarelle ja istuessani vanhan hirsitalon portailla mietin sitä, kuinka viimeaikoina olen tahtonut kävellä tuhansia kilometrejä löytääkseni itseni ja kääntää katseeni kohti sinisenä loistavaa taivasta, katsella lintuparven lentävän korkealla. Kaupungin verhoutuessa lumenvalkeaan viattomuuteen tahdoin kuitenkin olla ainoastaan ääretöntä hiljaisuutta istuessani vanhan hirsitalon portailla tuuliaisen kertoessa tarinaansa onnellisuuttaan hehkuvista vaimoista, jotka vuosikymmeniä sitten nukahtivat valkoisiin lakanoihin hirsitalon lämmössä: heräsivät aamuisin ennen auringonnousua juomaan kahvia, lauloivat auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa kylmänä talviaamuna ja kirjoittivatt muistikirjoihinsa, kuinka illan hämärtyessä matkustaja pysähtyi kahville hirsitalon hämärään.

Sillä tiedättehän, käveltyäni tuhansia kilometrejä löytäisin itseni mahdollisesti valtamerten takaisista kaupungeista ilman ensimmäistäkään häivähdystä itsestäni ja katseltuani sinisenä loistavaa taivasta unohtaisin, kuinka tähtitaivaalla jokainen unohdettu salaisuutesi. Kaupugin verhoutuessa lumenvalkeaan viattomuuteen mietin, ettei minun tarvitsekaan mennä kauas löytääkseni itseni: tulen löytämään itseni lumihiutaleiden putoillessa hitaasti olkapäilleni, tuulenhenkäysten tarttuessa varovaisesti hiuksiini ja auringonsäteiden vaihtuessa pimeyteen, suljin silmäni. Katselin itseäni avaruuden laidalta kivenlohkareiden murtuessa rintalastan alta, tuntui kevyemmältä kuin viikkoihin ja avatessani silmäni orava loikkasi viereiseen puuhun, hymyilin sen loputtomalle viattomuudelle ja maailma tuudittautui hiljaiseen harmoniaan tuulenhenkäysten tanssittaessa lumihiutaleita lokakuun kylmyydessä, unohduin vielä hetkeksi hymyilemään ensilumelle ja kotimatkalla pysähdyin kuuntelemaan, kun vanha mies kertoi harrastavansa avantouintia.
saari 059

20. lokakuuta 2014

if you never dream you'll never fly

lapko 125lapko 293
LAPKO @ YO-TALO, TAMPERE 17 10 2014

Sellaisen aina hetkittäin unohtaa ja muistaa vasta palatessaan värivalojen loisteseen, kuinka paljon on mahdollista rakastaa. Lapko tuli elämääni kaikista mustimpana hetkenä, soittaessaan itsensä hauraaseen sydämeeni sai näkemään maailmassa kauneutta ja huutamaan pimeyteen verhoutuvilla kaduilla, sai kuuntelemaan musiikkia tavalla, josta olen edelleen kiitollinen. Muistan sen vuosien takaisen pimeyteen verhoutuneen talviyön, kun kuuntelin ensimmäistä kertaa kyseisen yhtyeen musiikkia ja rakastuin siihen uskomattomaan vahvuuteen, jolle ensimmäinenkään keskeneräinen lause ei koskaan tulisi riittämään: rakastuin musiikin uskomattomaan vahvuuteen ja samalla herkkyyteen, joka ensimmäisellä kuuntelukerralla särki sydämeni tuhansiin palasiin ja kuiskaili rakkauttaan murtaen jokaisen suojamuurini saaden kyyneleet virtaamaan poskipäilleni.

