Nousin ensimmäistä kertaa hevosen selkään kaksikymmentä vuotta sitten, vaaleanpunaisissa kumisaappaissa ja tutti suussa, kahden vuoden ikäisenä. Peruskoulun toisella luokalla aloitin käymään ratsastustunneilla, olin uskomattoman innoissani kaikesta ja en tiedä, ehkä näiden neljäntoista vuoden jälkeen uskallan väittää rakkauden olevan suhteellisen ikuista, rakkauden hevosiin ja ratsastamiseen. Noustessani silloin neljätoista vuotta sitten mustan ponin selkään en kuitenkaan välttämättä osannut kuvitellakaan nousevani ratsaille vielä neljäntoistakin vuoden päästä tai ainakaan nousevani ratsaille samalla suunnattomalla riemulla.Vieraillessani maailman rakkaimmassa pikkukaupungissa nousin kuitenkin islanninhevosen selkään ensimmäistä kertaa vuoteen, hengitin rauhallisuutta jokaisella hengenvedollani ja töltin vaihtuessa laukkaan muistin, kuinka uskomattoman paljon rakastankaan: kuinka uskomattoman paljon rakastankaan sitä tunnetta, kun luottaa hevoseen jokaisella solullaan ja vauhdin lisääntyessä on ainoastaan nautittava ohikiitävästä hetkestä, sellainen on sanoinkuvaamattoman hienoa. Olen hetkittäin unohtunut miettimään sitä, kuinka noustuaan kerran ratsaille ja tunnettuaan kerran sen äärettömän vapauden päästessään laukkaamaan metsään, sellaisesta ei pysty koskaan luopumaan. Sellaista ei koskaan pysty vertaamaan mihinkään ja on tavallaan myönnettävä, että tässä musiikinrakastajan sydämessä asuu myös ikuinen heppatyttö, hiljainen sellainen.
Lähetä kommentti