helsingissä

Palatessani kolmensadan kilometrin päähän rakkaasta pikkukaupungista ajattelin, etten löytäisi onnellisuuttani tuntemattomilta kadunkulmilta raitiovaunujen kolistessa ohitseni tai viimeisistä auringonsäteistä istuessani parvekkeella kirjoittamassa rakkauttani keskeneräisillä lauseilla, ajattelin astuessani kaukoliikenteen terminaalista ihmisvaltameren keskelle. Ajattelin, että myöhästyessäni seuraavasta lähijunasta vaipuisin lohduttomaan kaipuuseeni pikkukaupungin rauhallisuutta kohtaan, mutta täällä kolmensadan kilometrin päässä rakkaasta pikkukaupungista auringonsäteet häikäisivät vihreitä silmiäni ja kesän ensimmäisten tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini hymyilin ääretöntä onnellisuuttani, hymyilin kolmensadan kilometrin välimatkasta huolimatta.

Minä hymyilin silloin, kun seisoin metroasemalla katselemassa vastaantulijoiden onnellisuutta: kevät on löytänyt tiensä ihmisten sydämiin, valtamerten takaisten tuulenhenkäysten tavoin onnellisuus on tarttunut vastaantulijoiden kasvoille ja metrosta myöhästyneen miehen huolettomuuteen. Katseltuani hetken vastaantulijoiden onnellisuutta hymyilin harhaillessani tuntemattomilta kadunkulmilta rantakalliolle kuuntelemaan autiotalojen kuiskailevan rakkauttaan vastarannalla, aallot löivät uskomattomalla voimallaan rantakallioon ja auringonsäteet katselivat onnellisuuttani myrskypilvien takaa, kuuntelin tuuliaisen vähitellen voimistuvan. Hymyilin kuunnellessani myrskytuulen kuiskailevan uskomattoman suurta voimaansa, annoin sateen kastella hiukseni armottomuudellaan ja mietin, kuinka maailma on myrskytaivaankin alla äärettömän kaunis. Nostin käteni ilmaan tunteakseni tuuliaisen selkärangassani ja istuessani lopulta ruuhkabussissa kotimatkalla naurahdin,

kengissä rantahiekkaa.

hyvästeiksi

Eilen istuin rantakalliolla katselemassa auringonlaskun ääretöntä kauneutta, suljin silmäni kuunnellakseni hiljaisuuden kuiskailevan rakkauttaan ja hymyilin itsekseni loputtomalle onnellisuudelleni: sille uskomattomalle tunteelle, kun sydämessäni suunnatonta rauhallisuutta auringonlaskun verhotessa maisemaa vaaleanpunaiseen ja oranssiin. Avatessani silmäni maailma tuntui ottavan hellään syleilyynsä, katselin joutsenten lentävän ylitseni auringonlaskuun verhoutuneella taivaalla ja kävellessäni kotiin unohduin kuuntelemaan maailman kauneinta musiikkia, kuiskailin ilmaan sanoja ilman äännähdystäkään: valkoisen puutalon kohdalla pysähdyin miettimään, kuinka muutamaa kuukautta aiemmin katselin yksinäisyyteen unohtuvan talovanhuksen ikkunalasin taakse unohtuneita kahvikuppeja lautasineen. Tänään palaan hetkeksi Helsinkiin kirjoittamaan lukukauden viimeisiä raportteja, kävelemään tuntemattomille kadunkulmille raitiovaunujen kolistessa ohitseni ja istumaan rantakallioille auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani, palaan kuiskaillen hyvästelemään kolmeksi kokonaiseksi kuukaudeksi.

ymmärtäessäni

Joinakin aamuina auringonsäteiden murtautuessa huoneeseeni ikkunaverhojen lävitse unohdun miettimään sitä, löydänkö tulevaisuudessa itseni valtamerten takaisilta rantakallioilta merituulen tarttuessa hiuksiin, Delhistä auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani kirjoittaessani päiväkirjaani saavuttaneeni rauhan sydämessäni vai Berliinistä kirjoittamassa runollisuutta maailman kauneudesta. Unohdun miettimään, että rakastunko palavasti ranskalaiseen mieheen ja löydänkö itseni Pariisista, romanttisten elokuvien kauneimmasta kaupungista Eiffel-tornin varjosta juomassa kahvia aamuauringossa: löydänkö itseni Pasilan asemalta vastaantulijoiden juostessa ehtiäkseen seuraavaan junaan vai pikkukaupungin rauhallisuudesta oopperavieraiden puhuessa seitsemää vierasta kieltä, joista en ymmärrä ensimmäistäkään. Unohdun miettimään löytäväni itseni sieltä, minne tuulet kantavat mukanaan auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa ja muuttolinnut lentävät syystaivaalla vapauttaan, tavallaan sellainen on uskomattoman suurta vapautta.