Oikeastaan en tiedä, olenko koskaan rakastunut mihinkään samankaltaisesti tai olenko ylipäätään koskaan osannut rakastaa mitään samanlaisella intensiteetillä: musiikki on itselleni henkilökohtaisesti tärkeintä maailmassa, vuosien mittaan olen kerännyt itseeni uskomattoman määrän sanoinkuvaamattoman kauniita hetkiä värivalojen loisteesta ja huutanut ääneni käheäksi rakkaudestani musiikkiin yleisömeren keskellä, mutta seisoessani kaikkien näiden vuosien jälkeen eturivissä kyseisen yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen tunsin kyynelten tarttuvan silmäkulmiini. Kuin rakastuisin ensimmäistä kertaa elämässäni, mietin huutaessani suunnatonta rakkauttani jokaisella hengenvedollani ja hukkuessani sanoihin one of the questions on the road / is do i ever find a way home: niihin samoihin sanoihin, joihin rakastuin vuosien takaisena pimeyteen verhoutuneena talviyönä ja turvauduin elämäni vaikeimpina hetkinä. Sellaiseen voimakkuuteen rakastuu aina uudelleen ja silloin rakkaus on niin äärettömän suurta, etteivät pyörremyrskyt valtamerten takana koskaan pystyisi murtamaan sitä, muuttolintujen törmätessä pilvenpiirtäjiin viimeisten auringonsäteiden sammuessa suunnaton rakkauteni kestäisi, vahvistuisi entisestään.
lapko 357
Hukkuessani heinäkuussa yhtyeen uuteen tuotantoon festarikansan keskellä olin äärettömän suurta sanattomuutta kaikessa rakkaudessani, mutta hukkuessani samaan täydellisyyteen eturivissä punaisten värivalojen sokaistessa silmäni sanattomuuteni vaihtui loputtomaksi onnellisuudeksi: suhteellisen pitkältä tuntunut hiljaiselo oli vaikuttanut yhtyeeseen positiivisesti, eturivissä uudet biisit kuulostivat uskomattoman hyvältä ja oli huudettava äänensä käheäksi tuntemattomista sanoista, jotka kuitenkin tarttuivat huulilleni. Huudettava loputonta onnellisuuttaan ja tunnettava kylmät väreet hauraasta selkäytimestäni kylkiluihini vielä niiden kaikista tärkeimpien sanojen  if you never dream / you'll never fly / then you get old / and you can't see the oak tree anymore / but a traffic light so alone saadessa sydämeni lyömään niin lujaa, ettei sille tunteelle olisi määritelmää ensimmäisessäkään sanakirjassa: en koskaan uskaltaisi kuvata sitä rakkauden määritelmällä, onnellisuuden kaukaisena ulottuvuutena tai edes surumielisyytenä sivuäänien täyttämässä sydämessäni, en koskaan uskaltaisi kuvata sitä sanoin.

Sellaisia tunteita ei ole koskaan tarkoitettu määriteltäviksi, vaikka kyyneleet eivät jäisikään silmäkulmiin muistuttamaan surumielisyydestä kalpeilla käsivarsillani ja olisi itkettävä vuolaasti musiikin murtaessa selkärankani tuhansiin palasiin, sellaiset tunteet eivät tarvitse määritelmää. Silti sellaiset tunteet ovat lopulta maailman kauneimpia ja sydämen vähitellen rauhoittuessa sanoihin the rain doesn't care / if you can't swim to another party / i'm so sorry hymyilin itsekseni, annoin musiikin ottaa voimakkaaseen syliinsä värivalojen vaihtaessa sinisestä punaiseen. Viimeisen biisin jättäessä jälkeensä hiljaisuuden kuljin pimeyteen verhoutuneilla kaduilla rakkaiden ihmisten kanssa ja olin äärimmäisen varma siitä, ettei suurimman musiikkirakkauden määritelmä riittäisi kuvaamaan suhdettani tähän yhtyeeseen, ei koskaan.

