rakkaus on hyökyaalto

ANTTI TUISKU @ HELSINGIN VANHA KIRKKO 28 11 2014

Henkilökohtaiseen musiikkihistoriaani kuuluu vuosia, joista olen vaiennut uskomattoman kauan: etsimisen vuosia, jolloin rakastin musiikkia todennäköisesti vieläkin intohimoisemmin kuin nykyään ja rakastamiseen liittyi musiikin lisäksi myös kaikki sellainen, mitä nykyään ei oikeastaan tule tehtyä. Niinä vuosina keräsin jokaisen rakastamastani artistista kertovan lehtiartikkelin, olisin halunnut kirjoittaa jokaisen kouluaineeni kyseisestä artistista, tapetoin huoneeni julisteilla ja hetkittäin kieltämättä tuntui siltä, että elämäni kiteytyi nimenomaan siihen uskomattomaan fanittamiseen. Antti Tuisku ei ollut ensimmäinen artisti, johon rakastuin sydänjuuriani myöten, mutta silloin yksitoista vuotta sitten vaaleansiniset seinäni täyttyivät kyseisen miehen kuvista ja keräsin jokaisen artistiin liittyvän lehtiartikkelin: silloin uskomattoman suuri osa kavereistani rakastui samaan artistiin, koulussa välitunneilla puhuttiin ainoastaan artistin ensimmäisestä albumista ja kotona artistin julisteilla tapetoidussa huoneessani laitoin levyn pyörimään mankkaan, jonka olemassaolo mahdollisti musiikin rakastamisen, silloin en todellakaan kuunnellut musiikkia tietokoneelta.

Kuulin Antti Tuiskun musiikkia ensimmäisen kerran livenä kymmenisen vuotta sitten Savonlinnasalissa ja muistan edelleen, kuinka jonotettiin ovien aukeamista päästäksemme eturiviin katsomaan kaikista suurinta rakkauttamme. Vaikka rakkauteni myöhemmin vaihtuikin suunnattomaan arvostamiseen, hetkittäin olen löytänyt itseni kuuntelemasta kyseisen artistin musiikkia vuosien takaista rakkautta silmäkulmissani ja istumasta konserttisalin hämärästä miehen noustessa värivalojen loisteeseen juhlakiertueellaan: näistä hetkistä minä vaikenin uskomattoman kauan, mutta perjantaina istuin valkoisessa kirkossa Antti Tuiskun joulukiertuuen ensimmäisellä keikalla ja siitä hetkestä haluan ehdottomasti kertoa, sillä minä rakastin.

Arvostamiseen vaihtunut rakkauteni oli äärettömän suurta istuessani valkoisessa kirkossa Antti Tuiskun kävellessä kirkon keskikäytävää sinisten värivalojen loisteessa joulukiertueensa ensimmäisellä keikalla ja miettiessäni, että neljäkymmentä minuuttia aiemmin olin jonottanut samalla tavalla kuin kymmenen vuotta sitten, hymyilin itsekseni suunnatonta rakkauttani. Musiikin uskomattoman suuren voiman edessä olin hiljaisuutta, annoin tunteiden kulkea ääripäissään ja kyyneleet silmäkulmassa olin aivan äärimmmäisen onnellinen, elämä oli hetkellisesti mielettömän kaunista: värivalot maalasivat valkoisuuttaan hohtavan kirkon sinisestä punaiseen, hetkittäin uskomattoman korkealle yltävä miesääni lauloi rakkaimpia muistojani ja kun sitten sinisten värivalojen loisteessa laulettiin kuorona yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa / rakkaus on hyökyaalto / nyt se vyöryy rantaan olin niin uskomattoman suurta sanattomuutta, etten löydä sille tunteelle sanoja tänäänkään.

Antti Tuisku oli aikoinaan kaikista suurin musiikkirakkauteni ja vaikka rakkauteni myöhemmin vaihtuikin suunnattomaan arvostamiseen, oli kaiken sen uskomattoman kauneuden edessä myönnettävä rakastavansa edelleen: suljettava silmänsä ollakseen itkemättä ja kuunneltava musiikin tarttuvan hauraisiin käsivarsiini, myönnettävä rakkauden kestävän vastoinkäymisten lisäksi suunnattoman rakkauden kaikkeen siihen, mitä kaikkina näinä päivinä koko sydämestäni rakastan. Kuitenkin nyt kirjoittaessani tätä on myönnettävä itselleen, että kertoessani värivalojen loisteessa viettämästäni illasta tunnen riisuvani itseni suojamuureistani ja paljastavani yhden salaisuuksistani, joista tavallaan olen aina halunnut kirjoittaa: en oikeastaan tiedä, mutta tässä olen minä ja kohta tiedätte liikaa musiikkimaustani, joka on ilmeisesti äärimmäisen ihmeellinen.

me tahdoimme

Tänään on äärimmäisen hyvä päivä, rakkaus voitti vihdoin ja minä olen aivan uskomattoman onnellinen.

