7. tammikuuta 2021

PALASIN HETKEKSI PIKKUKAUPUNKIIN HENGITTÄMÄÄN

IMG_4326IMG_4459

 

Joulukuun viidentenätoista päivänä minä matkustin auringonlaskun jälkeen ensimmäistä kertaa elokuun jälkeen rakkaaseen pikkukaupunkiin. Ohikiitävät maisemat olivat verhoutuneet taianomaiseen lumihuntuun ajaessamme kotiin isäni ja pikkusiskoni kanssa, katselin loputtomia peltoja ja metsiä ja tunsin, kuinka rauha alkoi vähitellen hiipiä rintalastani alle, olen nähnyt ne maisemat lukemattomia kertoja ja siltikin ne saavat minut sanattomaksi kerta toisensa jälkeen. Olin kaivannut rakkaaseen pikkukaupunkiin niin kauan, että ikävä oli vähitellen alkanut muuttua vain kaukaiseksi häivähdykseksi syvällä rintalastan alla ja päästessäni sinä iltana kotipihaan tuntui kuin pakahtuisin siihen tunteeseen, siihen ihan suunnattomaan onnellisuuteen ja rakkauteen. Sinä joulukuisena iltana minä nukahdin rauhallisempana kuin aikoihin, tuntui hyvältä olla kotona ja herätä seuraavana aamuna kävelemään uskomattoman rakkaan Laurin kanssa tuttuja katuja ja metsäpolkuja pimeyden keskellä, ne kadut ja metsäpolut ovat olleet minulle rakkaita niin kauan kuin muistan ja kävellessämme lumista metsäpolkua mietin itsekseni, kuinka minä rakastan lumen tuomaa valoa pimeyden keskellä ja kuinka onnelliseksi se minut tekee.

 

Samana päivänä, ennen auringonlaskua kävelin takapihan metsään Laurin kanssa, koko metsä oli verhoutunut paksuun lumihuntuun ja huokaisin itsekseni, kuinka en ollut nähnyt aikoihin mitään niin äärettömän kaunista. Pysähdyimme hetkittäin metsän keskelle katselemaan ympärillemme ja kuuntelemaan hiljaisuuden kuiskailevan hitaassa tuulessa, minä olin kaivannut sitä aivan suunnattomasti, sen kaikista rakkaimman metsän hiljaisuutta ja rauhaa syvällä rintalastani alla. Se metsä on minulle erityinen ja vuosi toisensa jälkeen minua rauhoittaa ajatella, kuinka se metsä on tavallaan aina ollut olemassa minulle ja kuinka voin edelleen hetkittäin palata sen poluille hengittämään keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa ja kuuntelemaan hiljaisuutta, niiden korkeiden puiden latvoissa kuiskailevaa tuulta. Ajatus siitä, että jonain päivänä niitä vuosikymmenien ajan elämää nähneitä puita ei enää olisikaan, tuntuu sietämättömältä ja kävellessämme sinä päivänä rakkaita metsäpolkuja Laurin kanssa hymyilin itsekseni siitä onnesta, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani, siitä valtameren kokoisesta onnesta, jonka se metsä sai minussa aikaan sinä kauniina päivänä ja joka sai minun sydämeni muuttamaan rytmiään.

  

IMG_4512IMG_4644IMG_4530

 

Palatessamme kotiin nostin lumisateessa kastuneet vaatteeni leivinuunin päälle ja kääriydyin ihanan lämpimään neuleeseen, hymyilin itsekseni ja istuin sitten jatkamaan työpäivääni. Ikkunalasin takana viimeiset valonsäteet vaihtuivat vähitellen pimeyteen, kuuntelin Laurin rauhallista hengistystä vieressäni ja mietin itsekseni, kuinka minä olin todella tarvinnut sitä, olin tarvinnut pikkukaupungin rauhallisuutta, vieressäni nukkuvaa koiraa ja niitä hetkiä rakkaan metsän keskellä, olin tarvinnut, vaikka se vielä syyskuussa loputtomalta tuntunut ikävä oli kuukausien saatossa muuttunut vähitellen vain kaukaiseksi häivähdyksesi, aivan kuin kuiskaukseksi tuulessa.

 

IMG_4343IMG_4688

Lähetä kommentti

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.