OSTIN UUDEN KAMERAN JA VAIHDOIN POIS CANONISTA?

Sain ensimmäisen järjestelmäkamerani lahjaksi vanhemmiltani kahdeksan vuotta sitten. Tämä elämääni muuttanut ja valokuvauksesta minulle paljon opettanut kamera oli Canon EOS 450D ja ihan ensimmäiseksi järjestelmäkameraksi se oli aivan loistava, enkä tule varmaan koskaan unohtamaan sitä, kun elokuisena aamuyönä kävelin kyseisen kameran kanssa rantaan ja otin ensimmäiset valokuvani sillä. Kyseinen kamera kulki kolmen vuoden ajan mukanani kaikkialle, valokuvasin enemmän kuin uskaltaisin myöntääkään ja vaikka suurin osa silloisista valokuvistani olisi todennäköisesti tällä hetkellä mielestäni huonoja, opin valokuvaamisesta noiden vuosien aikana aivan käsittämättömästi ja en vaihtaisi kyseistä kameraa mihinkään. Se oli ja on edelleen minulle äärettömän tärkeä kamera, mutta viisi vuotta sitten sain kuin vahingossa toisen järjestelmäkamerani, Canon EOS 40D tuli minulle silloin viisi vuotta sitten käytettynä ja kuten ehkä arvata saattaa, kyseinen kamera vei valokuvaamiseni samantien tavallaan uudelle tasolle. Tämä järjestyksessään toinen järjestelmäkamerani kulki mukanani sinä kesänä ja syksynä enemmän kuin olin odottanut, rakastuin valokuvaamiseen aivan uudella tavalla ja löysin uusia tapoja ilmaista itseäni valokuvaten, se oli yksi elämäni kauneimmista syksyistä.

Huolimatta siitä, kuinka suunnattomasti rakastin kyseistä kameraa ja kuinka kauniita valokuvia sillä sai aikaan, ostin seuraavan järjestelmäkamerani jo seuraavana vuonna. Olin jostain tuntemattomasta syystä haaveillut koko alkuvuoden uudesta kamerasta ja heinäkuussa ostin kesätyörahoillani itselleni uuden järjestelmäkameran, sellaisen, josta olin koko alkuvuoden haaveillut ja jonka ostamista en ole katunut hetkeäkään näiden neljän vuoden aikana. Canon EOS 70D oli silloin ja on edelleen aivan järjettömän hyvä kamera, eikä minulla todellisuudessa ollut mitään pakottavaa syytä ostaa uutta kameraa, mutta kyseinen kamera, kuten myös kaksi edeltäjäänsä, on kuitenkin suhteellisen suurikokoinen ja sen kuljettaminen kaikkialle alkoi vuosien saatossa tuntua vaikealta. Rakastan sitä, että voin pitää kameraa aina mukanani, jotta yksikään kaunis hetki ei jäisi ikuistamatta vain siksi, että minulla ei ole kameraa mukanani, joten viime vuoden lopussa aloin viimein haaveilemaan kamerasta, joka kulkisi huomattavasti helpommin mukanani ja jossa olisi melko tarkasti samat ominaisuudet kuin edellisissä kameroissani, aloin haaveilemaan pienestä kamerasta, joka olisi mukanani aina silloinkin, kun suuresti rakastamani Canon EOS 70D ei välttämättä olisi mukanani kokonsa ja painonsa vuoksi.

Minulle oli tavallaan alusta asti selvää, ettei seuraava kamerani olisi merkiltään Canon, vaikka en kahdeksaan vuoteen muilla kameroilla oikeastaan ollut kuvannutkaan, se oli minulle alusta asti selvää, enkä edes oikeastaan osannut sanoa, että miksi. Minulla vain oli sellainen tunne ja suhteellisen pitkän harkinnan jälkeen minä päädyin pari viikkoa sitten tilaamaan itselleni uuden järjestelmäkameran ja saadessani sen käteeni muutamaa päivää myöhemmin en voinut kuin huokaista ihastuksesta, se oli yksinkertaisesti järjettömän kaunis ja verrattuna Canonin suuriin järjestelmäkameroihini ihanan pieni. Uusi järjestelmäkamerani on siis kevyt ja pienikokoinen Olympus OM-D E-M10 Mark II ja vaikka olen elämässäni tapahtuneiden muutosten ansiosta ehtinyt kuvaamaan sillä näiden parin viikon aikana huomattavan vähän, uskallan väittää, etten tule katumaan ostopäätöstäni, niin hyvältä se on tuntunut käsissäni ja juuri niin kaunista jälkeä sillä saa aikaan jo pelkästään kameran mukana tulleella kittiobjektiivilla Olympus M.Zuiko 14-42mm f/3.5-5.6 EZ. 

Odotan tällä hetkellä suunnattoman innoissani, että minä pääsen tutustumaan tähän kameraan kunnolla, sillä aiempien järjestelmäkameroideni jälkeen Olympus on tuntunut käsissäni näin alkuun suhteellisen vieraalta ja en ole näiden parin viikon aikana todellakaan ehtinyt tutustumaan tämän kameran kaikkiin ominaisuuksiin. Itseasiassa uskon, että tulen ajan myötä rakastumaan tähän kameraan vielä syvemmin ja mahdollisesti ostamaan tämän kaveriksi jonkin kiinteän ja valovoimaisen objektiivin, tällä hetkellä näin on kuitenkin enemmän kuin hyvä, minä olen enemmän kuin tyytyväinen ja tästä kesästä tulee kaunis, aion ikuistaa sen lukuisiin valokuviin sekä tämän että myös vanhojen kameroideni kanssa.