34 SONGS FOR NOVEMBER

Marraskuussa olen istunut takkatulen ääressä kuuntelemassa hiljaisuutta, kävellyt aamuisin lumenvalkeaan pukeutuneessa metsässä ja palattuani tänne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni, hukkunut värivalojen loisteessa uskomattoman hienoon musiikkiin. Olen juonut vaniljateetä, kirjoittanut runomuotoista tekstiä äärettömän suuresta rakkaudesta ja unohtunut öisin kuuntelemaan musiikkia, joka on saanut sydämeni hetkittäin muuttamaan rytmiään ja koko maailman pysähtymään aloilleen, mutta tänään olen koonnut teille marraskuun soittolistan: soittolistan musiikista, jota olen unohtunut kuuntelemaan kaupungin ympärilläni nukahtaessa marraskuun kylmyyteen ja rakastanut jokaisella hengenvedollani, rakastanut uskomattoman paljon. Suurimmat musiikkirakkauteni Lapko, Rubik ja Von Hertzen Brothers ovat marraskuun aikana kuulostaneet niin uskomattoman täydelliseltä, että kävellessäni rautatieasemalle vesisateen piiskatessa kasvojani olen halunnut tanssia jokaisen askeleeni, huutaa onnellisuuttani vastaantulijoiden kasvoille ja maalata rakkauttani rautatieaseman seiniin, mutta samanlaisen tunteen on saanut aikaan myös äärettömän ihana Ellie Goulding, jonka Ilosaarirockin keikka oli yksi parhaista kuluneen vuoden aikana näkemistäni. 

Lisäksi soittolistalta löytyy uutta Foo Fightersiä ja esimerkiksi Biffy Clyroa, joka on erityisesti tänään kävellessäni harmaaseen verhoutuneilla kaduilla kuulostanut niin äärimmäisen hienolta, ettei oikeastaan ole haitannut tämä harmaaseen pukeutunut kaupunki tai sekään, että lähijunat myöhästelivät tapansa mukaisesti. Huomenna äänestetään tasa-arvoisesta avioliittolaista, pikkusiskoni tulee ystävänsä kanssa viihdyttämään minua kokonaiseksi viikonlopuksi ja menemme kirkkoon kuuntelemaan kaunista musiikkia, mutta ensin ajattelin nähdä unta rakastamisesta: ehkä huomenna ollaan lähempänä sitä, että rakkaus on sallittua kaikille.

down below they're dreaming

Yhtenä iltana katselin vieraasta ikkunasta, kuinka marraskuinen maailma vähitellen pukeutui lumenvalkeaan viattomuuteen ja kuinka sitten vastapäisen kerrostalon parvekkeella mies katseli samaista maisemaa, poltti tupakkaa marraskuun viimassa. Minä sekoitin punaviiniä glögiin, taustalla soi vanhaa musiikkia ja kerroin tarinoita kesäöiden harmoniasta, kun tanssittuani jalkani kipeiksi värivalon loisteessa kotimatkalla putosin vanhan polkupyöräni kyydistä polvilleni mustan asflatin ottaessa minut vastaan tuntematta häivähdystäkään armosta ja nauroin verisille polvilleni kiivetessäni autiotalon ikkunasta sisään: musiikin kuiskaillessa taustalla kerroin, kuinka yläkerran kirjoituskoneella tuskin kukaan oli kirjoittanut vuosikausiin ja alakerran pöydällä kello oli pysähtynyt, kerroin pelänneeni jokaisella askeleellani.

