JENNI VARTIAINEN @ NOSTURI 30 04 2014
"Henkäysten kaltaisesti annoin kyynelten valua poskipäilleni ja tavallaan
sellaisena hetkenä tietää, ettei värivalojen loisteessa vietystä
illasta voi jäädä käteen kuin uskomattoman paljon kauneudella maalattuja
muistoja" kirjoitin viimeisimmästä näkemästäni Jenni Vartiaisen keikasta. Kirjoitin siitä, kuinka tunsin musiikin löytävän jokaisen haavani rakkauttaan kuiskivasta
sydämestäni ja kyyneleet valuivat poskipäilleni täydellisten sanojen
kaikuessa värivalojen loisteessa: en päässyt piiloon yhdeltäkään
katseelta, annoin musiikin keinuttaa mukanaan ja kuin myrskytuuli
valtamerten toisella puolen, musiikki heitteli mukanaan tunteesta
seuraavaan.
Kävellessäni eilen pimeyteen verhoutuneilla kaduilla hymyilin suunnattomalle onnellisuudelle, katuvalojen loisteessa rakastin elämää jokaisella hengenvedollani ja hukkuessani lopulta värivalojen loisteeseen musiikin heitellessä mukanaan tunteesta toiseen kuiskailin ilmaan rakkautta täydellisinä sanoina, tunsin olevani uskomattoman vahvasti elossa. Nostin käteni ilmaan suunnattomasta onnellisuudesta ja annoin musiikin keinuttaa mukanaan toiseen todellisuuteen: hyökyaaltoina loputtomaan rakkauteen ja valtamerten taakse, missä myrskytuulet muuttavat suuntaansa rakkauden tuntuessa tuulenhenkäysten kuiskaillessa vastaantulijoiden kasvoille suunnattomuuttaan. Huusin ymmärtääkseni olevani uskomattoman vahvasti elossa, huusin äärettömästä onnellisuudestani tuntematta heikkoutta rintalastani alla ja tanssin sydämeni pohjasta, eivätkä muuttolinnut törmänneet pilvenpiirtäjiin myrskytuulen heitellessä kaksikymmentä metriä sekunnissa karttapallon reunalla.
Kävellessäni eilen pimeyteen verhoutuneilla kaduilla hymyilin suunnattomalle onnellisuudelle, katuvalojen loisteessa rakastin elämää jokaisella hengenvedollani ja hukkuessani lopulta värivalojen loisteeseen musiikin heitellessä mukanaan tunteesta toiseen kuiskailin ilmaan rakkautta täydellisinä sanoina, tunsin olevani uskomattoman vahvasti elossa. Nostin käteni ilmaan suunnattomasta onnellisuudesta ja annoin musiikin keinuttaa mukanaan toiseen todellisuuteen: hyökyaaltoina loputtomaan rakkauteen ja valtamerten taakse, missä myrskytuulet muuttavat suuntaansa rakkauden tuntuessa tuulenhenkäysten kuiskaillessa vastaantulijoiden kasvoille suunnattomuuttaan. Huusin ymmärtääkseni olevani uskomattoman vahvasti elossa, huusin äärettömästä onnellisuudestani tuntematta heikkoutta rintalastani alla ja tanssin sydämeni pohjasta, eivätkä muuttolinnut törmänneet pilvenpiirtäjiin myrskytuulen heitellessä kaksikymmentä metriä sekunnissa karttapallon reunalla.
Keinuin musiikin ottaessa hellään syleilyynsä ja huusin ääneni käheäksi siitä suunnattomasta onnellisuudesta ja kaikista niistä täydellisistä
sanoista, musiikkiin hukkumisesta ja värivalojen mielettömästä
kauneudesta. Yksinkertaisesti rakastin ensimmäisestä sekunnista viimeiseen ja musiikin keinuttaessa mukanaan äärimmäisiin tunteisiin tunsin itseni vapaammaksi kuin ensimmäisenkään auringonlaskun äärettömässä kauneudessa, olin jokaisella hengenvedollani olemassa ainoastaan musiikille: sille uskomattoman vahvalle onnellisuudelle ja kiitollisuudelle, loputtomalle kiitollisuudelle. Värivalojen loisteessa sen ymmärtää, kuinka hetkittäin tarvitsee musiikin murtamaan suojamuurien vahvuuden, särkemään
sydämen tuntematta häivähdystäkään armosta ja
piirtämään rakkautta selkärangan jokaiseen nikamaan: sellaista tarvitsee hengittääkseen onnellisuutta jokaisella hengenvedollaan, huutaakseen keskeneräisten lauseiden jälkeen uskomattoman suurta rakkautta ja tunteakseen rauhallisuuden hauraassa sydämessään.
Musiikin tuntuessa selkäytimessä ymmärtää, kuinka lopulta millään muulla ei ole itselleen samanlaista merkitystä: ainoastaan musiikki löytää jokaisen salaisuuteni sydämeni onkaloista, murtaa palasiksi värivalojen loisteeseen ja kuivaa kyyneleeni tuulenhenkäysten tavoin, musiikki ei koskaan valehtele rakkauttaan. Jenni Vartianen on kerta toisensa jälkeen jotain uskomattoman hienoa, mietin myöhemmin kävellessäni katuvalojen loisteessa ja olisin halunnut tanssia kadunkulmalta seuraavalle tuntematta pelkoa selkärangassani ja kirjoittaa onnellisuutta vastaantulijoiden kasvoille, vesiväreillä mustaan asfalttiin. Olisin halunnut maalata rakkauttani rautatieaseman seiniin ja vaikka ennen auringonnousua pyörryin lyöden samanaikaisesti pääni suhteellisen pahasti, olin uskomattoman onnellinen musiikista.
Musiikin tuntuessa selkäytimessä ymmärtää, kuinka lopulta millään muulla ei ole itselleen samanlaista merkitystä: ainoastaan musiikki löytää jokaisen salaisuuteni sydämeni onkaloista, murtaa palasiksi värivalojen loisteeseen ja kuivaa kyyneleeni tuulenhenkäysten tavoin, musiikki ei koskaan valehtele rakkauttaan. Jenni Vartianen on kerta toisensa jälkeen jotain uskomattoman hienoa, mietin myöhemmin kävellessäni katuvalojen loisteessa ja olisin halunnut tanssia kadunkulmalta seuraavalle tuntematta pelkoa selkärangassani ja kirjoittaa onnellisuutta vastaantulijoiden kasvoille, vesiväreillä mustaan asfalttiin. Olisin halunnut maalata rakkauttani rautatieaseman seiniin ja vaikka ennen auringonnousua pyörryin lyöden samanaikaisesti pääni suhteellisen pahasti, olin uskomattoman onnellinen musiikista.
Lähetä kommentti