SODAN PÄÄTTYMISESTÄ, TAVASTIASTA JA RAKKAUDESTA

Viime perjantaina, käveltyäni Aleksanterinkatua pitkin auringonsäteiden loisteessa ja katseltuani edessäni avautuvaa maisemaa Tuomiokirkon portailla, minä seisoin Tavastian edessä miettien itsekseni, kuinka vuosia sitten vietin siellä monta iltaa kuukausittain, vietin monta uskomattoman kaunista iltaa ja rakastin sinne palaamista aina kerta toisensa jälkeen, sinne palaaminen tuntui aina turvalliselta. Tavastia oli minulle tavallaan kuin turvapaikka, eturivissä maailma oli hetken hiljaisuutta musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa ja huutaessani tunteitani musiikin mukana mikään ei pelottanut. Sitä se on minulle edelleen, minä mietin astuessani viimein Tavastian ovesta sisään ja jättäessäni nahkatakkiani narikkaan tuntui samalta kuin vuosia sitten, tuntui samalta kuin niinä iltoina, kun vuosia sitten jätin nahkatakkini narikkaan mennessäni katsomaan Von Hertzen Brothersia aivan ensimmäistä kertaa Tavastialle. Minulla oli ylläni sama mekko kuin sinä iltana, mekko, joka on nähnyt aivan luvattoman monta keikkaa ja unohtunut öisin soluasuntoni lattialle kiivetessäni parvisänkyyni nukkumaan järjettömän väsyneenä ja onnellisena. Tavallaan mikään ei ollut muuttunut, minusta tuntui edelleen samalta ja kävellessäni yleisömeren keskelle mietin hetken itsekseni, kuinka minä en vuosia sitten koskaan viihtynyt yleisömeressä niin hyvin kuin eturivissä, sekään ei ollut muuttunut, kaipasin eturiviin odottaessani Von Hertzen Brothersin nousevan värivalojen loisteeseen ja takanani mies kertoi kovaäänisesti ystävälleen, kuinka oli niin humalassa, että myöhemmin saattaisi jopa vähän laulattaa, juuri niin kovassa humalassa.

Kun Von Hertzen Brothers sitten lopulta nousi värivalojen loisteeseen, minusta tuntui kuin maailma ympäriltäni olisi kadonnut, siinä yhtyeessä vain yksinkertaisesti on jotain niin äärettömän tärkeää ja rakasta, siinä yhtyeessä on jotain sellaista, joka saa minut rauhoittumaan kerta toisensa jälkeen. Keikan ensimmäisenä kuultu biisi War Is Over kuulosti värivalojen loisteessa jälleen kerran juuri niin sanoinkuvaamattoman hienolta, ettei minulla vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi vahvoja sanoja kuvaillakseni sitä niin, että ymmärtäisitte, tuntui kuin musiikki kuljettaisi minua mukanaan tunteiden hyökyaalloissa, kulkisi varomattomasti pitkin selkärankaani ja vetäisi sitten aina hetkittäin turpaan, tuntui kuin olisi huudettava kovempaa kuin koskaan ja oltava silti loputonta hiljaisuutta. Olin musiikin edessä täysin aseeton ja annoin sen viedä mukanaan, siinä hetkessä toivoin enemmän kuin mitään, että jokainen teistä pääsisi jonain päivänä todistamaan sitä taianomaisuutta, hukkumaan musiikin loputtomaan voimaan. Minä toivoin sitä biisin ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, sillä se oli jotain niin uskomatonta ja toivoin sitä vielä silloinkin, kun seuraavan biisin sanat my panic-stricken eyes / i just can't believe the things you say / you've been hiding in a world of lies / where i was just a game to play / for me a matter of life and death / was just a secret you kept saivat minut huutamaan ääntäni käheäksi ja tuntemaan niin vahvasti, että tuntui epätodelliselta, tuntui kuin mikään ei yksinkertaisesti voisi olla sen täydellisempää.




Yksi keikan hienoimmista ja tärkeimmistä hetkistä oli ehdottomasti se, kun sanat you got lost somehow / but i'm here for you now / my child, your wings are all broken / but you're breathing saivat kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini ja sydämeni muuttamaan rytmiään. Se on itselleni henkilökohtaisesti yksi tärkeimmistä biiseistä koskaan, Somewhere in the Middle on kulkenut mukanani vuosia, saanut uskomaan huomiseen niinä kaikista vaikeimpina hetkinä, yksinäisinä iltoina istuessani pienen soluasuntoni parvekkeella ja ihan hiljaisina aamuöinä, kun on tuntunut, että maailman paino on liian raskas kantaa. Toisaalta se on nähnyt myös ne kaikista kauneimmat hetket, kulkenut mukanani, vaikka olenkin hetkittäin unohtanut sen olemassaolon, kuten myös Stars Aligned albumin uskomattoman biisin Voices In Our Heads, joka kuulosti Tavastialla aivan käsittämättömän hienolta. Ehkä hienommalta kuin koskaan aiemmin, mietin takanani olleen miehen kaataessa kengilleni olutta, olin tavallaan osannut odottaa sitä, sillä kyseinen mies oli ennen keikkaa kertonut ystävälleen olevansa kovin humalassa. Siinä hetkessä unohduin hetkeksi miettimään, kuinka kaipaan eturiviin juuri siksi, koska en voi sietää humalassa olevia ihmisiä yleisömeren keskellä, en voi sietää ihmisiä, jotka ovat juoneet itsensä järjettömään humalaan ennen keikkaa ja häiritsevät sitten muuta yleisöä käytöksellään. Sekään ei ole minussa muuttunut, en voinut sietää sellaisia ihmisiä edes silloin vuosia sitten, kun seisoin yleisömeressä ja hukuin musiikkiin värivalojen loisteessa luvattoman useasti, silloin vuosia sitten minä olin huomattavasti useammin eturivissä, syystäkin.