Hetkittäin kaipaan kesäöiden harmoniaa äärettömän paljon, sanoin ja myöhemmin kotimatkalla lumihiutaleiden putoillessa olkapäilleni olin onnellinen. Aivan uskomattoman onnellinen hengittäessäni lumenvalkeaa viattomuutta jokaisella hengenvedollani ja Foo Fightersin uusimman albumin kuulostaessa korvissani äärettömän hienolta, aivan uskomattoman onnellinen tuulenhenkäysten tarttuessa varovaisesti hiuksiini. Hetkittäin unohduin miettimään, kuinka en tavallaan aikoihin ole tuntenut niin uskomattoman suurta onnellisuutta jokaisella hengenvedollani ja uskonut maailman pysähtyvän hymyillessäni suunnatonta onnellisuuttani lumenvalkeilla kadunkulmilla, silloin uskoin. Silloin uskoin lintujen tummansinisellä taivaalla pysähtyvän ja tuulenhenkäysten muuttavan suuntaansa, nukahtaessani puhtaisiin lakanoihin hengitin rauhallisemmin kuin kertaakaan marraskuun aikana.

Aamulla istuin parvekkeella katselemassa auringonsäteiden murtautuvan pilviverhon takaa ja lumihiutaleiden putoilevan kalpeille käsivarsilleni, hymyilin itsekseni lukiessani yhtä maailman kauneimmista tarinoista ja join lämmintä kaakaota pitääkseni itseni lämpimänä, aamupäivän viimeisinä hetkinä matkustin saarelle, joka tuulenhenkäysten kaltaisesti tarinoi vuosikymmenten takaisesta rakkaudesta. Nojatessani vanhaan hirsitaloon lumenvalkeassa maisemassa kuuntelin kellotapuliin tunkeutuvien tuulenhenkäysten tarinoivan hiljaisista jumalanpalveluksista sunnuntaiaamuisin, lumenvalkeaan pukeutuneista onnellisuuttaan hehkuvista vaimoista ja ensimmäisistä suudelmista alttarilla auringonsäteiden murtautuessa ikkunoista, yömyöhään jatkuneista hääjuhlista kartanoiden hämärässä ja ensimmäisistä aamuista vaimoina, mutta silloin unohduin miettimään, kuinka minäkin rakastan.

Rakastan aivan jokaisella hengenvedollani, rakastan auringonsäteissä uinuvaa lumenvalkeaan verhoutunutta maisemaa ja jokaista kuulemaani vuosikymmenten takaista tarinaa, rakastan lumisateita tummansinisen taivaan alla, puhtaisiin lakanoihin nukahtamista marraskuisena yönä ja heräämistä auringonsäteisiin, rakastan niin, että rintalastan alla hetkittäin muuttuu rytmi. Rakastan Foo Fightersin uutta albumia ja kauniisti kirjoitettuja tarinoita, minä rakastan niin uskomattoman paljon, että tuulet muuttavat suuntaansa hymyillessäni suunnatonta onnellisuuttani rautatieasemalla iltapäivän kiireessä.

en haluaisi olla kukaan toinen

MINÄ JA VILLE AHONEN @ KORJAAMO 22 11 2014

Kun kaksi vuotta sitten muutin tänne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni ja vastaantulijat eivät tunnista toisiaan rautatieasemalla, suuntasin eräänä lauantai-iltana Korjaamolle kuuntelemaan musiikkia, jota en ollut kuullut koskaan aiemmin. Silloin lavalle värivalojen loisteeseen nousi mies akustisen kitaransa kanssa ja vaikka join punaviiniä vähän kauempana, miehen laulaessa ensimmäistä lauluaan oli siirryttävä lähemmäs nauttiakseen jokaisesta sekunnista, sillä se mies, se mies akustisen kitaransa kanssa oli aivan uskomattoman lahjakas ja sai jokaisella hengenvedollaan sulkemaan silmät, kuuntelemaan. Kahta vuotta myöhemmin eräänä lauantai-iltana suuntasin jälleen Korjaamolle kuuntelemaan uskomattoman kaunista musiikkia, mutta tämän nykyään vaaleahiuksisen miehen noustessa värivalojen loisteeseen tunsin jokaisen hänen laulamansa sanan ja annoin musiikin ottaa syleilyynsä, nämä kaksi vuotta olen rakastanut paljon.

