Palatessani kolmensadan kilometrin päähän rakkaasta pikkukaupungista ajattelin, etten löytäisi onnellisuuttani tuntemattomilta kadunkulmilta raitiovaunujen kolistessa ohitseni tai viimeisistä auringonsäteistä istuessani parvekkeella kirjoittamassa rakkauttani keskeneräisillä lauseilla, ajattelin astuessani kaukoliikenteen terminaalista ihmisvaltameren keskelle. Ajattelin, että myöhästyessäni seuraavasta lähijunasta vaipuisin lohduttomaan kaipuuseeni pikkukaupungin rauhallisuutta kohtaan, mutta täällä kolmensadan kilometrin päässä rakkaasta pikkukaupungista auringonsäteet häikäisivät vihreitä silmiäni ja kesän ensimmäisten tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini hymyilin ääretöntä onnellisuuttani, hymyilin kolmensadan kilometrin välimatkasta huolimatta.
Minä hymyilin silloin, kun seisoin metroasemalla katselemassa vastaantulijoiden onnellisuutta: kevät on löytänyt tiensä ihmisten sydämiin, valtamerten takaisten tuulenhenkäysten tavoin onnellisuus on tarttunut vastaantulijoiden kasvoille ja metrosta myöhästyneen miehen huolettomuuteen. Katseltuani hetken vastaantulijoiden onnellisuutta hymyilin harhaillessani tuntemattomilta kadunkulmilta rantakalliolle kuuntelemaan autiotalojen kuiskailevan rakkauttaan vastarannalla, aallot löivät uskomattomalla voimallaan rantakallioon ja auringonsäteet katselivat onnellisuuttani myrskypilvien takaa, kuuntelin tuuliaisen vähitellen voimistuvan. Hymyilin kuunnellessani myrskytuulen kuiskailevan uskomattoman suurta voimaansa, annoin sateen kastella hiukseni armottomuudellaan ja mietin, kuinka maailma on myrskytaivaankin alla äärettömän kaunis. Nostin käteni ilmaan tunteakseni tuuliaisen selkärangassani ja istuessani lopulta ruuhkabussissa kotimatkalla naurahdin,
kengissä rantahiekkaa.
Lähetä kommentti