Ennen encorea kuultiin Sunday Child ja New Day Rising, joista molemmat olivat minulle kolme vuotta sitten aivan äärettömän tärkeitä biisejä ja ovat sitä kieltämättä edelleen, niissä on jotain sellaista, mikä saa minut palaamaan kerta toisensa jälkeen siihen tavattoman kauniiseen ja onnelliseen kevääseen, kun yhtyeen kuudes albumi ilmestyi ja minä istuin Suomenlinnassa katselemassa laivojen lipuvan ohitse. Värivalojen häikästessä silmiäni huusin ääntäni käheäksi, nostin käteni ilmaan aivan suunnattomasta onnellisuudesta ja tunsin pakahtuvani siihen loputtomaan rakkauteen, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani, rakkauteen, joka on vuosien aikana kasvanut valtamerten kokoiseksi, suuremmaksi kuin olisin koskaan uskonut sen voivan kasvaa. Eikä se rakkaus kadonnut mihinkään, kun yhtye palasi värivalojen loisteeseen soittamaan kaksi encorea, joista viimeinen päättyi sanoihin war is over / war is over / war is over ja niin järjettömän suureen rakkauteen, valtameren kokoiseen tunnemassaan jossain syvällä rintalastan alla, ettei sitä riittäisi kuvailemaan nämä keskeneräiset lauseeni. Siinä hetkessä sota oli päättynyt, minun sotani oli päättynyt ja Von Hertzen Brothers kuulosti niin sanoinkuvaamattoman hyvältä, että kyyneleet tarttuivat jälleen silmäkulmiini, minä olin kovin kiitollinen kaikesta, yksinkertaisesti aivan kaikesta, mitä kyseinen yhtye on saanut minut tuntemaan, siitä, mihin olen musiikin avulla päässyt. Siitä, että sota oli viimein päättynyt, hymyilin itsekseni Mikko von Hertzenin halatessa minua keikan jälkeen ja istuessani hetkeä myöhemmin bussissa matkalla Jyväskylään mieleni oli hiljainen, sota oli päättynyt.

SINÄ ILTANA HELSINKI OLI KAUNIIMPI KUIN MUISTIN

Viime perjantaina minä matkustin ensimmäistä kertaa helmikuun jälkeen sinne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni ja rautatieasemalla vastaantulijat juoksevat iltapäivän ruuhkassa, sitä ruuhkaa minä en tosin päässyt todistamaan, sillä olin perillä vasta juuri silloin, kun auringonsäteet maalasivat rakasta maisemaa kultaisella. Se on ehdottomasti kaunein hetki päivästä, siinä hetkessä valo on kauneimmillaan ja varjot piirtyvät pehmeinä, eikä Helsinki ole varmaan koskaan näyttänyt niin käsittämättömän kauniilta kuin se näytti viime perjantaina kävellessäni ilta-auringon loisteessa suoraan kaukoliikenteen terminaalista kauppatorille ja katselin, kuinka Suomenlinnan lautta saapui laituriin. Muistelin hetken sitä aamua, kun kolme vuotta sitten matkustin aamun ensimmäisellä lautalla Suomenlinnaan ja istuin kalliolla laivojen kulkiessa ohitseni, muistelin sitä onnellisuutta, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani, sitä aivan ääretöntä vapautta.

Merituuli tarttui hiuksiini katsellessani ihmisten poistuvan lautalta, olisin halunnut lähteä seuraavalla lautalla, mutta jäin kuitenkin, kävelin Katariinankatua pitkin Senaatintorille lempeiden auringonsäteiden häikäistessä vihreitä silmiäni ja raitiovaunun kolistessa ohitseni hymyilin itsekseni, tunsin sen aivan saman onnellisuuden kuin sinä kolmen vuoden takaisena aamuna. Tunsin sen saman onnellisuuden jokaisessa hengenvedossani kävellessäni Tuomiokirkon portaita ylös ja katsellessani hetkeä myöhemmin edessäni avautuvaa maisemaa kuin en olisi koskaan lähtenytkään, tuntui kuin olisin ollut kotona huolimatta siitä, että kolme vuotta sitten seisoin pakkasin koko elämäni kovin rakkaasta, pienestä soluasunnosta pahvilaatikoihin ja matkustin haikeus sydämessäni kolmesataa kilometriä sinne, missä keskustan kadut hiljenivät ennen auringonlaskua ja elokuvateattereissa oli yksi näytös illassa, yöt rauhallisempia kuin missään muualla.

