APULANTA - REVENGE OF THE A.L. PEOPLE (2014)
"Jonkun mielestä voi olla toki säälittävääkin, että teinit voivat yhtyä
39-vuotiaan Tonin ajatuksiin, mutta ei se mitään merkitse. Tärkeää on
se, että joku tekee jo kolmannessa sukupolvessa angstaavien elämästä
vähän helpompaa" todetaan Rumban seuraavaksi käsittelemääni bändiä koskevassa haastattelussa. Minä en kuulu niihin ihmisiin, jotka ovat eläneet nuoruutensa 90-luvun puolivälissä ja juoneet ensimmäiset känninsä Apulannan ensimmäisen pitkäsoiton soidessa taustalla: minä en koskaan päässyt näkemään Apulannan ensimmäisiä keikkoja nuorisotaloilla tai nauhoittamaan vhs-kasetille bändin esiintymisiä Jyrkissä, mutta tutustuttuani bändiin kymmenen vuotta ensimmäisen pitkäsoiton ilmestymisen jälkeen olin suunnattoman vakuuttunut siitä, ettei mikään bändi koskaan tulisi merkitsemään yhtä paljon.
Apulannan ensimmäinen pitkäsoitto ilmestyi kaksikymmentä vuotta sitten, mutta minulla itselläni henkilökohtaisesti ei kuitenkaan ole koskaan ollut äärettömän vahvaa suhdetta kyseiseen albumiin: tavallaan uskon, että suhteeni kyseiseen albumiin olisi ehdottomasti vahvempi, jos olisin elänyt nuoruuttani silloin 90-luvun puolivälissä ja rakastunut ensimmäisen kerran kyseisen albumin soidessa taustalla. Attack Of the A.L. People ei kuitenkaan ole ollut albumi muiden joukossa, sillä kyseinen albumi aiheutti hämmennystä ensimmäisellä kuuntelukerralla ja myöhemmin siitä tuli sellainen albumi, jonka kuuntelemiseen liittyi vahvasti tummansiniseen pukeutuneen kaupungit valot ja yksinäisyys huoneeni seinillä. Albumi on tavallaan värittänyt minunkin nuoruuttani suhteellisen vahvasti, olen itkenyt omaa toivottomuuttani sanojen sä koitit mulle selittää ei oo järkee jatkaa elämää kaikuessa pimeässä huoneessani ja huutanut tyhjillä kaduilla sanojen annan teille rauhoittavaa lääkettä soidessa korvissani.
Apulannan ensimmäinen pitkäsoitto ilmestyi kaksikymmentä vuotta sitten, mutta minulla itselläni henkilökohtaisesti ei kuitenkaan ole koskaan ollut äärettömän vahvaa suhdetta kyseiseen albumiin: tavallaan uskon, että suhteeni kyseiseen albumiin olisi ehdottomasti vahvempi, jos olisin elänyt nuoruuttani silloin 90-luvun puolivälissä ja rakastunut ensimmäisen kerran kyseisen albumin soidessa taustalla. Attack Of the A.L. People ei kuitenkaan ole ollut albumi muiden joukossa, sillä kyseinen albumi aiheutti hämmennystä ensimmäisellä kuuntelukerralla ja myöhemmin siitä tuli sellainen albumi, jonka kuuntelemiseen liittyi vahvasti tummansiniseen pukeutuneen kaupungit valot ja yksinäisyys huoneeni seinillä. Albumi on tavallaan värittänyt minunkin nuoruuttani suhteellisen vahvasti, olen itkenyt omaa toivottomuuttani sanojen sä koitit mulle selittää ei oo järkee jatkaa elämää kaikuessa pimeässä huoneessani ja huutanut tyhjillä kaduilla sanojen annan teille rauhoittavaa lääkettä soidessa korvissani.
Lokakuun kymmenentenä kävelin Fredrikinkadulle hakemaan oman painokseni uudelleen äänitetystä ensimmäisestä albumista, katselin kauempana tapahtuvaa mielenosoitusta ja iltapäivän vaihtuessa vähitellen pimeyteen laitoin albumin pyörimään soittimeen. Ensimmäisen raidan huutaessa on rakkaus kai ihanaa mulle pelkkää suurta tuskaa oli pakko hymyillä itsekseen, palattava mielessäni vuosien takaiseen huoneeseeni ja suljettava silmänsä, ensimmäisestä raidasta lähtien albumilla on mahdollista kuulla samanlaista tekemisen suunnatonta riemua kuin alkuperäisellä albumillakin. Sovituksissa onnistutaan irroittelemaan kunnioittaen alkuperäistä, tuntuu kuin keskeneräisestä oltaisiin melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin vihdoin tehty valmista ja vaikka alkuperäistä albumia kovasti rakastan, on todettava, että toimiihan tämä paremmin näin uudelleen äänitettynä.
Siltikään ei ole alkuperäisen voittanutta, mutta sanojen päivästä toiseen paleltaa päivästä toiseen mun toiveet murskataan tunsin kyynelten tarttuvan silmäkulmiini, todennäköisesti tämä albumi koskettaisi missä muodossa tahansa ja viimeistään tässä vaiheessa on oikeastaan myönnettävä, että ehkä suhteeni alkuperäiseen albumiin on sittenkin äärettömän vahva: tällaisia asioita ymmärtää vasta silloin, kun pysähtyy kuuntelemaan jokaisen sanan ja jokaisen hiljaisuuteen päättyvän soinnun. Tämä albumi on aivan uskomattoman hieno, bändin yhden hienoimman hitaan kuiskaillessa kun eilen näin sun itkevän mä aavistin sun lähtevän annoin kyynelten hitaasti putoilla poskipäilleni ja levyn viimeisen raidan soidessa hymyilin jälleen itsekseni: kuten Rumban haastattelussa todetaan, ehdottoman tärkeää on, että joku tekee jo kolmannessa sukupolvessa angstaavien elämästä
vähän helpompaa. Siksi tämä albumi on äärimmäisen tärkeä ja siksi tämä bändi on äärimmäisen tärkeä, koskaan ei tule toista samanlaista.
Lähetä kommentti