Minä ja Ville Ahonen on tavallaan uskomattoman hieno yhtye, joka saapuu lavalle tervehtimättä yleisöään kertaakaan ja musiikin tarttuessa selkärankani jokaiseen nikamaan unohdun miettimään sitä, kuinka Ville Ahonen on oikeastaan äärettömän salaperäinen, mysteeri pakottaessaan sanat ulos kurkustaan. Siinä on kysymys jostain uskomattoman suuresta, hetkittäin loputtomasta elämänhalusta ja hetkittäin pohjattomasta surusta: toisinaan on mahdotonta sanoa kaikuuko musiikki värivalojen loisteessa epätoivosta vai rakkaudesta, miehenä vai naisena. Nimenomaan sitä rakastan tässä yhtyeessä, musiikki on jokaisella hengenvedollaan äärimmäisen vahvaa ja jättää jälkeensä ristiriitaisen hiljaisuuden, mysteereitä hengittäessään ahdistusta välinpitämättömänä ja samanaikaisesti mielettömän vahvasti siinä hetkessä, silloin täytyy antautua musiikille. Antaa musiikin kuljettaa mukanaan tunteiden ääripäissä ja kotimatkalla hengittää onnellisuutta, kun lopulta uskomattoman kaunis musiikki ei kuitenkaan pakota luhistumaan maahan,

tämän keikan aikana minä täytin 22 vuotta.

hei ihminen, onko hankalaa?

MILLA RUMI @ KORJAAMO 22 11 2014

En ole koskaan kuullutkaan sellaisesta, minulle sanotaan kertoessani meneväni lauantai-iltana kuuntelemaan syntymäpäiväni kunniaksi Milla Rumia ja tästä syystä koen tarpeelliseksi kertoa teille, kuka on Milla Rumi ja miksi ehdottomasti kannattaa kuunnella Milla Rumia. Koen tarpeelliseksi kertoa teille myös, miksi kannattaa ehdottomasti suunnata sinne värivalojen loisteeseen kuuntelemaan tämän uskomattoman ihanan naisen musiikkia ja ehkä myös sen, mitä tapahtui eräänä huhtikuisena iltana auringonlaskun verhotessa maailman harmoniaansa, tämän kaiken aion kertoa teille seuraavaksi.

Milla Rumi on kotkalaislähtöinen laulaja-lauluntekijä, kirjoittaja ja näyttelijä, jonka kolme ensimmäistä singlelohkaisua herättivät innokkuutta musiikkipiireissä ja saivat allekirjoittaneenkin nauramaan eräänä maaliskuisena iltana, kun istuin hämärässä ravintolassa kuuntelemassa ensimmäistä kertaa laulajattaren musiikkia livenä. Viimeistään debyyttialbumi Ilot, halut ja valheet todisti tämän teatterikorkeakoulussa opiskelevan naisen uskomattoman lahjakkuuden lauluntekijänä ja erityisen persoonallisena äänenkäyttäjänä, matkalla pieneen oopperakaupunkiin kuuntelin albumin yhä uudelleen ensimmäisestä raidasta viimeiseen ja olin äärettömän vaikuttunut siitä, kuinka albumin neljäkymmentä minuuttia voivat toimia niin uskomattoman hienosti kokonaisuutena. Rumin debyyttialbumi pysyttelee ennalta-arvaamattomana ensimmäisestä raidasta viimeiseen asti, monimuotoisena nähtävässä musiikillisessa kokonaisuudessa laulajattaren persoonallinen ääni toimii mainiosti yhtenä instrumenttina ja teksteissä leikitellään hetkittäin yksinkertaisillakin asioilla, mutta oikeastaan kaikki tämä on päästävä kuulemaan itse ymmärtääkseen paremmin: siksi kannattaa ehdottomasti kuunnella Milla Rumia.

Lauantai-iltana kävelin lumenvalkeaan verhoutuneita katuja ja kansallisoopperan kohdalla tuuliainen tarttui mekkoni helmaan pimeyden maalatessa ääriviivattomia varjojaan kadunkulmiin, raitiovaunun kolistessa ohitseni nauroin. Myöhemmin seisoin eturivissä Milla Rumin noustessa värivalojen loisteeseen ääretöntä innokkuutta katseessaan ja tässä päästään siihen, miksi kannattaa ehdottomasti suunnata sinne värivalojen loisteeseen kuuntelemaan tämän uskomattoman ihanan naisen musiikkia: tämän kotkalaislähtöinen laulaja-lauluntekijän esiintyminen on jotain uskomattoman pysäyttävää, maailma ympäriltäni katosi ensimmäisten sanojen kaikuessa täydellisyyttään värivaloissa ja olisin halunnut tanssia tuulenhenkäysten kanssa, mikään ei ole aikoihin tuntunut yhtä voimaannuttavalta. Milla Rumi on yksinkertaisesti äärettömän lahjakas esiintyjä ja mikäli naisen debyyttialbumi kuulosti uskomattoman hienolta matkalla pieneen oopperakaupunkiin, on myönnettävä sen kuulostavan värivaloissa vieläkin hienommalta.

