but thinking in rhymes

Viime yönä unohduin kuuntelemaan äärettömän kaunista musiikkia, polttamaan kynttilöitä kaatosateen piiskatessa ikkunalautaa ja kirjoittamaan tarinoita onnellisuudesta, kaksikymmentä minuuttia aamuviiden jälkeen nukahdin lentämään valtamerten taakse hengittämään merituulta ja upottamaan varpaani rantahiekkaan. Herätessäni kaatosade piiskasi edelleen ikkunalautaa, katselin tuuliaisen tarttuvan puiden latvoihin ikkunalasin takana ja pukeuduin mustavalkoiseen neuleeseen pitääkseni itseni lämpimänä, ensimmäinen oikea syysaamu kylmyyden tunkeutuessa selkäytimeen: tavallaan rakastan syksyä enemmän kuin mitään, ruskaan verhoutuvaa maailmaa ja syyssateita ikkunalasin takana, sellainen rauhoittaa mieleni.

Sellainen saa kirjoittamaan maailman äärettömästä kauneudesta ja suunnattomasta onnellisuudesta, mietin kävellessäni keittämään itselleni aamuteetä ja kuuntelin kaatosadetta keittiön avoimesta ikkunasta, sellainen saa hymyilemään maailman pukeutuessa harmaaseen. Unohduin kiireettömän aamun kauniiseen harmoniaan, auringonsäteet eivät maalanneet ääriviivojaan valkoisille seinilleni ja maailmani tuntui hetkellisesti pysähtyvän siihen, sellainen saa rakastumaan tuulenhenkäysten tavoin kuiskailevaan musiikkiin ja hengittämään musiikkia jokaisella hengenvedollaan, sellainen saa kuuntelemaan tarkemmin kuin koskaan aiemmin.

Juodessani aamuteeni syysaamun kiireettömyydessä unohduin lukemaan tarinoita musiikista, hetkittäin suljin silmäni tunteakseni onnellisuuden jokaisella hengenvedollani ja olin uskomattoman onnellinen siitä, että olen kahdenkymmenenyhden vuoden aikana rakastanut niin äärettömän paljon: rakastanut musiikkia, syksyyn verhoutuvaa maailmaa ja olen rakastanut sinua, rakastanut kaikesta huolimatta. Istuin vielä hetken aloillani syysmyrskyn kuiskaillessa nimeään ikkunalasin takana, kuuntelin kaatosateen piiskaavan ikkunalautaa armottomuudellaan ja harmonian ottaessa hellään syleilyynsä soitin melodikaa,

tänään olen ollut onnellinen.

soitat tuulikelloa

Niinä kiireettöminä aamuina, kun auringonsäteet murtautuvat ikkunaverhojen lävitse kertoen tarinaansa maailman uskomattomasta kauneudesta ja jokainen tuulenhenkäys soittaa tuulikelloa ikkunalasin takana, on hymyiltävä itsekseen äärettömälle onnellisuudelle. Istuttava olohuoneen lattialla kuuntelemassa hiljaisuutta ja hetkittäin havahduttava tuulikellon vaimeaan ääneen, joka muistuttaa pimenevistä illoista pikkukaupungin hiljaisuudessa kynttilän valaistessa huonetta lämmöllään: niistä viimeisistä illoista, kun pakattiin kaksikymmentä vuotta muuttolaatikoihin ja istuttiin tyhjässä huoneessa sanomatta ensimmäistäkään sanaa. Niin, on istuttava olohuoneen lattialla juomassa vaniljateetä tuulikellon kertoessa tarinaansa puolentoista vuoden takaisilta syyspäiviltä ja unohduttava lukemaan raskaita lauseita,

joiden takana rakkaus soi tuulikelloina.

