VIITASEN PIIA @ GLORIA 24 10 2014
Perjantaina lokakuun jäätävä viima tarttui hiuksiini kävellessäni tuntemattomilla kadunkulmilla, sanoin meneväni oikeaan suuntaan ja todellisuudessa hymyilin sille tosiasialle, että tässä kaupungissa en varmaan koskaan voisi olla varma kävelemästäni suunnasta: tuntemattomuus hymyilyttää ja eksyminen saisi tuntemaan uskomattoman suurta vapautta, jatkoin matkaani tietäen meneväni väärään suuntaan. Kävelin ohikiitävien autojen valokeiloissa ja lopulta istuin hämärässä salissa juomassa punaviiniä, kun maailman ihanin Viitasen Piia astui sinisiin värivaloihin akustisen kitaransa kanssa, koruttomasti hiukset letillä.
Olen unohtanut kirjoittaa siitä, kuinka kuunnellessani ensimmäisen kerran Viitasen Piian toista studioalbumia tunsin olevani uskomattoman haavoittuvainen musiikin edessä. Uni Onnesta niminen albumi kaivautui suoraan ihoni alle, uskomattoman kauniit sävellykset pääsivät oikeuksiinsa laulajan herkässä tulkinnassa ja kun sanoista minä muutun pieneksi kun / taivas edessä aukeaa / ja minä pelkään että se joka näkee / en ole minä ainakaan löysi hetkittäin itsensä, kylmät väreet juoksivat selkärangallani. Kylmät väreet juoksivat selkärangallani myös istuessani hämärässä salissa, sanat löysivät tiensä iholleni akustisen kitaran säestäessä uskomattoman herkkää lauluääntä ja kuin valtamerten takaisin tuulenhenkäyksinä musiikki otti hellään syleilyynsä, olin turvassa.
"Suokaa anteeksi / että
teitä vaivaan / mut ystävää mieli synkkä miehen kaipaa" sanat kaikuivat sinisessä valossa yleisön ollessa ainoastaan äärettömän suurta hiljaisuutta, punaviini maistui melankolialta huulillani ja kyyneleet valuivat poskipäilleni. Tuntemattomalle Ainolle on saanut alkunsa Viitasen isoisän sodan aikana lähettämästä kirjeestä, joka oli osoitettu ilmeisesti jollekin Ainolle kotipuolessa: sanoissa tuntuu olevan jotain äärimmäisen henkilökohtaista ja niin uskomattoman suurta tuskaa, ettei sille riittäisi yleisön ääretön hiljaisuus tai keskeneräiset lauseet, jotka olisin halunnut kirjoittaa tärisevin käsin. Viitasen Piia kosketti jokaisella hengenvedollaan, tunsin jokaisen sanan hauraassa sydämessäni ja olin suunnattoman kiitollinen siitä, että sain istua juuri siinä: hämärässä salissa, sinisten värivalojen loisteessa, hiljaisessa yleisössä kuuntelemassa mielettömän kaunista musiikkia.
YONA @ GLORIA 24 10 2014
Viitasen Piian jälkeen värivalojen loisteeseen noussut Yona sai hymyilemään hyväntuulisuudellaan ja uskomattomalla lahjakkuudellaan: sanojen ja musiikin välinen side tuntuu rikkoutumattomalta naisen tulkitessa sävellyksiä uskomattoman vapautuneesti. En osannut lopettaa hymyilemistäni edes surullisten sanojen tunkeutuessa selkäytimeeni, olin olemassa ainoastaan sitä hetkeä varten ja katselin, kuinka viereisessä pöydässä nainen kuivasi kyyneliään. Mietin, että kyseessä on jotain musiikkia suurempaa: kokonaisvaltainen ja jollain tavalla terapeuttinen kokemus musiikin kertoessa tarinaa, jonka pystyy tuntemaan jokaisella hengenvedollaan ja jokaisessa selkärankansa nikamassa.
Yllättäen sanat tahdon vain tuntea auringon kasvoillain / ennen viimeistä laskua saivat kyyneleet virtaamaan poskipäilleni yleisön yhtyessä lauluun kuorona, tuntui vapauttavalta tuntea niin voimakkaasti ja hetken oli äärettömän kaunista, enkä voinut tuntea kuin kiitollisuutta lokakuun viiman tarttuessa hiuksiini kävellessäni jälleen tuntemattomilla kadunkulmilla, seisoessani liikennevaloissa tyhjällä kadulla ja tanssiessani kotiovelleni, Yona sai tuntemaan onnellisuuden kyynelten virratessa poskipäille.
Lähetä kommentti