Matkustin, enkä koskaan palannut jäädäkseni, minä mietin katsellessani maisemaa, jota olen kaivannut useammin kuin uskaltaisin koskaan myöntää. Tuntemattomat ihmiset tuntuivat hengittävän kanssani samaa onnellisuutta, kaupunki oli hetken kauniin rauhallinen ja kävellessäni hetkeä myöhemmin Aleksanterinkatua pitkin Kamppiin en osannut lopettaa hymyilemistä, ostin maailman ihanimmat korvakorut ja illan varovaisesti hämärtyessä seisoin Tavastialla yleisömeren keskellä musiikin kuljettaessa mukanaan. Se on kuitenkin aivan uusi tarina ja tahdon vielä kirjoittaa siitä teille, tahdon kirjoittaa siitä, kuinka musiikki oli niin suurta, että se rikkoi jokaisen kylkiluuni ja sai pakahtumaan onnellisuudesta.

MIKÄ TEKEE MINUT ONNELLISEKSI JUURI NYT?

Huhtikuussa kirjoitin siitä, kuinka olen oikeastaan aina rakastanut enemmän syksyä kuin kevättä, mutta kuinka tänä vuonna kevät on tehnyt minut aivan äärettömän onnelliseksi ja saanut minut inspiroitumaan jotenkin aivan eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Minä kirjoitin, kuinka yksi maailman ihanimmista asioista on herätä keskellä yötä siihen, kun vesisade rummuttaa peltikattoon ja nukahtaa uudelleen kuunnellen sateen ropinaa, kirjoitin siitä, kuinka en tiedä kovin montaa asiaa, jotka saisivat minut rauhoittumaan kuin öiset vesisateet. Kirjoitin, kuinka huhtikuussa minut oli tehnyt tavattoman onnelliseksi musiikki, takapihan metsän humisevat puut ja tuulenhenkäys hiuksillani, mutta kuinka lopulta koiranpennut olivat tehneet minut onnellisemmaksi kuin varmaan mikään muu aikoihin. Samat, maailman ihanimmat koiranpennut tekivät minut onnelliseksi myös toukokuussa, mutta nyt aion tapani mukaan kirjoittaa enemmän niistä asioista, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi toukokuun aikana, asioista, jotka ovat saaneet minut hymyilemään.

x Kevään vaihtuminen kesään. Kevät vaihtui kesään tavallaan yhdessä yössä, yhtenä aamuna luonto oli vain herännyt kesään kauniimmin kuin koskaan aiemmin ja minä hengitin kesän ihmettä jokaisella hengenvedollani. Se oli jotenkin kovin ihmeellistä ja se on tehnyt minut aivan tavattoman onnelliseksi, olen rakastanut näiden vuoden ensimmäisten kesäaamujen ensimmäisiä auringonsäteitä, mutta vielä enemmän niitä illan viimeisiä, jotka maalaavat maiseman aina kultaisella, olen rakastanut sitä tunnetta, kun nurmikko on paljaiden jalkojeni alla viileä ja iltaisin jalkapohjani likaiset, sillä olen kävellyt koko päivän ilman kenkiä. Kesä vain yksinkertaisesti tekee onnelliseksi, järjettömän onnelliseksi.

x Uusi kamera. Niin, minä kirjoitin huhtikuussa siitä, kuinka haaveilen uudesta kamerasta, mutta en kuitenkaan ollut suunnitellut ostavani uutta kameraa pitkään aikaan, olinhan ostanut uuden objektiivin kameraani helmikuussa. Viikko sitten minä kuitenkin istuin bussissa ja kuuntelin musiikkia, jota rakastan aivan käsittämättömästi ja yhtäkkiä minusta vain yksinkertaisesti tuntui siltä, että minun on saatava uusi kamera, tuntui, että minun oli tilattava se samantien, kun pääsisin perille. Sinä sunnuntai-iltana minä sitten tilasin itselleni uuden kameran ja se uusi kamera tehnyt minut niin typerän onnelliseksi, että olen hymyillyt itsekseni kävellessäni sen kanssa matkalla töihin ja pysähtyessäni hetkittäin kuvaamaan tuomenkukkia, tästä kamerasta aion kertoa teille vielä myöhemmin lisää, niin onnelliseksi se on tehnyt.

x Työpaikka. Tilannehan on sellainen, että minä valmistuin joulukuussa 2015 tradenomiksi ja en ollut sen jälkeen ollut päivääkään palkkatöissä, vaikka olinkin hakenut töitä aktiivisesti ja siis ihan todella halunnut töihin, sillä työttömyys ei vain yksinkertaisesti sopinut minulle, enhän ole koskaan ollut ihminen, joka nauttii siitä, että voi viettää kuukausia kotona Netflixin seurassa. Tämän työttömyyteni aikana olin ollut kahdesti työkokeilussa, joista molemmilla kerroilla olin nauttinut niistä suuresti, mutta huhtikuun lopussa kävin kuitenkin vähän yllättäen niin, että sain työpaikan täältä Jyväskylästä ja aloitin työt tasan viikko sitten, enkä voisi olla siitä yhtään onnellisempi, tuntuu, että elämä on menossa oikeaan suuntaan ja se on äärettömän helpottava tunne kaiken sen ahdistuksen jälkeen, jonka työttömyys sai aikaan.