Unohdun lukemaan jotain saksaksi, hymyilen ymmärtäessäni.

kaukana todellisuudesta

hiljaisuuteen verhoutuneita auringonlaskuja täällä

missä rakkaus kuiskailee tuulenhenkäysten tavoin

unohtuu kasvoilleni tähtipölynä avaruuden laidalta

ja piirtää tähtikarttoja kasvoilleni onnellisuutena

valtamerten takaisilta vuorilta  

karttapallon reunalta jostain  

kaukaisuudesta    

ilman äännähdystäkään suljen silmäni tuntekseni

rakkauden jokaisella hauraalla hengenvedollani

sinä sanoit sydämessäni loputon surumielisyys

unohdettujen rakkaustarinoiden ihmiskohtalot

taivaan pukeutuessa harmoniaan surumielisyys
katoaa rakkauden kuiskaillessa onnellisuuttaan
auringonlaskun ottaessa hellään syleilyynsä ja
kaukaisten äännähdysten vaimentuessa

   ainoastaan hiljaisuus
    tuulen kuiskaukset

     sinussa

kauneimmat rakkauslauluni avatessani silmäni
viimeinen tuulenhenkäysten kaltainen kuiskaus
kirjoittaisin rakkaudestani maailmaa kohtaa
laulaisin kuinka uskomatonta onnellisuutta

täällä auringonlaskun harmoniassa rakkaus
kuiskailee korvaani ääretöntä vapauttaan
unohtuneita rakkaustarinoita valtamerten
takaisilta vuorilta jostain kaukaisuudesta

kuuntelen hiljaa  

ja kuiskaan  

vastarannalla viattomuuden rakkaustarina
minulla rantakalliolla ääretön onnellisuus
sinä sanoit hengitän omassa maailmassani
tuntematta maailman painoa olkapäilläni

   kaukana todellisuudesta
   kristallipallon suojassa

    ehkä sitten

sydämessäni suunnatonta vapautta
ja käsissäni kultahiekkaa aavikoilta
kuuntelen hiljaisuutta iltahämärässä
olen suunnatonta onnellisuutta

   ja takkuiset hiukset

hirmumyrskyn keskellä

Tänään kävellessäni maailman tutuimmilla kaduilla unohduin miettimään sitä, kuinka kaksikymmentä kuukautta sitten olin viimeinen tuulenhenkäys satamassa höyrylaivojen huutaessa tervehdyksiään vastaantulijoille, muuttolinnut sinisellä taivaalla ilman hauraita siiveniskuja kertomassa vapaudesta ja myrskypilvet kirkkaalla taivaalla, kuinka kaksikymmentä kuukautta sitten olin hiljaisuus hirmumyrskyn keskellä. Unohduin miettimään, kuinka kaksikymmentä kuukautta sitten olin majakanvartijan ääretön yksinäisyys hyökyaaltojen lyödessä uskomattomalla voimallaan rantakallioon, valtamerten salaisuudet karttapallon reunalla ja tartuin salamaniskuina rikkinäiseen selkärankaasi kirjoittaen loputtomia valheita kasvoillesi, kuinka tänään kaksikymmentä kuukautta myöhemmin olin ainoastaan kuiskaus metsän humistessa rauhallisuuttaan ympärilläni kävellessäni rantakallioille auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani.

Lintujen laulaessa uskomattoman suurta onnellisuuttaan ja vapauttaan hymyilin itsekseni hirmumyrskyille sydämessäni: niille auringonsäteistä rankkasateisiin vaihtuville tunteille viimeisinä päivinä tässä pikkukaupungissa kaksikymmentä kuukautta sitten, kun istuin samaisilla rantakallioilla kirjoittamassa. Kirjoittamassa keskeneräisistä lauseista ja loputtomasta haikeudesta, vaikka tavallaan olin äärettömän onnellinen päästessäni muuttamaan pikkukaupungin rauhallisuudesta sinne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni tuntemattomilla kadunkulmilla ja vastaantulijat myöhästyvät metrosta juostessaan toivottomasti kilpaa sekunteja vastaan. Katselin horisontissa siintävää maisemaa kyyneleet silmäkulmassani, kuuntelin uskomattoman kaunista hiljaisuutta kävellessäni metsän rauhallisuudessa ja seikkailin vaaleanpunaisella polkupyörälläni keskustaan rakastamaan ihmisiä, jotka tuntevat jokaisen virheeni.