sinä olet kaunis

Viimeyönä juoksin autojen valokeiloissa löytämättä tietäni rautatieasemalle ja päädyin lentämään muuttolintujen mukana takaisin valtamerten taakse, kun aamulla maailma pukeutui harmaaseen herätessäni auringonsäteistä. Istuin parvekkeella katselemassa ihmisiä ohikulkumatkalla musiikin kuiskaillessa taustalla rakkauttaan, tanssitin sormiani mustilta koskettimilta valkoisille auringonsäteiden unohtuessa pilviverhon taakse ja olin ääretöntä hiljaisuutta kuunnellessani musiikin sanoinkuvaamatonta kauneutta, hitaasti suljin silmäni hukkuakseni siihen onnellisuuteen mollisoinnuista duureihin: hetkittäin onnellisuuteen tarvitaan ainoastaan musiikin ääretön kauneus, aikaisen aamun ensimmäiset tuulenhenkäykset ja vaniljateetä, joka muistuttaa aamuyön ensimmäisiin tunteihin asti valvotuista öistä.

En oikeastaan tiedä, miksi olen viimeaikoina osannut kirjoittaa rakkausrunoja maailman kauneimmilla sanoilla ja laulanut rakkaudesta seitsemällä tuntemattomalla kielellä, viimeisimmästä rakkausrunosta kahdeksan kokonaista kuukautta. Rakkaus palaa keväisin muuttolintujen mukana, mietin laittaessani muistikirjan laukkuuni ja taivas tarttui kengänpohjiin kävellessäni harmailla kaduilla valkoisessa neuleessani: kuiskailin ilmaan vuosien takaista rakkauttani uskomattoman kauniilla sanoilla, hymyilin typerästi kaikelle sille loputtomalle onnellisuudelle ja annoin kevätsateen kastella hiukseni varovaisten auringonsäteiden murtaessa harmauteen pukeutuneen pilviverhon.

Tänä keväänä ei enää ensimmäistäkään luentoa, hymyilin kirjoittaessani liiketoimintasuunnitelmaa valkoisuuttaan hohtavassa luokkahuoneessa ja käytävillä uskomattoman hiljaista kahdelta iltapäivällä, huhtikuun viidentenätoista. Kotimatkalla vastaantulijoiden kasvoilta varastettuja taivaankappaleita, kuiskailin ilmaan ääretöntä rakkauttani auringonsäteiden lämpimässä syleilyssä ja kirjoitin keskeneräisistä lauseista rakkaustarinoita teidän välillenne:  yksittäisiä sanoja aistiharhoista äärettömään rakkauteen auringonlaskujen rauhallisuudessa, katselin peilikuvaani maalatessani huuleni punaisella ja hymyilin itsekseni,

sinä olet kaunis.

aina hetkittäin

Hiljaisuus kajahtelee tyhjissä olohuoneissa kuunnellessasi jokaista varovaista hengenvetoasi, valvot aamuyön hämärässä miettimässä itseäsi ja ikkunalasin takana pikkukaupunki huokailee, muistelet viimeisintä onnellisuuteen verhoutunutta hetkeäsi. Kävelet keittiöön keittääksesi aamuteetä, askeleesi kaikuvat täydellisessä hiljaisuudessa ja muistelet edelleen muuttolintuja sinisellä taivaalla, tuulenhenkäysten rauhallista tanssia poskipäilläsi ja kevään ensimmäisiä muurahaisia: vapautta vastaantulijoiden kasvoilla, auringonlaskuun verhoutunutta maisemaa ja lopulta kaikkea, mistä rakensit onnellisuutesi muutamaa päivää aikaisemmin. Parkettilattia tuntuu kylmältä paljaiden jalkojesi alla, orava loikkaa kevyesti lehdettömään pihlajaan syödäkseen tyhjältä lintulaudalta, unohdut hetkeksi katselemaan ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa ja havahdut sitten hymyilemään, tunnet kuuluvasi sen hetken äärettömään harmoniaan.

