Minä olen kirjoittanut tätä blogia kohta kaksitoista kokonaista vuotta, se on aivan uskomattoman pitkä aika ja näiden vuosien aikana minä olen ehtinyt kirjoittaa paljon onnellisuudesta, suunnattomasta rakkaudesta ja siitä, kuinka auringonsäteiden osuessa vihreisiin silmiini on tuntunut aivan kuin pakahtuisin. Olen ehtinyt kirjoittaa paljon kaikista niistä asioista, jotka tekevät minut onnelliseksi ja jotka saavat sydämeni muuttamaan rytmiään, olen kirjoittanut niin paljon, että kaikesta siitä saisi koottua kokonaisen kirjan, mutta on kuitenkin myös paljon sellaisia asioita, joista minä en ole enää vuosiin kirjoittanut. On paljon sellaisia asioita, joista minä olisin viime vuosina tahtonut kirjoittaa, mutta joista en ole kuitenkaan päätynyt lopulta kirjoittamaan, sillä se on tuntunut vaikealta ja tavallaan liian henkilökohtaiselta, on tuntunut, että olisin liian avoin ja se voisi haavoittaa minua.
Minä en ole kirjoittanut enää vuosiin huonoista päivistä, niistä hetkistä, kun istuessani kameran edessä keskellä metsää on tuntunut siltä, että rintalastani alla jokin kasvaa niin suureksi, että on hetkittäin hankalaa hengittää. Toisaalta, harvemmin niistä huonoista päivistä tai hetkistä kirjoittaa enää kukaan muukaan, harvemmin kukaan valitsee Instagramiin sen onnellisen kuvan sijaan kuvaa siitä hetkestä, kun onnellisuus on ollut vain häivähdys jostain kaukaa. Tavallaan tuntuu, ettei niistä päivistä tai hetkistä kuulu kirjoittaa vaan sosiaalisessa mediassa on oltava jatkuvasti paras versio itsestään, lisättävä kuvia täydellisistä aamiaisista ja kirjoitettava siitä, kuinka on kokenut jotain voimaannuttavaa sinä päivänä ja kuinka meni töistä suoraan kuntosalille, unohtamatta lisätä saliselfietä Instagramiin. Kenenkään elämä ei ole vain sitä, mitä voimme sosiaalisen median perusteella olettaa, tiedän sen, mutta siitä huolimatta en ole enää vuosiin kirjoittanut niistä huonoista päivistä ja hetkistä, en ole kirjoittanut, vaikka ne ovat osa ihan tavallista elämää, ne ovat niitä sellaisia asioita, joita jokaisen elämässä on.
Sosiaalinen media on ollut osa elämääni niin kauan kuin muistan, se on ollut erottamaton osa elämääni ja aina hetkittäin minusta on tavallaan tuntunut siltä, etten minä välttämättä osaisi kuvitella enää elämääni ilman sitä. Sosiaalinen media on antanut minulle valtavasti, se on saanut minut inspiroitumaan uusista asioista ja kulkenut mukanani vuodesta toiseen, mutta viime aikoina se on kuitenkin saanut minut tuntemaan itseni ahdistuneeksi ja miettimään kerta toisensa jälkeen sitä, ettei minun elämäni ole tarpeeksi tai että minä itse en ole tarpeeksi. Se on jotain sellaista, mitä en tahdo elämääni juuri nyt, kun niitä huonoja päiviä on huomattavasti enemmän kuin niitä onnellisuuteen verhoutuneita hetkiä, joista voisi kirjoittaa kauniita sanoja ja lauseita, jotain sellaista, mitä en kaipaa elämääni juuri nyt, kun minä olen aivan äärettömän väsynyt ja stressaantunut, kuljen kuin sumussa.
Juuri nyt minä en kaipaa elämääni sitä riittämättömyyden tunnetta, jonka sosiaalinen media on saanut minussa aikaan niinä huonoina päivinä, juuri nyt minä en kaipaa sitä, että voin viettää monta tuntia päivässä sosiaalisen median parissa, siksi aion poistaa puhelimestani esimerkiksi Instagramin ja Facebookin hetkeksi, kokeilla aivan ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, miltä tuntuu elää hetki ilman niitä. Sen lisäksi aion olla hetken hiljaa täälläkin ja keskittyä ihan vain omaan hyvinvointiini, tehdä niitä asioita, jotka saavat minut voimaan paremmin ja rauhoittumaan kaiken stressin keskellä, aion keskittyä elämääni ilman, että ajattelisin jatkuvasti, mitä voisin kirjoittaa siitä. En tiedä, kuinka kauan minä aion olla hiljaa, kaksi viikkoa vai kaksi kuukautta, mutta lupaan kuitenkin palata sitten, kun aika on oikea ja voin taas paremmin, lupaan palata, koska rakastan valokuvaamista ja kirjoittamista niin valtavasti, olen rakastanut niin kauan kuin muistan ja tulen varmasti aina rakastamaan.
Lähetä kommentti