18. tammikuuta 2021

TAHDON OLLA HETKEN HILJAA

IMG_7773IMG_8011

 

Minä olen kirjoittanut tätä blogia kohta kaksitoista kokonaista vuotta, se on aivan uskomattoman pitkä aika ja näiden vuosien aikana minä olen ehtinyt kirjoittaa paljon onnellisuudesta, suunnattomasta rakkaudesta ja siitä, kuinka auringonsäteiden osuessa vihreisiin silmiini on tuntunut aivan kuin pakahtuisin. Olen ehtinyt kirjoittaa paljon kaikista niistä asioista, jotka tekevät minut onnelliseksi ja jotka saavat sydämeni muuttamaan rytmiään, olen kirjoittanut niin paljon, että kaikesta siitä saisi koottua kokonaisen kirjan, mutta on kuitenkin myös paljon sellaisia asioita, joista minä en ole enää vuosiin kirjoittanut. On paljon sellaisia asioita, joista minä olisin viime vuosina tahtonut kirjoittaa, mutta joista en ole kuitenkaan päätynyt lopulta kirjoittamaan, sillä se on tuntunut vaikealta ja tavallaan liian henkilökohtaiselta, on tuntunut, että olisin liian avoin ja se voisi haavoittaa minua.


Minä en ole kirjoittanut enää vuosiin huonoista päivistä, niistä hetkistä, kun istuessani kameran edessä keskellä metsää on tuntunut siltä, että rintalastani alla jokin kasvaa niin suureksi, että on hetkittäin hankalaa hengittää. Toisaalta, harvemmin niistä huonoista päivistä tai hetkistä kirjoittaa enää kukaan muukaan, harvemmin kukaan valitsee Instagramiin sen onnellisen kuvan sijaan kuvaa siitä hetkestä, kun onnellisuus on ollut vain häivähdys jostain kaukaa. Tavallaan tuntuu, ettei niistä päivistä tai hetkistä kuulu kirjoittaa vaan sosiaalisessa mediassa on oltava jatkuvasti paras versio itsestään, lisättävä kuvia täydellisistä aamiaisista ja kirjoitettava siitä, kuinka on kokenut jotain voimaannuttavaa sinä päivänä ja kuinka meni töistä suoraan kuntosalille, unohtamatta lisätä saliselfietä Instagramiin. Kenenkään elämä ei ole vain sitä, mitä voimme sosiaalisen median perusteella olettaa, tiedän sen, mutta siitä huolimatta en ole enää vuosiin kirjoittanut niistä huonoista päivistä ja hetkistä, en ole kirjoittanut, vaikka ne ovat osa ihan tavallista elämää, ne ovat niitä sellaisia asioita, joita jokaisen elämässä on.

 

IMG_7884

 

Sosiaalinen media on ollut osa elämääni niin kauan kuin muistan, se on ollut erottamaton osa elämääni ja aina hetkittäin minusta on tavallaan tuntunut siltä, etten minä välttämättä osaisi kuvitella enää elämääni ilman sitä. Sosiaalinen media on antanut minulle valtavasti, se on saanut minut inspiroitumaan uusista asioista ja kulkenut mukanani vuodesta toiseen, mutta viime aikoina se on kuitenkin saanut minut tuntemaan itseni ahdistuneeksi ja miettimään kerta toisensa jälkeen sitä, ettei minun elämäni ole tarpeeksi tai että minä itse en ole tarpeeksi. Se on jotain sellaista, mitä en tahdo elämääni juuri nyt, kun niitä huonoja päiviä on huomattavasti enemmän kuin niitä onnellisuuteen verhoutuneita hetkiä, joista voisi kirjoittaa kauniita sanoja ja lauseita, jotain sellaista, mitä en kaipaa elämääni juuri nyt, kun minä olen aivan äärettömän väsynyt ja stressaantunut, kuljen kuin sumussa.