Rumin nauraessa itselleen tunsin suunnatonta riemua sydämessäni, olin uskomattoman vahvasti elossa ja olemassa ainoastaan sitä hetkeä varten, kun sanat hei ihminen / tyhjennä mielesi / edes hetkeksi / niin kurtussa otsasi on että / aurinko polttaa siihen kohta ruudukon saivat nauramaan onnellisuuttani. Silloin eräänä huhtikuisena iltana kävelin kallioille katselemaan auringonlaskun verhoavan maailman harmoniaansa, olin juuri päättänyt muuttaa kokonaiseksi kesäksi takaisin pikkukaupunkiin ja ensimmäistä kertaa sinä keväänä tunsin ääretöntä onnellisuutta juuri samaisten sanojen soidessa kuulokkeissani. Katselin auringon laskevan vastarannan metsän taakse hymyillen itsekseni ja kotimatkalla lauloin välittämättä siitä, kuulevatko vastaantulijat suunnattoman onnellisuuteni: silloin äskettäin ylistämäni debyyttialbumin kolmannesta raidasta tuli minun ikioma onnellisuusbiisini ja siksi olisin voinut itkeä onnellisuudesta myös värivalojen loisteessa, mutta nyt olen kertonut teille tarpeeksi. Suosittelen kuuntelemaan Milla Rumia ja suuntaamaan sinne värivalojen loisteeseen, mikään ei ole yhtä voimaannuttavaa.

it's cold outside

 Seurasaari tänään.

these voices in our heads

Minä aloitan aamuni musiikin värittäessä huoneeni nurkkia harmoniallaan, kävelen luennolle musiikin kuiskaillessa korvaani kauneuttaan ja illan hämärtyessä istun parvekkeella kuuntelemassa musiikkia, joka huutaa onnellisuutta. Vuosikausiin en ole viettänyt kokonaista vuorokautta kuuntelematta musiikkia, mutta toisaalta olen päätynyt tähän: hetkittäin kannattaa olla se kokonainen vuorokausi kuuntelematta musiikkia, kuunnella matkoilla ainoastaan liikennettä ja nukahtaa sitten suunnattomaan hiljaisuuteen. Kannattaa unohtaa musiikki kokonaiseksi vuorokaudeksi, koska seuraavana aamuna musiikki todennäköisesti kuulostaa niin uskomattoman hienolta, etteivät keskeneräiset lauseeni riittäisi kuvaamaan sitä tunnetta: ensimmäiset sekunnit saavat sydämen jättämään lyönnin välistä ja viimeistään kertosäkeessä mieli huutaa onnellisuuttaan, mutta nimenomaan silloin pysähtyy miettimään. Pysähtyy miettimään sitä, kuinka tavallaan on alkanut pitää musiikkia itsestäänselvyytenä ja tottunut siihen ajatukseen, että maailmani romahtaessa voisi aina turvautua musiikkiin.

Olen hengittänyt musiikkia niin uskomattoman kauan, että vuorokausi ilman ensimmäistäkään musiikillista hengenvetoa sai huomaamaan, kuinka itsestäänselvyytenä pitäminen on tavallaan naurettavaa. Musiikki ei ole itsestäänselvyys ja siitä syystä haluan kertoa teille kolmesta albumista, jotka saivat musiikittoman vuorokauden jälkeen sydämeni huutamaan onnellisuuttaan ja rakkauden juoksemaan selkärangallani, haluan kertoa teille albumeista, joita en koskaan olisi saanut pitää itsestäänselvyytenä. Von Hertzen Brothersin Stars Aligned ilmestyi maaliskuussa 2011 ja muistan kuunnelleeni kyseistä albumia ensimmäisen kerran samaisena keväänä yhtenä onnellisuuteen verhottuna iltana kylmyyden tunkeutuessa luuytimeen, sen jälkeen mikään ei tavallaan ollut ennallaan: Von Hertzen Brothersista tuli itselleni henkilökohtaisesti määritelmä täydellisyydestä, musiikki tuntui olevan salamaniskuja kirkkaalta taivaalta ja jollain tavalla enemmän kuin mikään, mutta viimeistään samaisen vuoden marraskuussa salamaniskut vaihtuivat jatkuvaan rakkauteen. Oltuani vuorokauden kuuntelematta musiikkia laitoin kyseisen albumin soittimeen, ensimmäiset sekunnit saivat sydämeni jättämään lyöntejä välistä ja silloin tiesin, tätä ei koskaan missään mittakaavassa saisi pitää itsestäänselvyytenä, tämä on itselleni henkilökohtaisesti enemmän.