Siitä hetkestä, kun aamuyön ensimmäisinä tunteina katselin tummansinistä maailmaa kotimatkalla ja matkustin aamulla tuntemattomille kadunkulmille, on kaksikymmentä kokonaista kuukautta. Kaksikymmentä kuukautta olen harhaillut tuntemattomilla kadunkulmilla kuunnellen raitiovaunujen kolisevan ohitseni, hengittänyt vapautta jokaisella hengenvedollani istuessani rantakalliolla merituulen tarttuessa hiuksiini, kuunnellut kaupungin kertovan tarinoitaan vuosikymmenten takaisesta onnellisuudesta ja etsinyt onnellisuuttani maailman pukeutuessa tummansiniseen samettiin kävellessäni asemalta kotiovelleni, kävellyt neljänteen kerrokseen nukahtamaan valkoisiin lakanoihin. Helsingistä olen löytänyt äärettömän onnellisuuteni ja loputtoman rakkauteni uskomattoman kaunista maailmaa kohtaan, mutta silti hetkittäin unohdun miettimään viimeistä iltaani pikkukaupungissa: viimeistä kotimatkaani tummansiniseen pukeutuneen taivaan alla, kun vannoin itselleni, etten palaisi pikkukaupungin rauhallisuuteen koskaan.

Tavallaan kuitenkin unohdin palasen sydämestäni pikkukaupungin satamaan ja asuttuani kaksikymmentä kolmensadan kilometrin päässä pikkukaupungista ymmärsin, kuinka lopulta kuulun jokaisella hengenvedollani tämän pikkukaupungin rauhallisuuteen höyrylaivojen huutaessa tervehdyksiään auringonsäteiden syleilyssä. Kuinka lopulta kuulun metsien hiljaisuuteen, vaikka Helsingin tuntemattomat kadunkulmat ovat kahdessakymmenessä kuukaudessa alkaneet vähitellen näyttää maailman tutuimmilta ja raitiovaunun kolistessa ohitseni tunnen hetkittäin olevani kotona: kävellessäni rautatieasemalla katsellen vastaantulijoiden onnellisuutta, hidastaessani vauhtiani myöhästyäkseni seuraavasta metrosta ja päätyessäni Kulosaareen rakastamaan auringonsäteitä tunnen olevani kotona, mutta kaipuu pikkukaupunkiin tuntuu valtamerten kokoisena sydämessäni.

Nämä kaksikymmentä kuukautta Helsingissä ovat olleet itselleni henkilökohtaisesti uskomattoman tärkeitä: olen oppinut näkemään kauneutta maailman pukeutuessa harmaaseen, löytämään onnellisuutta tuntemattomilla kadunkulmilta ja itkemään tuntematta toivottomuuttani sydämessäni, olen löytänyt itseni harhaillessani ohikiitävien autojen valokeiloissa. Olen löytänyt itsestäni uskomattoman suurta vahvuutta, taistellut hirmumyrskyjä vastaan iltahämärän vaihtuessa vähitellen pimeyteen ja uskaltanut laulaa tuntemattomilla kadunkulmilla vuorokauden ensimmäisinä tunteina, minä olen uskaltanut sanoa pelkääväni. Näiden kahdenkymmenen kuukauden aikana minä olen tavallaan uskaltanut avata silmäni maailmalle ja oikeastaan voisin sanoa, että olen kiitollinen päätöksestäni muuttaa Helsinkiin.

Pikkukaupungissa en olisi uskaltanut taistella hirmumyrskyjä vastaan, laulaa kaudnkulmilla vuorokauden ensimmäisinä tunteina ja todennäköisesti etsisin edelleen onnellisuuttani toivottomuuden kuiskaillessa sydämessäni, tavallaan tarvitsin kolmensadan kilometrin menneisyyteeni oppiakseni tuntemaan itseni. Katselleni rautatieasemaa iltapäiväruuhkassa ja kuunnellesani raitiovaunun kolinaa kävellessäni aamuauringossa rakastan Helsinkiä edelleen uskomattoman paljon, mietin istuessani rantakalliolla kolmensadan kilometrin päässä raitiovaunujen kolinasta ja hengitin kevään ääretöntä kauneutta jokaisella hengenvedollani. Rakastan Helsinkiä hauraan sydämeni pohjasta ja olen kiitollinen kaikesta kahdenkymmenen kuukauden aikana kokemastani, mutta saadessani palata kolmeksi kuukaudeksi takaisin pikkukaupungin rauhallisuuteen olen suunnattoman onnellinen,

tänne minä lopulta kuulun.