 

Juuri nyt minä en kaipaa elämääni sitä riittämättömyyden tunnetta, jonka sosiaalinen media on saanut minussa aikaan niinä huonoina päivinä, juuri nyt minä en kaipaa sitä, että voin viettää monta tuntia päivässä sosiaalisen median parissa, siksi aion poistaa puhelimestani esimerkiksi Instagramin ja Facebookin hetkeksi, kokeilla aivan ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, miltä tuntuu elää hetki ilman niitä. Sen lisäksi aion olla hetken hiljaa täälläkin ja keskittyä ihan vain omaan hyvinvointiini, tehdä niitä asioita, jotka saavat minut voimaan paremmin ja rauhoittumaan kaiken stressin keskellä, aion keskittyä elämääni ilman, että ajattelisin jatkuvasti, mitä voisin kirjoittaa siitä. En tiedä, kuinka kauan minä aion olla hiljaa, kaksi viikkoa vai kaksi kuukautta, mutta lupaan kuitenkin palata sitten, kun aika on oikea ja voin taas paremmin, lupaan palata, koska rakastan valokuvaamista ja kirjoittamista niin valtavasti, olen rakastanut niin kauan kuin muistan ja tulen varmasti aina rakastamaan.

 

IMG_8039IMG_7816

15. tammikuuta 2021

MINUN ELÄMÄSTÄNI PUUTTUU KOIRAYSTÄVÄ

IMG_4817IMG_5221

 

Minä tulen varmaan ikuisesti muistamaan vuodet vanhassa kodissamme, siinä rivitaloasunnossa korkean mäen päällä, tulen ikuisesti muistamaan sen, kuinka kesäaamuisin kävelin soittamaan ystäväni ovikelloa pyytääkseni häntä leikkimään ja sen, kuinka jouluaattoiltaisin istuimme pikkusiskoni kanssa joulukuusen alla leikkimässä. Tulen ikuisesti muistamaan sen, kuinka kävelin ensimmäistä kertaa yksin koulusta kotiin ja kuinka rakensimme talvisin suuren lumilinnan ystävieni kanssa, mutta varmemmin kuin mitään muuta, minä tulen muistamaan sen, kuinka niinä vuosina yksi minun elämäni tärkeimmistä asioista oli kaksi koiraa. Kaksi aivan äärettömän rakasta koiraa, jotka tulivat aina riemuissaan ovella vastaan tullessani kotiin ja joiden kanssa kävelimme koulun jälkeen läheiseen metsään, kaksi koiraa, jotka olivat minulle rakkaita perheenjäseniä, mutta myös ihan korvaamattomia ystäviä. Ne kaksi rakasta koiraa, Emmi ja Niilo olivat osa minun elämääni yli kymmenen uskomatonta vuotta, mutta koirat ylipäätään ovat olleet erottamaton osa elämääni koko tähänastisen elämäni ajan ja minun on ollut aina vaikea kuvitella elämääni ilman koiria, sillä elämässäni on syntymästäni saakka ollut aina koiraystäviä.


Sen jälkeen, kun yhdeksän vuotta sitten muutin pois rakkaasta pikkukaupungista, minusta on aina hetkittäin tuntunut, että elämästäni puuttuu koiraystävä, mutta viimeisimpien vuosien aikana se tunne on ollut valtameren kokoinen. Minun elämästäni puuttuu ihan erityinen koiraystävä, karvakuono, joka kävelisi kanssani iltapäivisin rantaraittia ja nukkuisi takanani olevassa sängyssä kirjoittaessani, tökkisi kuonollaan käsivarttani silloin, kun unohdun kirjoittamaan liian pitkäksi aikaa. Karvakuono, joka katsoisi minua samalla tavalla kuin vanhempieni kuvankaunis belgianpaimenkoira Aada katsoo minun äitiäni, karvakuono, joka olisi minun ikioma ja jota voisin rakastaa vuoden jokaisena päivänä, enkä vain silloin, kun vierailen hetkittäin pikkukaupungissa. Viimeaikoina se on tuntunut jossain syvällä rintalastani alla ja sen valtameren kokoisen tunteen vyöryessä ylitseni minä olen kaivannut ikiomaa karvakuonoa niin, ettei siinä ole tuntunut olevan oikeastaan enää yhtään mitään järkeä, se on tuntunut tavallaan siltä kuin elämästäni puuttuisi palanen, jota ilman on hetkittäin vähän vaikea hengittää.