Rubikin Dada Bandits (2009) on sellainen albumi, jonka olen aiemmin maininnut olevan ehdottomasti yksi itselleni tärkeimmistä albumeista. Tavallaan uskomattoman vaikeasti lähestyttävä albumi vaati aikoinaan seurakseen yksinäisyyden, harhailin päämäärättömästi kuunnellakseni albumin ensimmäisestä raidasta viimeiseen aina uudelleen ja kuiskailin sitten rakkauttani pimeyteen verhoutuneilla kadunkulmilla, vaikka pimeydessä kaikuvat kuiskaukseni eivät kuitenkaan olisi riittäneet kuvaamaan rakkauttani kyseistä albumia kohtaan. Kolmanteen raitaan kätkin aikoinaan suurimman onnellisuuteni ja yhdeksänteen äärettömän rakkaita muistoja talviöiden harmoniasta, kun juotiin halpaa viiniä ja nukahdettiin onnellisuuteemme: kuunnellessani musiikittoman vuorokauteni jälkeen yhdeksännettä raitaa mieleeni palasi se uskomattoman suuri onnellisuus talviyön kylmyydestä ja hymyilin itsekseni, kuinka valokuviakin vahvempaa on musiikki. Musiikki kätkee itseensä niin suunnattoman suuria tunteita, että vuosia myöhemmin samaisen onnellisuuden voi tuntea istuessaan olohuoneessa juomassa kaakaota, vaikka elämä olisikin jatkanut eteenpäin ja muistot talviyön harmoniasta olisivat kaukaisia, siksi musiikki ei koskaan missään mittakaavassa saisi olla itsestäänselvyys.

Kuten kaksi edellistä albumia, ehdottomasti myös Ben Howardin Every Kingdom (2011) on jättänyt minuun lähtemättömän jälkensä. Kyseinen albumi tuli elämääni sinä samaisena kesänä, kun juotiin halpaa viiniä katsellen tähdenlentoja pikkukaupungin satamassa, istuttiin lämpimällä asfaltilla kuuntelemassa kauhutarinoita ja pimeydessä ajettiin valkoiseen taloon nukkumaan, tavallaan se oli uskomattoman kaunis kesä. Minä rakastin hauraan sydämeni pohjasta, istuin keittiössä kuuntelemassa maailman kauneinta musiikkia ja myöhemmin matkustin Helsinkiin jäädäkseni tämän albumin täydellisyys mukanani, katselin tähtitaivasta parvekkeeltani kaupungin nukahtaessa ympärilläni. En varmaan enää koskaan istu keittiössä kuuntelemassa maailman kauneinta musiikkia kanssasi tai tartu käteen pimeydessä, mutta Ben Howardia rakastan edelleen: musiikittoman vuorokauteni jälkeen kuunnellessani sanoja oh my darlin' keep your head up / keep your heart strong suljin silmäni, olin uskomattoman onnellinen.

 Ben Howard, kuinka sinua rakastan.