Lapko on enemmän.
lapko 342lapko 370

17. lokakuuta 2014

minä aion henkiin jäädä sittenkin

jenni 162jenni 160
JENNI VARTIAINEN @ TAVASTIA 16 10 2014

Kuluneen vuoden aikana olen hukkunut värivalojen loisteeseen eturivissä, tanssinut suunnatonta onnellisuuttani yleisömeren keskellä, huutanut rakkaudesta festarikansan mukana ja nostanut käteni ilmaan elokuun toisena päivänä sinisten värivalojen sokaistessa silmäni, jokaisella kerralla Jenni Vartiainen on ollut äärettömän suurta rakkautta. Jokainen kerta värivalojen loisteessa on vahvistanut rakkauttani sanoihin tällä kertaa mä vuoria aion siirtää / muuttaa kaiken ja suuntia uusiks piirtää ja ehkä nimenomaan siksi kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini samaisten sanojen kaikuessa värivalojen loisteessa: musiikki mursi jokaisen suojamuurini ensimmäisillä hengenvedoillaan, enkä oikeastaan halunnut juosta karkuun tai piiloutua muiden katseilta. Rakastan sitä tunnetta, kun musiikki löytää jokaisen haavani haurauttaan kuiskivasta sydämestäni ja kyyneleet virtaavat poskipäilleni täydellisten sanojen kaikuessa värivalojen osuessa vihreisiin silmiini: rakastan sitä tunnetta, kun musiikki keinuttaa mukanaan myrskytuulen kaltaisesti valtamerten toisella puolen ja heittelee mukanaan tunteiden ääripäissä. 

Sellainen on uskomattoman vapauttavaa: päästää hetkellisesti irti kaikesta, nostaa kätensä ilmaan uskomattoman suuresta onnellisuudesta ja huutaa rakkauttaan tuntematta heikkoutta rintalastan alla, sillä musiikkiin on turvallista hukkua. Hetkittäin tarvitsen musiikin murtamaan jokaisen suojamuurini, särkemään sydämeni yleisömeren keskelle tuntematta häivähdystäkään armosta ja piirtämään rakkautta selkärankaani, hetkittäin tarvitsen musiikkia tunteakseni olevani uskomattoman vahvasti elossa ja muistaakseni maailman suunnattoman kauneuden. Hetkittäin tarvitsen musiikkia hengittääkseni rauhallisesti ja sanojen irti päästän nyt vaikka koitat estää / minä aion henkiin jäädä sittenkin kaikuessa suljin silmäni tunteakseni rauhallisuuden sydämeni kammioissa, kyseisen biisin ensiesitys kuulosti aivan uskomattoman hienolta: olin hiljaisuutta jokaisella hengenvedollani ja tunsin pakahtuvani onnellisuudesta, ainoastaan musiikki pystyy sellaiseen. Siksi minä palaan värivalojen loisteeseen aina uudelleen, ollakseni hiljaisuutta jokaisella hengenvedollani ja tunteakseni kotimatkalla rauhallisuuden hauraassa sydämessäni, kun ensimmäistä kertaa viikkoihin muuttolinnut eivät törmääkään pilvenpiirtäjiin myrskytuulen heitellessä kaksikymmentä metriä sekunnissa karttapallon reunalla.
jenni 154jenni 169jenni 128

16. lokakuuta 2014

27 SONGS FOR OCTOBER

savo 040

15. lokakuuta 2014

REVENGE OF THE A.L. PEOPLE

kosto 062kosto 096
APULANTA - REVENGE OF THE A.L. PEOPLE (2014)

"Jonkun mielestä voi olla toki säälittävääkin, että teinit voivat yhtyä 39-vuotiaan Tonin ajatuksiin, mutta ei se mitään merkitse. Tärkeää on se, että joku tekee jo kolmannessa sukupolvessa angstaavien elämästä vähän helpompaa" todetaan Rumban seuraavaksi käsittelemääni bändiä koskevassa haastattelussa. Minä en kuulu niihin ihmisiin, jotka ovat eläneet nuoruutensa 90-luvun puolivälissä ja juoneet ensimmäiset känninsä Apulannan ensimmäisen pitkäsoiton soidessa taustalla: minä en koskaan päässyt näkemään Apulannan ensimmäisiä keikkoja nuorisotaloilla tai nauhoittamaan vhs-kasetille bändin esiintymisiä Jyrkissä, mutta tutustuttuani bändiin kymmenen vuotta ensimmäisen pitkäsoiton ilmestymisen jälkeen olin suunnattoman vakuuttunut siitä, ettei mikään bändi koskaan tulisi merkitsemään yhtä paljon.

