Hiljaisuus kajahtelee tyhjissä olohuoneissa kuunnellessasi jokaista varovaista hengenvetoasi, valvot aamuyön hämärässä miettimässä itseäsi ja ikkunalasin takana pikkukaupunki huokailee, muistelet viimeisintä onnellisuuteen verhoutunutta hetkeäsi. Kävelet keittiöön keittääksesi aamuteetä, askeleesi kaikuvat
täydellisessä hiljaisuudessa ja muistelet edelleen muuttolintuja sinisellä taivaalla, tuulenhenkäysten rauhallista tanssia poskipäilläsi ja kevään ensimmäisiä muurahaisia: vapautta vastaantulijoiden kasvoilla, auringonlaskuun verhoutunutta maisemaa ja lopulta kaikkea, mistä rakensit onnellisuutesi muutamaa päivää aikaisemmin. Parkettilattia tuntuu kylmältä paljaiden jalkojesi alla, orava loikkaa kevyesti lehdettömään pihlajaan syödäkseen tyhjältä lintulaudalta,
unohdut hetkeksi katselemaan ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa ja
havahdut sitten hymyilemään, tunnet kuuluvasi sen hetken äärettömään
harmoniaan.
Istut ikkunalla juomassa kamomillateetä, pikkukaupunki on edelleen
hiljainen ikkunalasin takana ja aamun ensimmäiset auringonsäteet lämmittävät poskipäitäsi, suljet silmäsi. Seuraavaksi muistelet muuttolintujen mukana palannutta melankoliaa rintalastasi alla: kuinka joinakin päivinä olet istunut parvekkeella kuiskailemassa tähtitaivaalla lohduttomuuttasi kyyneleet silmäkulmassa, itkenyt vuolaasti tuntematta rakkautta sydämesi onkaloissa ja valehdellut päiväkirjallesi, ettet seuraavan aamun ensimmäisten auringonsäteiden loisteessa muistaisi. Melankolia on kuitenkin palannut auringonsäteiden mukana, tarttunut tähtipölynä selkärankaasi kuiskaillen korvaasi lohduttomuutta ja laulanut vuorokauden vaihtuessa turvallisuutta, jota tunsit menneisyydessäsi melankolian tarttuessa olkapäähäsi pikkukaupungin kaduilla: tänä keväänä et kuitenkaan valinnut melankoliaa ystäväksesi ja jokaisella hengenvedollasi olet yrittänyt irroittaa sen uskomattoman vahvaa otetta selkärangastasi, hetkittäin olet onnistunut.
Jatkat aamuteesi juomista äärettömässä harmoniassa, luet aamun ensimmäiset uutiset
sanomalehden sivuilta ja kuuntelet hiljaisuuden kuiskailevan korvaasi
rakkautta jostain valtamerten takaa, yksinäisiltä rantakallioilta
aaltojen lyödessä hitaasti rantahiekkaan. Muistelet jokaista melankolialla väritettyä hetkeä iltahämärän vaihtuessa loputtomaan pimeyteen, mutta lopulta et tunnistakaan itseäsi niistä hetkistä: tunnet melankolian vähitellen irroittavan otteensa selkärangastasi auringonsäteiden osuessa vihreisiin silmiisi ja kuiskailet rakkautta valkoisille seinille. Aamun hiljaisuudessa vannot itsellesi, ettet anna melankolian enää tarttua tähtipölynä selkärankaasi kuiskaillen korvaasi lohduttomuutta ja hymyilet itseksesi pikkukaupungin rauhallisuudelle ikkunalasin takana.
Koiranpentu herää takkahuoneessa, kuuntelet varovaisia askelia takkahuoneesta keittiöön ja hymyillen katselet, kuinka karvakuono haukoitellen venyttelee jalkojaan harmaalla matolla. Tuulenhenkäysten tavoin laulat sille rakkautta rikkoen aamuisen hiljaisuuden, makaat harmaalla matolla koiranpennun nuollessa kasvojasi ja kerrot tarinaa maailman loputtomasta kauneudesta seitsemällä tuntemattomalla kielellä. Koiranpentu katselee sinua epäuskoisen näköisenä, päätät juoda aamuteesi loppuun ja myöhemmin kävelet pikkukaupungin kaduilla auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa, kävelet lapsuutesi metsässä hymyilemässä loputtomasti uskomattoman rakkaille muistoille: mietit tuulenhenkäysten rauhallista tanssia poskipäilläsi, lapsuuden kauneimpia muistoja metsän loputtomassa hiljaisuudessa ja uskomattoman suurta onnellisuutta rintalastasi alla, kun
Koiranpentu herää takkahuoneessa, kuuntelet varovaisia askelia takkahuoneesta keittiöön ja hymyillen katselet, kuinka karvakuono haukoitellen venyttelee jalkojaan harmaalla matolla. Tuulenhenkäysten tavoin laulat sille rakkautta rikkoen aamuisen hiljaisuuden, makaat harmaalla matolla koiranpennun nuollessa kasvojasi ja kerrot tarinaa maailman loputtomasta kauneudesta seitsemällä tuntemattomalla kielellä. Koiranpentu katselee sinua epäuskoisen näköisenä, päätät juoda aamuteesi loppuun ja myöhemmin kävelet pikkukaupungin kaduilla auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa, kävelet lapsuutesi metsässä hymyilemässä loputtomasti uskomattoman rakkaille muistoille: mietit tuulenhenkäysten rauhallista tanssia poskipäilläsi, lapsuuden kauneimpia muistoja metsän loputtomassa hiljaisuudessa ja uskomattoman suurta onnellisuutta rintalastasi alla, kun
hetkittäin hiljaisuus on kauneinta musiikkia.
Lähetä kommentti