 

IMG_4843

 

Kävellessäni joulun aikaan rakkaan Liisan kanssa takapihan metsässä mietin itsekseni, kuinka suunnattomasti rakastan pysähtyä sen kanssa hetkittäin kuuntelemaan tuulen huminaa korkeiden puiden latvoissa ja katsella, kuinka se työntää kuononsa lumihankeen. Mietin, kuinka rakastan kaikkea siinä karvakuonossa, olen rakastanut siitä hetkestä saakka, kun viisi vuotta sitten kävimme koko perheen voimin hakemassa sen pienen pennun kotiin yhtenä syksyisenä iltana. Lumihiutaleiden tarttuessa hiuksiini sanoin sen nimen ääneen aivan kuin kuiskaten, se käänsi katseensa minuun ja heilutti häntäänsä, enkä voinut olla miettimättä kaikkia niitä hetkiä, kun se on hypännyt viereeni sohvalle ja lyönyt minua tassullaan, se on tehnyt niin pennusta saakka. Se on ollut pennusta asti luonteeltaan aivan äärettömän kultainen, lyönyt tassullaan vaatiessaan huomiota ja painanut päänsä syliini istuessani sohvalla kylminä pakkasiltoina, mutta samalla se on ollut pennusta asti ihan käsittämättömän viisas ja onnistuu yllättämään koko perheemme kerta toisensa jälkeen, yleensä hyvällä, mutta joskus myös pahalla.

 

Jos jonain päivänä saisin elämääni sellaisen ikioman koiraystävän kuin meidän uskomattoman rakas Liisa, se tuntuisi epätodelliselta, mutta epäilemättä se tekisi minut myös aivan järjettömän onnelliseksi. Nimittäin juuri sellainen koiraystävä minun elämästäni puuttuu, uskollinen ja lempeä karvakuono, jonka sydän on täyttä kultaa ja jonka katseessa on jotain sellaista viisautta, jota minussa ei tule koskaan olemaan, sellaista rakkautta, josta minä en osaa vielä puoliakaan, mutta josta minä olen oppinut kaikilta koiraystäviltäni elämäni aikana jotain.

 

IMG_5191IMG_5175IMG_4818

12. tammikuuta 2021

TÄNÄ JOULUNA NEULOIN VILLASUKAT JA HENGITIN SYVÄÄN

IMG_6419IMG_6527

 

Minä olen viettänyt tähänastisen elämäni aivan jokaisen joulun perheeni kanssa siinä maailman rakkaimmassa pikkukaupungissa, Savonlinnassa, se on tavallaan aina ollut minulle äärettömän tärkeää ja siksi matkustaessani joulukuun puolivälissä rakkaaseen pikkukaupunkiin nauttimaan rauhallisuudesta ja viettämään joulua hymyilin itsekseni. Viime syksynä pelkäsin hetkittäin, että tästä tulisi viimein ensimmäinen joulu, jonka vietän kaukana perheestäni, pelkäsin, sillä tämä viime keväänä alkanut tilanne näytti aina hetkittäin kovin uhkaavasti siltä, ettei minun olisi turvallista lähteä tästä rakkaasta kodistamme jouluna yhtään mihinkään. En tiedä, tavallaan myös odotan sitä ensimmäistä joulua, jonka vietämme kokonaan kahdestaan sen maailman rakkaimman kanssa tässä rakkaassa kodissamme, mutta päästessäni silloin joulukuun puolivälissä rakkaaseen pikkukaupunkiin olin onnellinen siitä, ettei tämä joulu kuitenkaan ollut se ensimmäinen ja että kaikesta huolimatta pääsin viettämään joulua perheeni kanssa, en ollut nähnyt perhettäni elokuun jälkeen ja siksi se tuntui niin erityisen tärkeältä.

