remember to breathe

Helsinki verhoutui tänään lumenvalkeaan viattomuuteen, öinen tähtitaivas tarttui jalkapohjiini matkalla vuosikymmenten takaisesta tarinoivalle saarelle ja istuessani vanhan hirsitalon portailla mietin sitä, kuinka viimeaikoina olen tahtonut kävellä tuhansia kilometrejä löytääkseni itseni ja kääntää katseeni kohti sinisenä loistavaa taivasta, katsella lintuparven lentävän korkealla. Kaupungin verhoutuessa lumenvalkeaan viattomuuteen tahdoin kuitenkin olla ainoastaan ääretöntä hiljaisuutta istuessani vanhan hirsitalon portailla tuuliaisen kertoessa tarinaansa onnellisuuttaan hehkuvista vaimoista, jotka vuosikymmeniä sitten nukahtivat valkoisiin lakanoihin hirsitalon lämmössä: heräsivät aamuisin ennen auringonnousua juomaan kahvia, lauloivat auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa kylmänä talviaamuna ja kirjoittivatt muistikirjoihinsa, kuinka illan hämärtyessä matkustaja pysähtyi kahville hirsitalon hämärään.

Sillä tiedättehän, käveltyäni tuhansia kilometrejä löytäisin itseni mahdollisesti valtamerten takaisista kaupungeista ilman ensimmäistäkään häivähdystä itsestäni ja katseltuani sinisenä loistavaa taivasta unohtaisin, kuinka tähtitaivaalla jokainen unohdettu salaisuutesi. Kaupugin verhoutuessa lumenvalkeaan viattomuuteen mietin, ettei minun tarvitsekaan mennä kauas löytääkseni itseni: tulen löytämään itseni lumihiutaleiden putoillessa hitaasti olkapäilleni, tuulenhenkäysten tarttuessa varovaisesti hiuksiini ja auringonsäteiden vaihtuessa pimeyteen, suljin silmäni. Katselin itseäni avaruuden laidalta kivenlohkareiden murtuessa rintalastan alta, tuntui kevyemmältä kuin viikkoihin ja avatessani silmäni orava loikkasi viereiseen puuhun, hymyilin sen loputtomalle viattomuudelle ja maailma tuudittautui hiljaiseen harmoniaan tuulenhenkäysten tanssittaessa lumihiutaleita lokakuun kylmyydessä, unohduin vielä hetkeksi hymyilemään ensilumelle ja kotimatkalla pysähdyin kuuntelemaan, kun vanha mies kertoi harrastavansa avantouintia.