Apulannan ensimmäinen pitkäsoitto ilmestyi kaksikymmentä vuotta sitten, mutta minulla itselläni henkilökohtaisesti ei kuitenkaan ole koskaan ollut äärettömän vahvaa suhdetta kyseiseen albumiin: tavallaan uskon, että suhteeni kyseiseen albumiin olisi ehdottomasti vahvempi, jos olisin elänyt nuoruuttani silloin 90-luvun puolivälissä ja rakastunut ensimmäisen kerran kyseisen albumin soidessa taustalla. Attack Of the A.L. People ei kuitenkaan ole ollut albumi muiden joukossa, sillä kyseinen albumi aiheutti hämmennystä ensimmäisellä kuuntelukerralla ja myöhemmin siitä tuli sellainen albumi, jonka kuuntelemiseen liittyi vahvasti tummansiniseen pukeutuneen kaupungit valot ja yksinäisyys huoneeni seinillä. Albumi on tavallaan värittänyt minunkin nuoruuttani suhteellisen vahvasti, olen itkenyt omaa toivottomuuttani sanojen sä koitit mulle selittää ei oo järkee jatkaa elämää kaikuessa pimeässä huoneessani ja huutanut tyhjillä kaduilla sanojen annan teille rauhoittavaa lääkettä soidessa korvissani.
kosto 075
Lokakuun kymmenentenä kävelin Fredrikinkadulle hakemaan oman painokseni uudelleen äänitetystä ensimmäisestä albumista, katselin kauempana tapahtuvaa mielenosoitusta ja iltapäivän vaihtuessa vähitellen pimeyteen laitoin albumin pyörimään soittimeen. Ensimmäisen raidan huutaessa on rakkaus kai ihanaa mulle pelkkää suurta tuskaa oli pakko hymyillä itsekseen, palattava mielessäni vuosien takaiseen huoneeseeni ja suljettava silmänsä, ensimmäisestä raidasta lähtien albumilla on mahdollista kuulla samanlaista tekemisen suunnatonta riemua kuin alkuperäisellä albumillakin. Sovituksissa onnistutaan irroittelemaan kunnioittaen alkuperäistä, tuntuu kuin keskeneräisestä oltaisiin melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin vihdoin tehty valmista ja vaikka alkuperäistä albumia kovasti rakastan, on todettava, että toimiihan tämä paremmin näin uudelleen äänitettynä.

Siltikään ei ole alkuperäisen voittanutta, mutta sanojen päivästä toiseen paleltaa päivästä toiseen mun toiveet murskataan tunsin kyynelten tarttuvan silmäkulmiini, todennäköisesti tämä albumi koskettaisi missä muodossa tahansa ja viimeistään tässä vaiheessa on oikeastaan myönnettävä, että ehkä suhteeni alkuperäiseen albumiin on sittenkin äärettömän vahva: tällaisia asioita ymmärtää vasta silloin, kun pysähtyy kuuntelemaan jokaisen sanan ja jokaisen hiljaisuuteen päättyvän soinnun. Tämä albumi on aivan uskomattoman hieno, bändin yhden hienoimman hitaan kuiskaillessa kun eilen näin sun itkevän mä aavistin sun lähtevän annoin kyynelten hitaasti putoilla poskipäilleni ja levyn viimeisen raidan soidessa hymyilin jälleen itsekseni: kuten Rumban haastattelussa todetaan, ehdottoman tärkeää on, että joku tekee jo kolmannessa sukupolvessa angstaavien elämästä vähän helpompaa. Siksi tämä albumi on äärimmäisen tärkeä ja siksi tämä bändi on äärimmäisen tärkeä, koskaan ei tule toista samanlaista.
kosto 068kosto 087kosto 063

14. lokakuuta 2014

motorways and tramlines

savo 050savo 055
Radiohead on soinut taustalla palatessani hetkeksi takaisin tänne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni ja vastaantulijat juoksevat rautatieasemalla iltapäivän pahimmassa ruuhkassa, Radiohead on soinut taustalla palatessani tähän kynttilöiden valaisemaan huoneeseen kirjoittamaan rakkaudestani musiikkiin. Maailma on pukeutunut harmaaseen kävellessäni Fredrikinkadulla, pysähtyessäni hetkeksi kauemmas katselemaan mielenosoitusta ja nostaessani katseeni kohti taivasta kaatosateen piiskatessa kasvojani, mutta kameraan tarttuminen on tuntunut uskomattoman vaikealta. Oikeastaan monet asiat ovat tuntuneet uskomattoman vaikeilta: herääminen seitsemältä aamulla lähteäkseni ajoissa luennolle, ruokaostosten tekeminen siinä iltapäivän pahimmassa ruuhkassa ja nukahtaminen tässä pienessä huoneessa, kaipaan uskomattoman paljon takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin.

