my love is sick and wrong
my love is lying
my love is a bruise in a black sky
my love is a bruise in a black sky
One step back away from me one step back into purple dreams one step back into the light, Ville Malja kuiskaili tämän aamun äärettömässä harmoniassa ja hymyilin typerästi jokaiselle täydelliselle sanalle. Hymyilin äärettömälle rakkaudelle sinä vuosien takaisena pimeyteen verhoutuneena iltana, kun ensimmäistä kertaa kuuntelin kyseisen yhtyeen musiikkia ja rakastuin musiikin uskomattomaan vahvuuteen, jolle ensimmäinenkään keskeneräinen lause ei koskaan tulisi riittämään: rakastuin musiikin uskomattomaan vahvuuteen, joka ensimmäisellä kuuntelukerralla särki sydämeni tuhansiin palasiin ja kuiskaili rakkauttaan löytäen jokaisen heikkouteni.
Oikeastaan en tiedä, olenko koskaan rakastunut mihinkään samankaltaisesti tai olenko koskaan osannut rakastaa mitään samanlaisella loputtomuudella: musiikki on itselleni henkilökohtaisesti tärkeintä maailmassa ja olen kirjoittanut äärettömästä rakkaudesta moniin yhtyeisiin, mutta viimeisellä hengenvedollani haluaisin kuitenkin kuunnella Lapkoa. Olen kirjoittanut suurimmasta musiikkirakkaudestani, mutta tämän kyseisen yhtyeen kuiskaillessa rakkauttaan tämän aamun äärettömässä harmoniassa olisin tavallaan voinut vannoa täydellisyyden olevan kätkettynä jokaiseen sointuun ja jokaiseen täydelliseen sanaan. Täydellisyyden olevan kätkettynä niihin taukoihin, jolloin uskaltaa hengittää pelkäämättä täydellisyyden
särkyvän sirpaleiksi lattialle: näin uskomattoman vahva täydellisyys kestää
pyörremyrskyt, rankkasateet valtamerten toisella puolen muuttolintujen törmätessä pilvenpiirtäjiin ja viimeisten auringonsäteiden sammuessa.
Tunsin kylmät väreet hauraasta selkäytimestäni kylkiluihini, enkä tavallaan halunnut avata silmiäni kohtaamaan todellisuutta ja silloin sanat my love is sick and wrong my love is lying my love is a bruise in a black sky saivat sydämen lyömään niin lujaa, ettei sille tunteelle oikeastaan ollut enää määritelmää ensimmäisessäkään sanakirjassa: en uskaltaisi kuvata sitä rakkauden määritelmällä, onnellisuuden kaukaisena ulottuvuutena tai loputtomana surumielisyytenä. Tämänkaltaisia tunteita ei ole koskaan tarkoitettu määriteltäviksi, vaikka kyyneleet eivät jäisikään kiteiksi silmäkulmiin ja olisi itkettävä vuolaasti musiikin iskiessä uskomattomalla vahvuudellaan selkärankani jokaiseen nikamaan. Tämänkaltaiset tunteet ovat lopulta maailman kauneimpia ja sydämen vähitellen rauhoittuessa on ainoastaan todettava, ettei suurimman musiikkirakkauden määritelmä riittäisi kuvaamaan suhdettani tähän yhtyeeseen, ei koskaan.
Kuunnelkaa Lapkoa.
Lähetä kommentti