SIKSI MINÄ RAKASTAN VALOKUVAAMISTA

Rakastin eilen valokuvaamista enemmän kuin pitkään aikaan, kävelin pellolla auringonsäteiden lämmittäessä selkääni ja katselin linssin lävitse, kuinka kolme saksanpaimenkoiraa seurasi omistajaansa kävellessään vanhan ladon luokse. En ollut aikoihin valokuvannut kuin vanhempieni koiria, mutta valokuvatessani eilen niitä kolmea saksanpaimenkoiraa muistin, kuinka suunnattomasti rakastan valokuvaamista ja kuinka minä valokuva toisensa jälkeen rakastun siihen aina vain palavammin. Siinä hetkessä auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani niin, että vihreä mekkoni tuntui olevan liikaa, minä rakastin valokuvaamista aivan tavattomasti ja olin äärettömän onnellinen siitä uskomattomasta iltapäivän valosta, siitä iltapäivän valosta on tullut viimeaikoina yksi suosikkihetkistäni valokuvaamisen suhteen ja nähdessäni, kuinka kauniisti iltapäivän auringonsäteet maalasivat maisemaa saksanpaimenkoirien seisoessa kauniisti vanhan ladon edustalla hymyilin itsekseni kameran takana, siinä hetkessä tuntui, että minä olisin voinut pakahtua siihen tunteeseen.

Olen rakastanut valokuvaamista niin kauan kuin muistan tai tarkemmin sanottuna vuodesta 2007 asti, vaikka en silloin tiennyt valokuvaamisesta mitään ja kuvasin vanhempieni vanhalla pokkarilla, sellaisella, joka oli jo vuosia kulkenut mukana kaikilla matkoillamme ja joka ei ole enää vuosiin toiminut kunnolla. Kuitenkin, minä rakastin valokuvaamista ja rakastin sitä vieläkin enemmän vanhempieni ostettua vähän myöhemmin uuden pokkarin, sellaisen, joka itseasiassa kulkee edelleen hetkittäin mukanani ja jolla kuvasin viime kesänä festareilla, se on edelleen aivan mielettömän hyvä kamera. Rakkauteni ja kiinnostukseni valokuvaamista kohtaan kasvoi kyseisen pokkarin myötä lopulta niin suureksi, että aloin melko pian haaveilemaan järjestelmäkamerasta ja uskon, etten tule koskaan unohtamaan sitä päivää, jolloin sain viimein ensimmäisen järjestelmäkamerani. Siitä on pian jo kahdeksan kokonaista vuotta ja sen jälkeen on tullut kaksi muuta järjestelmäkameraa, mutta rakkauteni valokuvaamista kohtaan on pysynyt silti samana, se ei ole kadonnut edes niinä hetkinä, kun on tuntunut, etten vielä satojentuhansienkaan kuvien jälkeen osaa mitään. Eikä se varmaan tule koskaan katoamaankaan, mietin eilen istuessani rantakalliolla kameran kanssa, sen saman kameran, jonka ostin neljä vuotta sitten heinäkuussa kesätyörahoilla ja joka on itseasiassa ensimmäinen kamera, jonka olen ostanut aivan itse.

Valokuvasin aivan tavallisen auringonlaskun, sellaisen, jota olen kävellyt ihailemaan luvattoman useasti sille samalle rantakalliolle. Olen valokuvannut samanlaisen auringonlaskun monta kertaa siltä samalta rantakalliolta, tähän aikaan vuodesta auringonlaskut vain yksinkertaisesti näyttävät juuri tuolla rantakalliolla aivan järjettömän kauniilta ja vaikka ne näyttäisivät lähes samanlaisilta kerta toisensa jälkeen, tunne on silti aina erilainen, hetki on aina erilainen. Koskaan ei tule samanlaista, mietin eilen istuessani sillä lapsuudestani tutulla rantakalliolla katselemassa auringonlaskua linssin lävitse ja rakastin valokuvaamista aivan suunnattomasti, minä rakastin valokuvata sitä aivan tavallista auringonlaskua ja varovaisia laineita, jotka löivät hitaasti rantakallioon. Sellaisina hetkinä sen muistaa, miksi rakastaa valokuvaamista niin sanoinkuvaamattoman paljon, sellaisina hetkinä muistaa, miksi on jatkanut valokuvaamista vuosi toisensa jälkeen.

Sellaisina hetkinä muistaa, että rakkaus valokuvaamista kohtaan syttyi siitä aivan uskomattomasta tunteesta seistessäni vanha pokkarin kanssa tummansinisen taivaan alla, kun sadepisarat putosivat niskaani omenapuun lehdiltä ja tunsin viimein löytäneeni oman tapani ikuistaa hetkiä. Siitä uskomattomasta tunteesta, jonka hetkien ikuistaminen saa aikaan, siitä kokonaisvaltaisen uskomattomasta tunteesta, joka on vain vahvistunut vuosi toisensa jälkeen ja saanut jatkamaan valokuvaamista, vaikka hetkittäin se on tuntunut kovin vaikealta. Valokuvaaminen on minun tapani ikuistaa hetkiä, se on minun tapani kertoa tunteista ja minun tapani hyödyntää luovuuttani, se saa minussa aikaan uskomattoman suuria tunteita, se saa minut itkemään ja nauramaan, se saa minun hauraan sydämeni muuttamaan rytmiään hetkittäin aivan kuin musiikki, hengitykseni rauhoittumaan keskellä iltapäivän pahinta ruuhkaa. Siksi minä rakastan valokuvaamista.