like there's no tomorrow

EVA & MANU @ TAVASTIA 15 11 2014

Rakastuin elokuussa tämän suomalais-ranskalaisen muusikkopariskunnan uuteen albumiin, joka kuulosti uskomattoman kauniilta matkalla pikkukaupungin rauhallisuudesta takaisin raitiovaunujen kolinaan, mutta vielä kauniimmalta kyseinen albumi kuulosti myöhemmin sinisten värivalojen loisteessa. Eilen seisoin taas eturivissä tämän samaisen muusikkopariskunnan noustessa värivalojen loisteeseen, ensimmäisen biisin kuiskaillessa how do you know if you won't even try kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini ja olin uskomattoman suurta voimattomuutta musiikin edessä: jokaisella hengenvedollani tunsin suojamuurieni vähitellen murtuvan ja voimattomuuden tarttuvan olkapäähäni, mutta kaikesta voimattomuudestani huolimatta kuiskailin onnellisuuttani sinisten valojen häikäistessä silmiäni. Sellaista onnellisuutta olisi tavallaan mahdotonta kuvailla, kun musiikki oli jotain aivan sanoinkuvaamattoman kaunista ja melankolian kuiskaillessa sydämessäni tunsin itseni äärettömän pieneksi, tavallaan alastomaksi musiikin surumielisyyden edessä: tässä olen minä salaisuudet käsivarsillani, selkäranka murtuneena ja saisit itkemään ensimmäisellä hengenvedollasi, olisin voinut huutaa ääneni käheäksi musiikin pukeutuessa tummansiniseen samettiin, mutta kaikesta huolimatta värivalojen osuessa silmiini sanat

 love like you've never loved

sing like no ones listening  

saivat huutamaan siitä suunnattomasta onnellisuudesta, hymyilemään kyynelten polttaessa silmäkulmissa. Eilinen keikka päätti tämän suomalais-ranskalaisen muusikkopariskunnan kiertueen, jonka ensimmäisen keikan olin näkemässä Korjaamolla muutamaa kuukautta aiemmin: silloin elokuisena iltana mietin, kuinka kuinka musiikki voi ylipäätään tuntua niin voimakkaalta jokaisella hengenvedollani murtaen kylkiluuni yksi kerrallaan, särkeä sydämeni tuhansiin palasiin ja viimeisten hengenvetojen vaihtuessa hiljaisuuteen korjata kaiken, ottaa hellästi syleilyynsä. Kuinka ylipäätään on mahdollista, mietin silloin kyynelten jäädessä kiteiksi silmäkulmiini ja rakastaessani musiikkia eilen eturivissä suljin silmäni tunteakseni melodian kulkevan selkärangassa, eikä minun tarvinnut oikeastaan miettiä. Ei tarvinnut miettiä, kuinka musiikki voi kuulostaa niin uskomattoman hienolta: tämä suomalais-ranskalaisen muusikkopariskunta on yksinkertaisesti niin äärettömän lahjakas, ettei siinä eturivissä tarvitse pelätä ensimmäistäkään häivähdystä epätäydellisyydestä, sillä ainoa yhtyeeseen liittyvä epätäydellisyys liittyy Manun suomenkielen osaamiseen, mikä sekin on tavallaan uskomattoman sympaattista. Niin, että sitten kävellessäni kotiin minä todella olin suunnattoman kiitollinen kauniista musiikista, rakkaudesta hauraassa sydämessäni ja värivalojen loisteesta, jokaisesta sekunnista musiikin tuntuessa selkärangassani.

savonlinna, minä palaan kotiin

Helsinki ei oikeastaan koskaan ollut sellainen kaupunki, joka olisi vahvasti kuulunut tulevaisuuden suunnitelmiini: en koskaan suunnitellut juovani aamuteetäni leveällä ikkunalaudalla, seikkailevani raitiovaunulla väärään suuntaan tai nukahtavani liikenteen ääniin. Tavallaan en voinut edes kuvitella muuttavani pääkaupunkiseudulle, mutta kuitenkin sinä kesänä, kun join viiniä katsellen tähdenlentoja pikkukaupungin satamassa ja istuin lämpimällä asfaltilla kuuntelemassa kauhutarinoita, matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin Helsinkiin, ensimmäistä kertaa jäädäkseni lopullisesti. Olen katunut kyseistä matkaa hetkittäin enemmän kuin mitään elämässäni, vaikka todellisuudessa Helsinki on antanut minulle tavallaan uuden mahdollisuuden olla uskomattoman onnellinen jokaisella hengenvedollani ja löytää suunnattoman suurta rakkautta jokaiselta tuntemattomalta kadunkulmalta, kun maailma pukeutuu harmaaseen. Raitiovaunujen kolistessa ohitseni olen oppinut tuntemaan itseni paremmin, kuuntelemaan omaa ääntäni rautatieaseman iltapäiväruuhkassa ja vaikka hetkittäin kadun elokuista matkaani, se on edelleen ehdottomasti yksi tärkeimmistä tekemistäni matkoista.