Istut ikkunalla juomassa kamomillateetä, pikkukaupunki on edelleen hiljainen ikkunalasin takana ja aamun ensimmäiset auringonsäteet lämmittävät poskipäitäsi, suljet silmäsi. Seuraavaksi muistelet muuttolintujen mukana palannutta melankoliaa rintalastasi alla: kuinka joinakin päivinä olet istunut parvekkeella kuiskailemassa tähtitaivaalla lohduttomuuttasi kyyneleet silmäkulmassa, itkenyt vuolaasti tuntematta rakkautta sydämesi onkaloissa ja valehdellut päiväkirjallesi, ettet seuraavan aamun ensimmäisten auringonsäteiden loisteessa muistaisi. Melankolia on kuitenkin palannut auringonsäteiden mukana, tarttunut tähtipölynä selkärankaasi kuiskaillen korvaasi lohduttomuutta ja laulanut vuorokauden vaihtuessa turvallisuutta, jota tunsit menneisyydessäsi melankolian tarttuessa olkapäähäsi pikkukaupungin kaduilla: tänä keväänä et kuitenkaan valinnut melankoliaa ystäväksesi ja jokaisella hengenvedollasi olet yrittänyt irroittaa sen uskomattoman vahvaa otetta selkärangastasi, hetkittäin olet onnistunut.

Jatkat aamuteesi juomista äärettömässä harmoniassa, luet aamun ensimmäiset uutiset sanomalehden sivuilta ja kuuntelet hiljaisuuden kuiskailevan korvaasi rakkautta jostain valtamerten takaa, yksinäisiltä rantakallioilta aaltojen lyödessä hitaasti rantahiekkaan. Muistelet jokaista melankolialla väritettyä hetkeä iltahämärän vaihtuessa loputtomaan pimeyteen, mutta lopulta et tunnistakaan itseäsi niistä hetkistä: tunnet melankolian vähitellen irroittavan otteensa selkärangastasi auringonsäteiden osuessa vihreisiin silmiisi ja kuiskailet rakkautta valkoisille seinille. Aamun hiljaisuudessa vannot itsellesi, ettet anna melankolian enää tarttua tähtipölynä selkärankaasi kuiskaillen korvaasi lohduttomuutta ja hymyilet itseksesi pikkukaupungin rauhallisuudelle ikkunalasin takana.

Koiranpentu herää takkahuoneessa, kuuntelet varovaisia askelia takkahuoneesta keittiöön ja hymyillen katselet, kuinka karvakuono haukoitellen venyttelee jalkojaan harmaalla matolla. Tuulenhenkäysten tavoin laulat sille rakkautta rikkoen aamuisen hiljaisuuden, makaat harmaalla matolla koiranpennun nuollessa kasvojasi ja kerrot tarinaa maailman loputtomasta kauneudesta  seitsemällä tuntemattomalla kielellä. Koiranpentu katselee sinua epäuskoisen näköisenä, päätät juoda aamuteesi loppuun ja myöhemmin kävelet pikkukaupungin kaduilla auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa, kävelet lapsuutesi metsässä hymyilemässä loputtomasti uskomattoman rakkaille muistoille: mietit tuulenhenkäysten rauhallista tanssia poskipäilläsi, lapsuuden kauneimpia muistoja metsän loputtomassa hiljaisuudessa ja uskomattoman suurta onnellisuutta rintalastasi alla, kun

hetkittäin hiljaisuus on kauneinta musiikkia.

sinisenä aamuna

Auringonsäteet kuultavat verhojen läpi herätessäni valtamerten salaisuuksista, kuuntelen hiljaisuutta unihiekkaa silmissäni ja rappukäytävässä joku juoksee ehtiäkseen seuraavaan junaan, seitsemän minuuttia aikaa. Minulla ei ole kiire mihinkään, aloitan aamuni joogalla auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani ja taivutan vasemmalle hiljaisuuden ottaessa syleilyynsä: tunnen harmonian jokaisella solullani ja taivuttaessani oikealle hymyilen, villasukat jalassa kävelen keittämään aamuteetä. Kuuntelen uskomattoman kaunista musiikkia juodessani aamuteeni kiireettömyydessä, maailma tuntuu pysähtyvän hetkeksi aloilleen ja auringonsäteet maalavat varjojaan valkoiselle seinälle. Sellaisina hetkinä tietää olevansa onnellinen, sulkee silmänsä kuunnellakseen viimeisenkin soinnun ja antaakseen maailman ikkunalasin takana juosta eteenpäin.