palaan kotiin

Viimeisimmät päivät ovat olleet onnellisuutta ensimmäisistä auringonsäteistä viimeisiin, on tuntunut uskomattoman turvalliselta katsella aaltojen törmäävän rantakallioon ja sitruunaperhosten lentävän auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani, mutta samalla on tuntunut ihmeelliseltä: on täytynyt pysähtyä hymyilemään, kun kävellään rantakalliolle katselemaan maailman uinuvan ilta-auringon lempeässä syleilyssä. Pysähtyä hymyilemään tuuliaisen tarttuessa hiuksiin auringonsäteiden häikäistessä vihreitä silmiäni, pikkukaupungin rauhallisuuden tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa ja rakkaiden ihmisten kertoessa tarinoita, jotka hymyilyttävät enemmän kuin ensimmäinenkään tuulenhenkäys kolmensadan kilometrin päässä viileältä rantakalliolta, raitiovaunujen kolistessa ohitseni.

Pysähtyä hymyilemään ymmärtäessään kuuluvansa pikkukaupungin rauhallisuuteen, auringonlaskun äärettömään kauneuteen metsän humistessa rauhallisuuttaan ja hitaisiin aaltoihin maailman ympärilläni verhoutuessa tummansiniseen samettiin, ennen kotimatkaa pysähdytään kuvaamaan maailman uskomatonta kauneutta. Istutaan keittiössä puhumassa menneisyydestä, pikkukaupunki ikkunalasin takana pukeutuu pimeyteen ja takkatuli valaisee huonetta lämmöllään, täytyy jälleen pysähtyä hymyilemään uskomattoman suurelle onnellisuudelle rintalastani alla.

Sanotaan, että kesällä istutaan rantakalliolla katselemassa auringonlaskuja ja rakastetaan maailmaa jokaisella hengenvedollamme, ja hyvästellään tietäen tapaavamme kevään vaihtuessa hiljalleen kesäksi. Hetkittäin on tuntunut ihmeelliseltä ajatella, että kesän kauneimpina iltoina istun pikkukaupungin rauhallisuudessa kuuntelemassa hiljaisuutta ja herään aamuisin hymyilemään kolmensadan kilometrin välimatkalla minun ja tuntemattomien kadunkulmien välillä,

on tuntunut ihmeelliseltä sanoa palaavansa kotiin kolmeksi kuukaudeksi.

soitat tuulikelloa

Niinä kiireettöminä aamuina, kun auringonsäteet murtautuvat ikkunaverhojen lävitse kertoen tarinaansa maailman uskomattomasta kauneudesta ja jokainen tuulenhenkäys soittaa tuulikelloa ikkunalasin takana, on hymyiltävä itsekseen äärettömälle onnellisuudelle. Istuttava olohuoneen lattialla kuuntelemassa hiljaisuutta ja hetkittäin havahduttava tuulikellon vaimeaan ääneen, joka muistuttaa pimenevistä illoista pikkukaupungin hiljaisuudessa kynttilän valaistessa huonetta lämmöllään: niistä viimeisistä illoista, kun pakattiin kaksikymmentä vuotta muuttolaatikoihin ja istuttiin tyhjässä huoneessa sanomatta ensimmäistäkään sanaa. Niin, on istuttava olohuoneen lattialla juomassa vaniljateetä tuulikellon kertoessa tarinaansa puolentoista vuoden takaisilta syyspäiviltä ja unohduttava lukemaan raskaita lauseita,

joiden takana rakkaus soi tuulikelloina.

auringonlasku sisälläni

may the last thing i will ever remember
be painted with this evening glow

Matkustin eilen kolmesataa kilometriä päästäkseni takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin unohtumaan auringonlaskuihin lapsuuden maiseman verhoutuessa harmoniaan, tuulenhenkäysten tartuessa varovaisesti hiuksiin ja hiljaisuuden kuiskaillessa korvaani uskomattoman suurta rakkautaan. Kolmensadan kilometrin aikana pysähdyin miettimään sitä, pysähdyin miettimään katsellessani tuntemattomien maisemien kiitäessä ohitse, kuinka löytääkseni äärettömän rauhan sydämestäni minun on palattava pikkukaupungin rauhallisuuteen: sisäinen rauha ei löydy tuntemattomilta kadunkulmilta raitiovaunujen kolistessa ohitseni tai pimeyteen verhoutuneilta rautatieasemilta, sisäinen rauha piiloutuu vastaantulijoiden myöhästyessä metrosta seitsemännen kerran.