x Tunne siitä, että suunta on oikea. Sitä on tavallaan aivan suunnattoman vaikea selittää, mutta olin luvattoman kauan kulkenut ympyrää poiketen hetkittäin ympyrältä aina väärään suuntaan, luvattoman kauan tuntui, ettei mikään suunta olisi oikea tai että sitä oikeaa suuntaa ei vain yksinkertaisesti löydy, mutta toukokuussa on ensimmäistä kertaa aikoihin tuntunut siltä, että suunta on oikea. Minä en kulje enää ympyrää ja se on tehnyt minut tavattoman onnelliseksi, saanut minut nukahtamaan iltaisin rauhallisuuteen ja istumaan aloillani pienessä asunnossani, ihan vain olemaan tuntematta painoa rintalastan alla ja kuuntelemaan hiljaisuutta ilman, että ajatukseni huutaisivat kovempaa kuin mikään koskaan.

x Pieni asuntoni. Olen tämän vuoden aikana ollut todella vähän kotona, tässä pienessä asunnossa, jossa on valkoinen kirjahylly täynnä rakkaita muistoja ja sen vieressä kaksi akustista kitaraa epävireessä. Maaliskuun lopun jälkeen minä en ollut nukkunut kertaakaan omassa sängyssäni tai herännyt aamuisin siihen, kun auringonsäteet murtautuvat suurien ikkunoiden sälekaihtimien välistä, sen maaliskuun lopun jälkeen en ollut viettänyt tässä pienessä, valoisassa asunnossa kokonaista iltaa tai kokonaista aamua, mutta pari päivää sitten minä raahasin maailman rakkaimman ihmisen kanssa matkatavarani tänne. Sinä iltana olin ensimmäistä kertaa maaliskuun jälkeen kokonaisen illan tässä asunnossa, katselin muistoja valkoisella kirjahyllyllä ja nukahdin äärettömään onnellisuuteen, heräsin aamun varovaisiin auringonsäteisiin ja olin vain onnellinen, onnellinen näistä kahdestakymmenestäseitsemästä neliöstä ja siitä, että se on minun kotini.

x Elämä. Tämä kuulostaa nyt jotenkin sanoinkuvaamattoman kliseiseltä, mutta tällä hetkellä minut tekee onnelliseksi elämä, se, että herään aamuisin auringonsäteisiin ja nukahdan rauhallisuuteen, herään keskellä yötä katsomana kelloa huomatakseni, että voin nukkua vielä monta tuntia. Se, että voin työpäivien jälkeen kävellä sen maailman rakkaimman luokse, käpertyä syliin sanomatta sanaakaan ja hymyillä katsoessani silmiin, se, että voin kirjoittaa niitä keskeneräisiä lauseitani ja valokuvata tuomenkukkia, kuunnella aamuisin rakasta musiikkia bussissa ja syödä iltaisin vanukasta.

SIKSI MINÄ RAKASTAN VALOKUVAAMISTA

Rakastin eilen valokuvaamista enemmän kuin pitkään aikaan, kävelin pellolla auringonsäteiden lämmittäessä selkääni ja katselin linssin lävitse, kuinka kolme saksanpaimenkoiraa seurasi omistajaansa kävellessään vanhan ladon luokse. En ollut aikoihin valokuvannut kuin vanhempieni koiria, mutta valokuvatessani eilen niitä kolmea saksanpaimenkoiraa muistin, kuinka suunnattomasti rakastan valokuvaamista ja kuinka minä valokuva toisensa jälkeen rakastun siihen aina vain palavammin. Siinä hetkessä auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani niin, että vihreä mekkoni tuntui olevan liikaa, minä rakastin valokuvaamista aivan tavattomasti ja olin äärettömän onnellinen siitä uskomattomasta iltapäivän valosta, siitä iltapäivän valosta on tullut viimeaikoina yksi suosikkihetkistäni valokuvaamisen suhteen ja nähdessäni, kuinka kauniisti iltapäivän auringonsäteet maalasivat maisemaa saksanpaimenkoirien seisoessa kauniisti vanhan ladon edustalla hymyilin itsekseni kameran takana, siinä hetkessä tuntui, että minä olisin voinut pakahtua siihen tunteeseen.

Olen rakastanut valokuvaamista niin kauan kuin muistan tai tarkemmin sanottuna vuodesta 2007 asti, vaikka en silloin tiennyt valokuvaamisesta mitään ja kuvasin vanhempieni vanhalla pokkarilla, sellaisella, joka oli jo vuosia kulkenut mukana kaikilla matkoillamme ja joka ei ole enää vuosiin toiminut kunnolla. Kuitenkin, minä rakastin valokuvaamista ja rakastin sitä vieläkin enemmän vanhempieni ostettua vähän myöhemmin uuden pokkarin, sellaisen, joka itseasiassa kulkee edelleen hetkittäin mukanani ja jolla kuvasin viime kesänä festareilla, se on edelleen aivan mielettömän hyvä kamera. Rakkauteni ja kiinnostukseni valokuvaamista kohtaan kasvoi kyseisen pokkarin myötä lopulta niin suureksi, että aloin melko pian haaveilemaan järjestelmäkamerasta ja uskon, etten tule koskaan unohtamaan sitä päivää, jolloin sain viimein ensimmäisen järjestelmäkamerani. Siitä on pian jo kahdeksan kokonaista vuotta ja sen jälkeen on tullut kaksi muuta järjestelmäkameraa, mutta rakkauteni valokuvaamista kohtaan on pysynyt silti samana, se ei ole kadonnut edes niinä hetkinä, kun on tuntunut, etten vielä satojentuhansienkaan kuvien jälkeen osaa mitään. Eikä se varmaan tule koskaan katoamaankaan, mietin eilen istuessani rantakalliolla kameran kanssa, sen saman kameran, jonka ostin neljä vuotta sitten heinäkuussa kesätyörahoilla ja joka on itseasiassa ensimmäinen kamera, jonka olen ostanut aivan itse.

