Minulla on luentoja nykyään kahtena päivänä viikossa, joten elämästäni on tullut tavallaan kummallista: elämästäni on tullut jotain sellaista, mitä oikeastaan rakastan uskomattoman paljon, mutta mihin en koskaan voisi tottua. Seurasaaressa ensilumi on satanut kasvoilleni valokuvatessani maailman suunnatonta kauneutta, tuuliainen on tarttunut hiuksiini kuunnellessani hiljaisuuden kuiskailevan tarinoitaan vuosikymmenten takaisesta elämästä ja pysähtynyt kotimatkalla kuuntelemaan, kun vanha mies kertoi harrastavansa avantouintia. Olen kävellyt pimeyteen verhoutuneilla kaduilla ja ollut ääretöntä hiljaisuutta sanojen suokaa anteeksi / että
teitä vaivaan / mut ystävää mieli synkkä miehen kaipaa kaikuessa sinisessä valossa, punaviini on maistunut melankolialta huulillani ja kyyneleet valuneet poskipäilleni.
Musiikin tuntuessa selkäytimessä ymmärtänyt, kuinka lopulta millään muulla
ei ole itselleen samanlaista merkitystä: ainoastaan musiikki löytää
jokaisen salaisuuteni sydämeni onkaloista, murtaa palasiksi värivalojen
loisteeseen ja myöhemmin kuivaa kyyneleeni tuulenhenkäysten tavoin, musiikki ei
koskaan valehtele rakkauttaan. Enkä minä koskaan valehtele rakkauttani musiikkia kohtaan, sanojen sitä samaa minun radio soittaa / kuinka lopultakin elämä voittaa
kaikuessa värivalojen loisteessa olen nostanut käteni ilmaan, huutanut
ääneni tuntuessa hauraammalta kuin ensimmäinenkään salaisuuteni ja tuntenut, miltä tuntuu olla uskomattoman vahvasti elossa. Tässä on teille kuitenkin kolme päivää tiivistettynä viiteentoista minuuttiin, tällaista minun elämäni oikeastaan on täällä Helsingissä ja tavallaan en osaa tuntea siitä syyllisyyttä, sillä se tekee minut onnelliseksi. Olkaa tekin uskomattoman onnellisia ja uskaltakaa hukkua musiikkiin värivalojen loisteessa, aamulla suuntaan hetkeksi rakkaaseen pikkukaupunkiin hengittämään onnellisuuttani metsien humistessa ympärilläni ja istumaan takkatulen lämmössä, ehkä saatte kolme kokonaista päivää viiteentoista minuuttiin Savonlinnastakin.
Lähetä kommentti