Pysähdyin miettimään jokaista ohikiitävää hetkeäni tuntemattomilla kadunkulmilla, puistoissa viimeisten auringonsäteiden vaihtuessa pimeyteen ja pienellä parvekkeellani, kun aurinko laskeutuu vastapäisten kerrostalojen taakse. Pysähdyin miettimään ja olin uskomattoman onnellinen saapuessani iltapäivällä rakkaaseen pikkukaupunkiin, jonka kadunkulmilla raitiovaunut eivät kolise ohitseni ilta-auringon maalatessa maailmaa lämmöllään: vastaantulijat eivät juokse ehtiäkseen metroon, elokuvateatterit esittävät elokuvien jatko-osia ainoastaan muutaman viikon ajan ja iltojen vaihtuessa vähitellen pimeyteen, keskustan kaduilla ainoastaan ääretöntä hiljaisuutta yksinäisten vastaantulijoiden kohdatessa toisensa katuvalojen loisteessa.

Olin onnellinen katsellessani auringonlaskua lapsuuden rakkaimmassa paikassa, istuessani viileälle nurmikolle kuuntelemaan lintujen laulavan vapaudesta ja leskenlehtien kertovan tarinaansa kevään ensimmäisistä hetkistä, kuuntelin sanomatta ensimmäistäkään keskeneräistä lausetta. Suljin silmäni tunteakseni rauhallisuuden jokaisella hengenvedollani ja pysähdyin miettimään, kuinka olinkaan kaivannut ääretöntä hiljaisuutta pikkukaupungin lempeässä syleilyssä: kuinka olinkaan kaivannut kaikkea sitä, minkä arvokkuuden ymmärtää vasta asuttuaan pääkaupungin kadunkulmilla raitiovaunujen kolistessa ohitse ja kadotettuaan äärettömän rauhallisuuden rintalastansa alla, auringonlaskun syvällä sydämessään musiikin kuiskaillessa kotimatkalla

and i'll wait for you
you're a miracle

oktaaveissa

Musiikki on ollut äärettömän kaunista kävellessäni hiekkateillä metsän humistessa hiljaisena ympärilläni, lintuparven lentäessä ylitseni kirkkauttaan loistavalla taivaalla ja vielä silloin, kun raitiovaunut ovat kolisseet ohitseni tuntemattomilla kadunkulmilla: musiikki on ollut äärettömän kaunista ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, äärettömän kaunista iltahämärän vaihtuessa vähitellen pimeyteen ja äärettömän kaunista nukahtaessani valkoisiin lakanoihin. Äärettömän kaunista vielä huomennakin, kun matkustan kolmesataa kilometriä takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin hengittämään hiljaisuutta jokaisella hengenvedollani ja rakastamaan niitä ihmisiä, jotka tuntevat selkärankani jokaisen nikaman. Kuunnelkaa te kuitenkin musiikin ääretöntä kauneutta, soittolistaan tästä!

sinä olet kaunis

Viimeyönä juoksin autojen valokeiloissa löytämättä tietäni rautatieasemalle ja päädyin lentämään muuttolintujen mukana takaisin valtamerten taakse, kun aamulla maailma pukeutui harmaaseen herätessäni auringonsäteistä. Istuin parvekkeella katselemassa ihmisiä ohikulkumatkalla musiikin kuiskaillessa taustalla rakkauttaan, tanssitin sormiani mustilta koskettimilta valkoisille auringonsäteiden unohtuessa pilviverhon taakse ja olin ääretöntä hiljaisuutta kuunnellessani musiikin sanoinkuvaamatonta kauneutta, hitaasti suljin silmäni hukkuakseni siihen onnellisuuteen mollisoinnuista duureihin: hetkittäin onnellisuuteen tarvitaan ainoastaan musiikin ääretön kauneus, aikaisen aamun ensimmäiset tuulenhenkäykset ja vaniljateetä, joka muistuttaa aamuyön ensimmäisiin tunteihin asti valvotuista öistä.