 

IMG_7435

 

Lapsuusvuosinani jouluaattoihin kuuluivat aattoaamun lastenohjelmat, isäni keittämä joulupuuro, kynttilöiden vieminen edesmenneiden sukulaisten haudoille auringonlaskun jälkeen, jouluaterian syöminen perheen kesken kaikessa rauhassa, jouluelokuvien katsominen, joululahjojen avaaminen ja joulukuusen alla leikkiminen, mutta myös joulusauna ja uudessa yöpaidassa puhtaisiin lakanoihin nukahtaminen. Vuosien varrella joulun merkitys itselleni henkilökohtaisesti on muuttunut ja siinä, missä lapsuusvuosinani minulle tärkeimpiä asioita joulussa olivat joululahjat, näin vuosia myöhemmin tärkeintä joulussa on minulle se aivan suunnaton rauha ja rakkaus. Minulle tärkeää joulussa on kuitenkin edelleen myös isäni keittämä joulupuuro, kynttilöiden vieminen haudoille ja jouluaterian syöminen kaikessa rauhassa kynttilöiden valaistessa keittiötä lempeällä valollansa, niitä asioita minä odotin joululta ja niitä asioita minä tänä jouluna myös rakastin, ne asiat tekivät minut kovin onnelliseksi.

 

Meidän joulumme oli kaikkea, mitä se on ollut jo vuosien ajan lukuunottamatta sitä, että vietimme koko joulun ihan kotona perheen kesken, emmekä nähneet muita sukulaisia, kuten meillä on aiempina vuosina ollut tapana. Aattoaamuna ajoimme Enonkoskelle viemään kynttilän isoisäni haudalle, kävin itsekseni nauttimassa metsän hiljaisuudesta joulurauhan julistuksen jälkeen ja kuuntelin, kuinka tuuli kuiskaili lumihuntuun pukeutuneiden puiden latvoissa, oli kauniin luminen aamu ja olin onnellinen siitä kaikesta, olin onnellinen lumisesta metsästä, siitä loputtomasta rauhasta ja joulusta sydämessäni. Iltapäivällä söimme jouluaterian viimeisten valonsäteiden vaihtuessa vähitellen pimeyteen ikkunalasin takana ja kävimme sitten viemässä edesmenneiden sukulaistemme haudoille kynttilöitä, hautausmaa oli sinä iltana aivan sanoinkuvaamattoman kaunis lukemattomien kynttilöiden tuodessa valoa joulukuun pimeyden keskelle, keskustassa oli rauhallista jouluvalojen valaistessa Olavinkatua ja palatessamme kotiin istuimme olohuoneeseen avaamaan joululahjoja. Tänä jouluna sain joululahjaksi rakkaita kirjoja, keltaisen repun, uuden yöpaidan ja suklaata ja kaikki ne lahjat tekivät minut todella onnelliseksi, mutta vielä onnellisemmaksi minut teki se, kun perheeni avasi joululahjoja, jotka olin valinnut ja paketoinut tarkasti.

 

IMG_6838IMG_6447IMG_6876

 

Myöhään illalla istuin joulusaunan jälkeen olohuoneessa neulomassa villasukkia ja juomassa glögiä, silitin koiran pehmeää turkkia ja mietin itsekseni, kuinka se jouluaatto oli ollut hyvä, se oli ollut rauhallinen ja täynnä onnellisuutta, sellaista joulun taikaa, mikä tuntui lapsuusvuosinani jotenkin kutkuttavalta. Sinä iltana nukahdin rauhallisuuteen, nukuin aivan käsittämättömän hyvin ja seuraavana aamuna kävelin Laurin kanssa lumihuntuun verhoutuneita katuja, hengitin syvään ohittaessamme vanhan kotini ja mietin hetken itsekseni kaikkia niitä jouluja siinä kodissa, ne olivat lapsuuteni taianomaisimmat joulut, niissä jouluissa oli jotain todella erityistä. Niin on tavallaan jokaisessa joulussa, mietin aina hetkittäin itsekseni vielä tapaninpäivänä istuessani omasta metsästä tarkkaan valitsemamme joulukuusen vieressä neulomassa villasukan kantapäätä, myös tämä joulu oli erityinen, erityinen, mutta silti tuttu ja turvallinen tästä tilanteesta huolimatta, täynnä taikaa ja onnellisuutta.