Valokuvasin aivan tavallisen auringonlaskun, sellaisen, jota olen kävellyt ihailemaan luvattoman useasti sille samalle rantakalliolle. Olen valokuvannut samanlaisen auringonlaskun monta kertaa siltä samalta rantakalliolta, tähän aikaan vuodesta auringonlaskut vain yksinkertaisesti näyttävät juuri tuolla rantakalliolla aivan järjettömän kauniilta ja vaikka ne näyttäisivät lähes samanlaisilta kerta toisensa jälkeen, tunne on silti aina erilainen, hetki on aina erilainen. Koskaan ei tule samanlaista, mietin eilen istuessani sillä lapsuudestani tutulla rantakalliolla katselemassa auringonlaskua linssin lävitse ja rakastin valokuvaamista aivan suunnattomasti, minä rakastin valokuvata sitä aivan tavallista auringonlaskua ja varovaisia laineita, jotka löivät hitaasti rantakallioon. Sellaisina hetkinä sen muistaa, miksi rakastaa valokuvaamista niin sanoinkuvaamattoman paljon, sellaisina hetkinä muistaa, miksi on jatkanut valokuvaamista vuosi toisensa jälkeen.

Sellaisina hetkinä muistaa, että rakkaus valokuvaamista kohtaan syttyi siitä aivan uskomattomasta tunteesta seistessäni vanha pokkarin kanssa tummansinisen taivaan alla, kun sadepisarat putosivat niskaani omenapuun lehdiltä ja tunsin viimein löytäneeni oman tapani ikuistaa hetkiä. Siitä uskomattomasta tunteesta, jonka hetkien ikuistaminen saa aikaan, siitä kokonaisvaltaisen uskomattomasta tunteesta, joka on vain vahvistunut vuosi toisensa jälkeen ja saanut jatkamaan valokuvaamista, vaikka hetkittäin se on tuntunut kovin vaikealta. Valokuvaaminen on minun tapani ikuistaa hetkiä, se on minun tapani kertoa tunteista ja minun tapani hyödyntää luovuuttani, se saa minussa aikaan uskomattoman suuria tunteita, se saa minut itkemään ja nauramaan, se saa minun hauraan sydämeni muuttamaan rytmiään hetkittäin aivan kuin musiikki, hengitykseni rauhoittumaan keskellä iltapäivän pahinta ruuhkaa. Siksi minä rakastan valokuvaamista.

YHTENÄ AAMUNA KEVÄT OLI VAIHTUNUT KESÄÄN

Eilen oli vuoden ensimmäinen päivä, kun heti aamun ensimmäisinä tunteina tuntui kuin kevät olisi vaihtunut kesään, lehtipuut olivat alkaneet saada takaisin kesäistä vihreyttään ja aamun ensimmäiset auringonsäteet lämmittivät niin, että nahkatakki tuntui olevan liikaa, ensimmäistä kertaa tänä vuonna olisi aivan hyvin pärjännyt ilman takkia. Kävellessäni takapihalta avautuvassa metsässä auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani tuntui, ettei keväästä ollut jäljellä enää häivähdystäkään, tuntui tavallaan kuin kevät olisi yhdessä yössä vaihtunut kesään ja puut olisivat kuin huomaamatta alkaneet saada takaisin sitä vihreyttään, jota minä olin odottanut kevään ensimmäisistä päivistä asti. Metsä oli vihdoin herännyt kunnolla tähän vuodenaikaan, hymyilin hetken itsekseni katsellessani muurahaisten ylittävän metsäpolkua ja kevyen tuulenhenkäyksen tarttuessa hiuksiini muistin, kuinka hyvältä tuuli tuntuu kalpealla ihollani auringonsäteiden loisteessa, kuinka aina kesäisin rakastan tuulta enemmän kuin koskaan, rakastan sitä, kuinka tuuli auttaa hengittämään.

Rakastan sitä, kuinka lämpiminä kesäpäivinä tuulenhenkäys tarttuu hiuksiin ja kulkee lempeästi kalpealla ihollani kuin aallot, jotka osuvat hitaasti rantakallioon, rakastan, koska huolimatta siitä, että lämpimät kesäpäivät ovat suunnattoman kauniita, kehoni ei vain yksinkertaisesti kestä kovin lämpimiä kesäpäiviä. Eilen ei kuitenkaan ollut vielä liian lämmin ja pysähtyessäni hetkittäin nauttimaan metsän kauneudesta tuntui hyvältä vain olla siinä, tuntui uskomattoman hyvältä seisoa keskellä metsää ja antaa tuulenhenkäysten tarttua vaaleisiin hiuksiini, kuunnella kimalaisten pörinää ja metsän huminaa, sulkea hetkittäin silmäni auringonsäteiden häikäistessä. Kävelin tuttuja metsäpolkuja päämäärättömästi, olin olemassa ainoastaan siinä hetkessä ja annoin maailman ympärilläni jatkaa kulkuaan, tartuin varovaisesti puiden oksiin ja hymyilin kesän tuoksuessa ilmassa, lintujen laulaessa ympärilläni vapauttaan ja askeleideni tuntuessa kevyemmiltä.