En oikeastaan tiedä, miksi olen viimeaikoina osannut kirjoittaa rakkausrunoja maailman kauneimmilla sanoilla ja laulanut rakkaudesta seitsemällä tuntemattomalla kielellä, viimeisimmästä rakkausrunosta kahdeksan kokonaista kuukautta. Rakkaus palaa keväisin muuttolintujen mukana, mietin laittaessani muistikirjan laukkuuni ja taivas tarttui kengänpohjiin kävellessäni harmailla kaduilla valkoisessa neuleessani: kuiskailin ilmaan vuosien takaista rakkauttani uskomattoman kauniilla sanoilla, hymyilin typerästi kaikelle sille loputtomalle onnellisuudelle ja annoin kevätsateen kastella hiukseni varovaisten auringonsäteiden murtaessa harmauteen pukeutuneen pilviverhon.

Tänä keväänä ei enää ensimmäistäkään luentoa, hymyilin kirjoittaessani liiketoimintasuunnitelmaa valkoisuuttaan hohtavassa luokkahuoneessa ja käytävillä uskomattoman hiljaista kahdelta iltapäivällä, huhtikuun viidentenätoista. Kotimatkalla vastaantulijoiden kasvoilta varastettuja taivaankappaleita, kuiskailin ilmaan ääretöntä rakkauttani auringonsäteiden lämpimässä syleilyssä ja kirjoitin keskeneräisistä lauseista rakkaustarinoita teidän välillenne:  yksittäisiä sanoja aistiharhoista äärettömään rakkauteen auringonlaskujen rauhallisuudessa, katselin peilikuvaani maalatessani huuleni punaisella ja hymyilin itsekseni,

sinä olet kaunis.

auringonsäteissä

Joinakin päivinä auringonsäteet murtautuvat pilviverhon lävitse maalaten kasvoilleni uskomattoman suurta onnellisuutta, kävelen kilometrejä löytääkseni rauhallisuuden rintalastani alla ja käännän katseeni kohti sinisenä loistavaa taivasta, katselen lintuparven lentävän ylitseni. Hiljaisuus kietoo rauhoittavaan syleilyynsä istuessani vanhan hirsitalon portailla kuiskailemassa ilmaan rakkauttani seitsemällä tuntemattomalla kielellä, suljen silmäni tunteakseni kuuluvani äärettömään hiljaisuuteen lintujen laulaessa vapauttaan ja metsän humistessa rauhallisuuttaan ympärilläni: tuulenhenkäysten tavoin hiljaisuus tarttuu selkärankaani kertoen tarinaa lukukinkereistä suuressa salissa kesäsateiden piiskatessa ikkunalaseja ja puhdetöistä pirtin lämmössä iltahämärän laskeutuessa, hetkittäin olen huomannut jättäväni

lauseeni keskeneräisiksi  

ilman onnellista loppua  

sanat yksinäisiksi    

tuulenhenkäysten kaltaisiksi, sillä hetkittäin olen tuntenut äärettömän yksinäisyyden kuiskailevan sydämessäni. Kävelen hiekkateillä lintuparven lentävän kirkkauttaan loistavalla taivaalla ja äänettömään rakkauteen verhoutuneena ohikiitävänä hetkenä ymmärrän yksinäisyyden olevan harhakuva valtamerten takaiselta rantakalliolta: merimiehen viimeiset hengenvedot tuulenhenkäysten saarella, ruskeasilmäisen tytön keskeneräinen maalaus taivaanrannan kauneudesta ja majakanvartijan unohdettu rakkaus vastarannalla, yksinäisyys ei unohdu kuiskailemaan rakkauttaan auringonsäteissä. Katselen oravan loikkaavan männystä seuraavaan ja nostan käteni ilmaan tervehtiäkseni auringonsäteitä kirkonkellon kumistessa vaimeasti tuuliaisen päästessä vanhaan kellotapuliin jatkaen tarinaa aamukahvista ennen auringonnousua, puhtaista lakanoista haurailla pyykkinaruilla ja onnellisuudesta nuorten naisten kasvoilla, minun kasvoillani. Tahdon tanssia pitkospuilla tuntematta häivähdystäkään yksinäisyydestä selkärangassani ja laulaa suunnattomasta vapaudesta lintuparven lentäessä ylitseni sinisellä taivaalla, lempeästä merituulesta hiuksissani ja kevään ensimmäisistä leskenlehdistä.