Olen miettinyt itseäni ja sitä, kuinka kolmensadan kilometrin päässä täältä istuin rantakallioilla hengittämässä merituulta ja kuuntelemassa aaltojen lyövän hitaasti rantakivikkoon, istuin auringonsäteiden vaihtuessa pimeyteen. Kävelin tuntemattomilla kaduilla löytääkseni maailman äärettömän kauneuden kirsikkapuiden varjosta ja hymyilin vastaantulijoille tuntematta kertaakaan yksinäisyyttä rintalastani alla: kolmensadan kilometrin päässä, siellä, missä vastaantulijat myöhästyvät seuraavasta metrosta, minä en kertaakaan tuntenut yksinäisyyttä rintalastani alla tai kaivannut itselleni rakkaimpia ihmisiä. Täällä kolmensadan kilometrin päässä raitiovaunujen kolinasta yksinäisyys kuiskailee nimeäni ensimmäisenä yksinäisenä päivänä ja tuntuu, etten pysty hengittämään kävellessäni yksin rantakalliolle hengittämään auringonlaskujen kauneutta, en pysty kirjoittamaan onnellisuudesta keskeneräisilläkään lauseilla.
Vaikka olenhan minä äärettömän onnellinen. Hymyilen vastaantulijoille tämän pikkukaupungin satamassa höyrylaivojen huutaessa tervehdyksiään, kävelen rantakalliolle kuiskailemaan maailman kauneimpia sanoja ja herään aamuöisin nauramaan itselleni, mutta tavallaan olen alkanut pelkäämään yksinäisyyttä: huomannut tarvitsevani ihmisiä ympärilleni ollakseni äärettömän onnellinen ja ymmärtänyt, kuinka rakkaimmat ihmiset eivät kadonneet viereltäni etsiessäni itseäni tuntemattomilta kadunkulmilta kolmensadan kilometrin päässä täältä, hengittäessäni keuhkoni täyteen elämää raitiovaunujen kolistessa ohitseni ja unohtaessani kirjoittaa postikortteja pikkukaupunkiin, ainoastaan minä katosin hetkellisesti yksinäiseen todellisuuteeni. Viimeistään nyt sellaisen ymmärtää, kuinka äärettömän paljon rakastan ihmisiä, jotka ovat pysyneet vierelläni välimatkoista ja elämäntilanteista huolimatta, rakastan hauraan sydämeni pohjasta.
Lähetä kommentti