Kävelin päämäärättömästi metsäpolkuja, mutta lopulta pysähdyin yhteen metsän korkeimmista kohdista ja katselin, kuinka metsä alapuolellani kylpi auringonsäteissä. Olin kulkenut siitä kohdasta lukemattomia kertoja, mutta jostain tuntemattomasta syystä en ollut koskaan aiemmin pysähtynyt siihen katselemaan kaikkea sitä kauneutta ympärilläni ja nauttimaan siitä tunteesta, kun metsä alapuolellani kylpee auringonsäteissä ja puiden humina ympärilläni kuiskailee rauhallisuuttaan. Siinä hetkessä minä kuitenkin pysähdyin, istuin hetken aloillani kuuntelemassa puiden huminaa ja katselin muurahaisten kulkevan aivan vierestäni, annoin kesän ensimmäisten tuulenhenkäysten tarttua hiuksiini ja olin jokaisessa hengenvedollani niin suurta rauhaa, ettei sen kuvailemiseen riittäisi sanat tai nämä keskeneräiset lauseeni.

SEITSEMÄN VIIKKOA KOIRANPENTUJEN KANSSA

Kirjoitin eilen siitä, kuinka olen viettänyt viimeisimmän viikon suurimman osan ajastani koiranpentujen kanssa, mutta todellisuus on kuitenkin se, että olen kuitenkin viettänyt niiden kanssa suurimman osan ajastani viimeisimmän kahden kuukauden aikana. Minä olen viettänyt niiden kanssa aikaa siitä maaliskuisesta päivästä asti, kun istuin pentulaatikon reunalla todistamassa syntymän ihmettä, minä olen kuullut niiden ensimmäiset äännähdykset ja nähnyt sen, kuinka ne löysivät emonsa heti synnyttyään ja kuinka ne ottivat ensimmäiset varovaiset askeleensa pentulaatikon turvassa. Minä olen saanut todistaa, kuinka ne ovat kasvaneet aivan käsittämättömän nopeasti ja oppineet päivittäin uusia asioita, olen saanut todistaa, kuinka niiden askeleet ovat alkaneet kantamaan päivä toisensa jälkeen aina ihan vähän varmemmin.

Muistan edelleen sen aamun, kun näin koiranpennun avaavan ihan ensimmäisen kerran vähän silmiään, siinä oli jotain aivan uskomattoman kaunista ja olin odottanut sitä siitä asti, kun näin pentujen syntyvän sinä kylmänä maaliskuisena päivänä, olin odottanut, että pennut näkisivät koko suunnattoman kauniin maailman ja kaikki ihmeelliset asiat, jotka saisivat hämmästymään. Kaikki ne ihmeelliset asiat, kuten esimerkiksi viileä nurmikko kevätaamuna ja öisen sateen kastelema multa jalkojen alla, saivat ensimmäisellä kerralla pienet koiranpennut vähän hämmästymään, mutta nyt ne juoksevat jo aivan järjetöntä vauhtia toistensa perässä ja kaivavat kuoppia pienillä tassuillaan, kiipeilevät vanhojen autonrenkaiden ylitse, pureskelevat kukkapenkeistä nousevia kasveja ja painivat niin, että välillä jopa vähän hirvittää.

Yhtenä iltana istuin niiden kanssa pentuaitauksessa, katselin niiden juoksevan toistensa perässä suuren kiven ympäri ja kiipeävän vanhan autonrenkaan keskelle katselemaan sisarustensa leikkejä, istuin viileällä nurmikolla illan viimeisten auringonsäteiden verhotessa maailmaa lämpimiin sävyihin ja nauroin koiranpentujen pureskellessa likaisia varpaitani. Istuin siinä auringonsäteiden loisteessa ja nostin tänne lapsuudenkotiini jäävän koiranpennun syliini, kun aivan kuin vahingossa unohduin miettimään, kuinka viikon päästä neljä niistä pienistä koiranpennuista lähtisi maailmalle, omiin koteihinsa jonnekin, missä ne eivät ole vielä koskaan käyneet. Unohduin miettimään, kuinka suunnattoman kiintynyt niihin maailman suloisimpiin koiranpentuihin minä olen vietettyäni nämä kaksi uskomatonta kuukautta niiden kanssa ja kuinka minun tulee ikävä niistä jokaista, niistä tuli näiden viikkojen aikana minulle itselleni kuin perheenjäseniä.

Siitä tulevasta ikävästä huolimatta tämä on kuitenkin ollut suunnattoman hieno kokemus, enkä vaihtaisi päivääkään pois, en edes niitä sellaisia päiviä, kun sain jatkuvasti siivota pentulaatikkoa. En vaihtaisi päivääkään pois ja uskallan väittää, että nämä viimeisimmät kaksi kuukautta ovat olleet sellaiset, joita minä en vain yksinkertaisesti voisi koskaan unohtaa, niin rakkaita nämä viikot ovat minulle olleet ja niin paljon olen näiden viikkojen aikana päässyt kokemaan ja oppimaan, näiden viikkojen aikana elämä on ollut kovin ihmeellistä ja kaunista, yksinkertaisesti aivan ainutlaatuista.