 

IMG_7366IMG_7459IMG_7319IMG_6065IMG_7293

7. tammikuuta 2021

PALASIN HETKEKSI PIKKUKAUPUNKIIN HENGITTÄMÄÄN

IMG_4326IMG_4459

 

Joulukuun viidentenätoista päivänä minä matkustin auringonlaskun jälkeen ensimmäistä kertaa elokuun jälkeen rakkaaseen pikkukaupunkiin. Ohikiitävät maisemat olivat verhoutuneet taianomaiseen lumihuntuun ajaessamme kotiin isäni ja pikkusiskoni kanssa, katselin loputtomia peltoja ja metsiä ja tunsin, kuinka rauha alkoi vähitellen hiipiä rintalastani alle, olen nähnyt ne maisemat lukemattomia kertoja ja siltikin ne saavat minut sanattomaksi kerta toisensa jälkeen. Olin kaivannut rakkaaseen pikkukaupunkiin niin kauan, että ikävä oli vähitellen alkanut muuttua vain kaukaiseksi häivähdykseksi syvällä rintalastan alla ja päästessäni sinä iltana kotipihaan tuntui kuin pakahtuisin siihen tunteeseen, siihen ihan suunnattomaan onnellisuuteen ja rakkauteen. Sinä joulukuisena iltana minä nukahdin rauhallisempana kuin aikoihin, tuntui hyvältä olla kotona ja herätä seuraavana aamuna kävelemään uskomattoman rakkaan Laurin kanssa tuttuja katuja ja metsäpolkuja pimeyden keskellä, ne kadut ja metsäpolut ovat olleet minulle rakkaita niin kauan kuin muistan ja kävellessämme lumista metsäpolkua mietin itsekseni, kuinka minä rakastan lumen tuomaa valoa pimeyden keskellä ja kuinka onnelliseksi se minut tekee.

 

Samana päivänä, ennen auringonlaskua kävelin takapihan metsään Laurin kanssa, koko metsä oli verhoutunut paksuun lumihuntuun ja huokaisin itsekseni, kuinka en ollut nähnyt aikoihin mitään niin äärettömän kaunista. Pysähdyimme hetkittäin metsän keskelle katselemaan ympärillemme ja kuuntelemaan hiljaisuuden kuiskailevan hitaassa tuulessa, minä olin kaivannut sitä aivan suunnattomasti, sen kaikista rakkaimman metsän hiljaisuutta ja rauhaa syvällä rintalastani alla. Se metsä on minulle erityinen ja vuosi toisensa jälkeen minua rauhoittaa ajatella, kuinka se metsä on tavallaan aina ollut olemassa minulle ja kuinka voin edelleen hetkittäin palata sen poluille hengittämään keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa ja kuuntelemaan hiljaisuutta, niiden korkeiden puiden latvoissa kuiskailevaa tuulta. Ajatus siitä, että jonain päivänä niitä vuosikymmenien ajan elämää nähneitä puita ei enää olisikaan, tuntuu sietämättömältä ja kävellessämme sinä päivänä rakkaita metsäpolkuja Laurin kanssa hymyilin itsekseni siitä onnesta, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani, siitä valtameren kokoisesta onnesta, jonka se metsä sai minussa aikaan sinä kauniina päivänä ja joka sai minun sydämeni muuttamaan rytmiään.

  

IMG_4512IMG_4644IMG_4530

 

Palatessamme kotiin nostin lumisateessa kastuneet vaatteeni leivinuunin päälle ja kääriydyin ihanan lämpimään neuleeseen, hymyilin itsekseni ja istuin sitten jatkamaan työpäivääni. Ikkunalasin takana viimeiset valonsäteet vaihtuivat vähitellen pimeyteen, kuuntelin Laurin rauhallista hengistystä vieressäni ja mietin itsekseni, kuinka minä olin todella tarvinnut sitä, olin tarvinnut pikkukaupungin rauhallisuutta, vieressäni nukkuvaa koiraa ja niitä hetkiä rakkaan metsän keskellä, olin tarvinnut, vaikka se vielä syyskuussa loputtomalta tuntunut ikävä oli kuukausien saatossa muuttunut vähitellen vain kaukaiseksi häivähdyksesi, aivan kuin kuiskaukseksi tuulessa.

 

IMG_4343IMG_4688

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.