Hetkittäin sitä unohtaa, kuinka täytyisi pysähtyä rakastamaan maailman suunnatonta kauneutta: istua rantakalliolla kuuntelemassa lintuparven laulavan vapauttaan, laineiden törmäävän hitaasti rantakallioon ja tuuliaisen tarttuvan varovaisesti hiuksiin. Suljettava silmänsä tunteakseen kuuluvansa lintuparven suunnattomaan vapauteen ja hiljentääkseen mielensä, sivuuttaakseen jokaisen mieleen tulevan keskeneräisen ajatuksen: ainoastaan
äärettömän kaunista hiljaisuutta lämpimän tuuliaisen hyväillessä
poskipäitä, jokaisella hengenvedolla pääsee lähemmäs itseään kallionlohkareiden murtuessa rintalastan alla laineiden kohinaan ja tuulenhenkäyksiin poskipäillä.
Unohtaa, kuinka on palattava aarnipuiden varjoon kuuntelemaan metsän rauhallista huminaa ja sulkemaan silmänsä yhä uudelleen, tunteakseen äärettömän ykseyden selkärankansa jokaisessa nikamassa, sanattomina kuiskauksina muurahaisten jatkaessa matkaansa aamuauringossa. Sellaisen minä olen hetkittäin unohtanut, halunnut juosta huomaamatta maailman suunnatonta kauneutta ympärilläni ja havahtunut sitten ymmärtämään, ettei tarvitse juosta tunteakseen olevansa elossa: maailma ottaa hellään syleilyynsä pysähtyessäni hetkeksi kuuntelemaan hiljaisuutta aarnipuiden varjossa, voin sulkea silmäni kuunnellessani hiljaisuuden kuiskailevan korvaani rakkauttaan ja avatessani silmäni tuntuu, kuin avaisin silmäni ensimmäistä kertaa elämässäni.
Unohtaa, kuinka on palattava aarnipuiden varjoon kuuntelemaan metsän rauhallista huminaa ja sulkemaan silmänsä yhä uudelleen, tunteakseen äärettömän ykseyden selkärankansa jokaisessa nikamassa, sanattomina kuiskauksina muurahaisten jatkaessa matkaansa aamuauringossa. Sellaisen minä olen hetkittäin unohtanut, halunnut juosta huomaamatta maailman suunnatonta kauneutta ympärilläni ja havahtunut sitten ymmärtämään, ettei tarvitse juosta tunteakseen olevansa elossa: maailma ottaa hellään syleilyynsä pysähtyessäni hetkeksi kuuntelemaan hiljaisuutta aarnipuiden varjossa, voin sulkea silmäni kuunnellessani hiljaisuuden kuiskailevan korvaani rakkauttaan ja avatessani silmäni tuntuu, kuin avaisin silmäni ensimmäistä kertaa elämässäni.
Maailma on lempeitä tuulenhenkäyksiä auringonsäteiden
rauhaisassa harmoniassa, hymyilen silmilläni kaiken äärettömälle kauneudelle ja katselen sinitaivaan avautuvan ylläni uskomattoman kirkkaana, jään miettimään sitä. Loputonta kauneutta ympärilläni lintuparven laulaessa vapauttaan, muurahaisia metsäpolulla tuuliaisen tarttuessa kihartuneisiin hiuksiini ja sitä uskomattoman suurta ykseyden tunnetta, kuinka sellaisen oikeastaan voi unohtaa? Sillä ilman luonnon rauhoittavaa vaikutusta ja sinitaivaan ääretöntä kauneutta en tavallaan olisi mitään, kulkisin silmät sidottuina rautatieaseman kiireessä ja kadunkulmalta toiselle tunnistamatta itseäni vastaantulijoista, koskaan ei saisi unohtaa.
Lähetä kommentti