RAUHALLINEN ILTAPÄIVÄ JA IHMEELLINEN RUPI KAUR

Yhtenä iltana nukahdin siihen, kun ikkunalasin takana satoi kaatamalla vettä ja sadepisarat rummuttivat peltikattoa, se on ehdottomasti yksi rauhoittavimmista äänistä, joita tiedän ja siihen ääneen nukahtaminen on yksi niistä asioista, joita olen kaivannut asuessani kerrostalossa, toisessa kerroksessa sateen ropinaa ei kuule. Seuraavana aamuna minä heräsin auringonsäteisiin, jotka maalasivat raitoja vanhan huoneeni harmaaksi maalatulle seinälle, kuuntelin lintujen laulua ja istuin takapihan terassin reunalla katselemassa koiranpentujen leikkivän keskenään, sellaisia nämä minun päivänä ovat viimeisimmän viikon aikana olleet, mietin koiranpennun tarttuessa hampaillaan varpaaseeni. Niillä on uskomattoman terävät hampaat ja maailman kauneimmat silmät, sellaiset, jotka saisivat hymyilemään milloin tahansa, enkä ymmärrä, kuinka pystyn muutaman päivän päästä lähteä Jyväskylään tietäen, etten näe niitä kaikkia välttämättä enää koskaan.

Myöhemmin minä vietin rauhallisen iltapäivän itsekseni, keitin teetä ja istuin sitten keittiössä lukemassa Rupi Kaurin kaunista runokirjaa, jonka saapuminen kesti yllättävän kauan, kyseinen paketti seikkaili postissa puolitoista viikkoa ja lopulta se saapui Jyväskylän osoitteeseeni, vaikka olin tilannut sen tänne pikkukaupunkiin. Kuitenkin, sinä iltapäivänä Rupi Kaurin runokirja Milk and Honey oli viimein käsissäni ja olin yksinkertaisen rakastunut siihen, olin rakastunut kirjaan, joka on jaettu neljään eri osaan, the hurting, the loving, the breaking ja the healing. Niistä neljästä aiheesta ja niin paljosta muustakin kertovat runot osuivat jonnekin syvälle rintalastani alle, enkä yhtään ihmettele, miksi kyseinen kirja on saanut sosiaalisessa mediassa niin paljon rakkautta osakseen, Rupi Kaur on yksinkertaisesti aivan ihmeellinen ja hänen sanansa ovat ihmeellisiä, sellaisia, jotka sinä iltapäivänä saivat minut sanattomaksi, suosittelen ehdottomasti.

NYT HILJAISUUS ON PAREMPAA KUIN MUSIIKKI

Eilen auringonsäteet olivat kuin sadepisaroita kuusenoksilla kävellessäni metsässä nauttimassa niistä illan viimeisistä auringonsäteistä, pysähdyin hetkittäin kuuntelemaan lintujen laulavan vapaudesta ja mietin, kuinka vuosia sitten olisin verhonnut hetken musiikilla ja antanut musiikin kuiskailla korvaani loputtoman kaunista harmoniaansa. Vuosia sitten en yksinkertaisesti olisi osannut arvostaa sitä hiljaisuutta, lintujen laulua ja puiden huminaa, en olisi osannut arvostaa, sillä lapsuuteni pikkukaupungin rauhallisuudessa viettäneenä se hiljaisuus oli aina ollut minulle itsestäänselvyys. Enää se ei kuitenkaan ole, siitä syksystä lähtien, kun muutin ensimmäistä kertaa pois tästä pikkukaupungista, hiljaisuus on ollut minulle jotain sellaista, josta olen nauttinut aivan suunnattomasti ja jota olen huomannut kaipaavani kulkiessani katupölyn verhoamia kadunkulmia ja istuessani bussissa ruuhka-aikaan, katsellessani kerrostaloja ikkunalasin takana.

Olen viimeaikoina nauttinut hiljaisuudesta ja metsän äärettömän rauhoittavasta vaikutuksesta enemmän kuin koskaan aiemmin, metsä on tavallaan kutsunut minua luokseen ja on tuntunut aivan uskomattoman hyvältä vain kävellä pitkin metsäpolkuja, harhailla päämäärättömästi auringonsäteiden häikäistessä hetkittäin silmiä ja kuunnella puiden huminaa. Enkä minä ole kertaakaan ottanut kuulokkeita mukaani, en ole oikeastaan edes harkinnut ottavani niitä mukaan, sillä viimeaikoina hiljaisuus on ollut musiikkia kauniimpaa, hiljaisuudessa on ollut jotain taianomaista ja sellaista, jota olen kokenut tarvitsevani rauhoittuakseni. Siksi minä olin eilen niin onnellinen hiljaisuuden kietoessa minut rauhoittavaan syleilyynsä, katselin auringonsäteiden loistavan kuusenoksilla kuin sadepisarat ja palatessani kotiin hymyilin tyhmästi, tuntui kuin jokin olisi muuttunut, kuin jokin minussa olisi muuttunut, kuin hauras sydämeni olisi muuttanut rytmiään.