Sen lisäksi, että Helsinki on antanut minulle uuden mahdollisuuden löytää uskomattoman onnellisuuteni jokaisella hengenvedollani, se on tarjonnut mahdollisuuden hukkua värivalojen loisteeseen lukemattomia kertoja ja uskallan väittää, että ilman äärettömän suurta onnellisuuttani esimerkiksi Von Hertzen Brothersin noustessa lavalle, en välttämättä olisi oppinut rakastamaan elämän suunnatonta kauneutta tai kuiskailemaan rakkauttani katuvalojen loisteessa. Uskallan myös väittää, että musiikki on ehdottomasti tärkeintä, mitä minulla on tässä kaupungissa ollut. Helsinki on antanut minulle henkilökohtaisesti paljon, olen rakastanut jokaista tuntematonta kadunkulmaa raitiovaunun kolistessa ohitseni ja tuntenut loputonta vapautta kävellessäni pimeyteen verhoutuneilla kaduilla, mutta viimeistään tänä syksynä olen ymmärtänyt, että minun on oikeastaan päästävä täältä kokonaan pois, minun on palattava jäädäkseni.

Toiset lähtevät vaihtoon tuhansien kilometrien päähän ja minulle pelkästään Helsinkiin muuttaminen tuntui vaihtoon lähtemiseltä, nämä vuodet ovat tavallaan tuntuneet uskomattoman pitkältä vaihtovuodelta. Minä olen kotoisin pienestä oopperakaupungista, jossa elokuvateatterit esittävät jokaista elokuvaa vain muutaman viikon ajan, keskustassa suunnattoman rauhallista kymmeneltä illalla ja viimeiset bussit kotiin menevät tunteja liian aikaisin, viideltä iltapäivällä. Kotoisin kaupungista, jossa on iltaisin käveltävä päästäkseen keskustaan ja pysähdyttävä sillalle katselemaan horisontissa aukeavaa maisemaa. Kaupungista, jossa vastaantulijoiden kasvoilla uskomattoman paljon muistoja menneisyydestä ja heinäkuun viimeisinä päivinä istutaan kivilinnan varjossa juomassa halpaa viiniä, katsellaan ilotulituksia mustalla yötaivaalla. Höyrylaivat huutavat satamassa tervehdyksiään, oopperavieraat kävelevät viimeisen näytöksen jälkeen hiekkatietä pitkin keskustaan, huvilalla soitetaan musiikkia kesäiltojen viileydessä ja kotimatkalla ei ensimmäistäkään vastaantulijaa aamuyön ensimmäisinä tunteina: minä olen kotoisin kaupungista, jonka keskustasta ei löydy ensimmäistäkään suurta kauppakeskusta tai suurta rautatieasemaa, meillä rautatieasema käsittää ainoastaan yhden raiteen ja keskustan vaatekaupat pystyy käymään läpi viidessätoista minuutissa.

Minä olen kotoisin kaupungista, joka oopperajuhlien päätyttyä vähitellen vaipuu talvihorrokseen ja asuttuani Helsingissä kokonaiset kaksi vuotta olen ymmärtänyt, että nimenomaan siihen rauhallisuuteen minä haluan palata. Tänä syksynä olen kärsinyt niin suunnattomasta koti-ikävästä, ettei sille oikeastaan ole löytynyt sanoja: olen kaivannut rauhallisia kadunkulmia, uskomattoman rakasta perhettäni ja niitä ihmisiä, jotka tietävät jokaisen salaisuuteni hauraassa sydämessäni ja virheet käsivarsillani, jotka eivät tänä syksynä ole jaksaneet kantaa maailman painoa. Olen kaivannut ihmisiä, joiden kanssa voi kävellä kotiin vanhan rautatiesillan kautta ja pysähtyä välillä katsomaan pätkiä elokuvista, jotka saavat itkemään. Olen kaivannut ihmisiä, jotka vuorokauden vaihteessa soittavat akustista kitaraa ja rakastavat sanoja if you never dream you'll never fly yhtä paljon kuin minä. Vaikka tiedän, ettei mikään pienessä oopperakaupungissa ole ennallaan, olen kaivannut niin äärettömän paljon, että olen joutunut tekemään yhden elämäni suurimmista päätöksistä: puolen vuoden päästä minä palaan takaisin Savonlinnaan, vaihdan värivalojen loisteen musiikkiin pimeillä kadunkulmilla ja kiireisen rautatieaseman hiljaiseen keskustaan. Minä palaan takaisin kotiin ja olen siitä äärimmäisen onnellinen, 

minä todella palaan kotiin.

now the weakness talks