Viimeisimmät päivät ovat olleet tavallaan vaikeita, mutta hetkittäin olen kuitenkin ollut suunnattoman onnellinen: kirjoittaessani varmaan ensimmäistä kertaa kuukausiin runomuotoista tekstiä, ostaessani tuoretta ranskanleipää ja istuessani Sanomatalolla jonottamassa keikkalippua. En ole koskaan aikaisemmin tehnyt sellaista, istunut uskomattoman kauan aloillani saadakseni parhaimman mahdollisen lipun jollekin keikalle ja väsymyksestä huolimatta nauttinut siitä uskomattoman paljon. Yhteisöllisyyden tunne oli suunnattoman vahva ja melkein neljän tunnin jonottamisen jälkeen ostaessani parhaimman mahdollisen lipun Apulannan jäähallikeikalle hymyilin tyhmästi, puhuin onnellisuudesta sekavana bändin pojille ja kotimatkalla nauroin ääneen aiheuttaen hämmennystä vastaantulijoissa, mutta oikeastaan en välittänyt: tuollaiset onnellisuutta kuiskailevat hetket ovat minulle äärettömän tärkeitä, vastaantulijat saavat hämmentyä jatkossakin. Vaikka tällä hetkellä kaipaankin järjettömän paljon näissä kuvissa esiintyviin maisemiin pieneen oopperakaupunkiin on onnellisuutta kuiskailevia hetkiä luvassa viikonloppunakin, kun matkustan Tampereelle hukkumaan värivalojen loisteeseen ja tapaamaan sukulaisiani, mutta siitä sitten myöhemmin.
savo 060savo 053savo 067

6. lokakuuta 2014

i still remember the world from the eyes of a child

hevosia 026hevosia 035hevosia 006Nousin ensimmäistä kertaa hevosen selkään kaksikymmentä vuotta sitten, vaaleanpunaisissa kumisaappaissa ja tutti suussa, kahden vuoden ikäisenä. Peruskoulun toisella luokalla aloitin käymään ratsastustunneilla, olin uskomattoman innoissani kaikesta ja en tiedä, ehkä näiden neljäntoista vuoden jälkeen uskallan väittää rakkauden olevan suhteellisen ikuista, rakkauden hevosiin ja ratsastamiseen. Noustessani silloin neljätoista vuotta sitten mustan ponin selkään en kuitenkaan välttämättä osannut  kuvitellakaan nousevani ratsaille vielä neljäntoistakin vuoden päästä tai ainakaan nousevani ratsaille samalla suunnattomalla riemulla.

Vieraillessani maailman rakkaimmassa pikkukaupungissa nousin kuitenkin islanninhevosen selkään ensimmäistä kertaa vuoteen, hengitin rauhallisuutta jokaisella hengenvedollani ja töltin vaihtuessa laukkaan muistin, kuinka uskomattoman paljon rakastankaan: kuinka uskomattoman paljon rakastankaan sitä tunnetta, kun luottaa hevoseen jokaisella solullaan ja vauhdin lisääntyessä on ainoastaan nautittava ohikiitävästä hetkestä, sellainen on sanoinkuvaamattoman hienoa. Olen hetkittäin unohtunut miettimään sitä, kuinka noustuaan kerran ratsaille ja tunnettuaan kerran sen äärettömän vapauden päästessään laukkaamaan metsään, sellaisesta ei pysty koskaan luopumaan. Sellaista ei koskaan pysty vertaamaan mihinkään ja on tavallaan myönnettävä, että tässä musiikinrakastajan sydämessä asuu myös ikuinen heppatyttö, hiljainen sellainen.

5. lokakuuta 2014

golden like the sun

metsä 052metsä 228metsä 103metsä 058metsä 228 – Kopiometsä 039
© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.