REMEMBER TO BREATHE

Viimeisimmät päivät ovat olleet mielettömän kauniita, olen päätynyt seikkailemaan tuntemattomille kaduille ja lopulta Vallilan 1910-luvulla rakennetulle puutaloalueelle keksimään uusia tarinoita sen asukkaille vuosikymmenten takaa: kuvitellut mielessäni aamukahvit varjoisilla sisäpihoilla auringonnousun aikaan ja lapset juoksemassa toistensa perässä pitkin kaareutuvia katuja. Puhtaat lakanat haurailla pyykkinaruilla, myöhäiset kesäillat täydellisessä harmoniassa ja puiden varjoon nukahtaneen koiran, ensimmäiset rakkaudentunnustukset hiljaisilla kadunkulmilla auringonlaskun maalatessa maailmaa vaaleanpunaisella, unettomat yöt leveillä ikkunalaudoilla ja tuoreen leivän tuoksun aamuvarhain kaupungin heräillessä vähitellen ikkunalasin takana.

Ehkä juuri niiden tarinoiden takia rakastun kyseiseen asuinalueeseen yhä uudelleen niin vahvasti, että tekisi mieli kirjoittaa tuhansia rakkauskirjeitä niille tuntemattomille ihmisille vuosikymmenten takaa ja piirtää huulipunalla rakkautta jokaisen vastaantulijan kasvoille, nostaa kädet ilmaan kävellessään auringonsätein maalatuilla kadunkulmilla. Tekisi mieli kirjoittaa rakkauttani vielä saapuessani rautatieasemalle vastaantulijoiden juostessa ehtiäkseen seuraavaan metroon, minä en ole juossut ensimmäistäkään askelta ehtiäkseni mihinkään, seuraavaan metroon seitsemän minuuttia ja kasvoillani uskomattoman suurta onnellisuutta jostain vuosikymmenten takaisilta kevätpäiviltä.

Onnellisuutta silloinkin, kun eilen heräsin kaatosateen piiskatessa ikkunalautoja ja maailman pukeutuessa vesiväreillä maalattuun todellisuuteen, raskain vedoin sinisellä ja harmaalla. Tavallaan olen halunnut päästää irti siitä suunnattomasta kiireestä, unohtaa viettäväni viimeisiä päiviäni tässä kaupungissa ja palaavani vasta syksyn ensimmäisinä päivinä: tänään matkustan rakkaaseen pikkukaupunkiin rakastamaan maailman kauneutta, kuiskailemaan rakkauttani auringonlaskujen maalatessa maisemaa ja nauttimaan elämästä, enkä aio palata kertaakaan ennen syksyä.

Helsinki, nähdään syksyllä.