Matkustin viime torstaina Jyväskylään sadepisaroiden tarttuessa bussin likaiseen ikkunaan ja hetken tuntui kuin olisi ollut syksy, kuin elokuu ja kesän viimeiset hengenvedot olisivat olleet vähitellen vaihtumassa syyskuun kylmyyteen ja ensimmäiset syyssateet kastelisivat loputtomiin jatkuvaa asfalttia. Tuntui kuin ikkunalasin takana luonto valmistautuisi talveen ja kun kauan jatkuneen sateen ja harmauden loputtua auringonsäteet häikäisivät vihreitä silmiäni ajatus tuntui kaukaiselta, kevät tuntui jokaisessa hengenvedossani ja musiikin kaikuessa kuulokkeissani olin tavattoman onnellinen, eikä ollut mitään, mikä olisi saanut minut tuntemaan kuin olisi syksy, ei ollut yksinkertaisesti mitään. Tämä kevät on ollut suunnattoman kaunis, mietin ohittaessamme maisemia, jotka ovat näiden kahden vuoden aikana käyneet jotenkin lohdullisen tutuiksi, metsän reunustamat valtatiet, loputonta tyhjyyttä kuiskivat kadunkulmat ja lukuisat huoltoasemat.
Tämä kevät on ollut aivan suunnattoman kaunis, mietin uudelleen kävellessäni lauantaina sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa matkakeskuksen kautta satamaan, hymyilin auringonsäteiden lämmittäessä kalpeita poskipäitäni ja olin onnellinen siitä, että sain pukeutua viimeinkin siihen nahkatakkiin, jonka olin ostanut kaksi kuukautta aiemmin. Olin äärettömän, aivan äärettömän onnellinen siitä, että sain ensimmäistä kertaa maaliskuun jälkeen viettää kunnolla aikaa sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa ja siitä, että kevät tuntui niin suunnattoman kevyeltä, onnellinen siitä, että kevät sai minut hymyilemään jokaisella hengenvedollani ensimmäistä kertaa vuosiin niin, että siihen tunteeseen luuli hetkittäin pakahtuvansa. Kotimatkalla kävin ostamassa viiniä, tuulenhenkäys tarttui vihreän mekkoni helmaan ja vain hetkeä myöhemmin satoi vettä, mutta olin siitäkin kovin onnellinen, katselin sateen muuttavan suuntaansa ikkunalasin takana ja käperryin sen maailman rakkaimman ihmisen kainaloon, oli järjettömän onnellinen viikonloppu ja vappu.
Tämä kevät on ollut aivan suunnattoman kaunis, mietin uudelleen kävellessäni lauantaina sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa matkakeskuksen kautta satamaan, hymyilin auringonsäteiden lämmittäessä kalpeita poskipäitäni ja olin onnellinen siitä, että sain pukeutua viimeinkin siihen nahkatakkiin, jonka olin ostanut kaksi kuukautta aiemmin. Olin äärettömän, aivan äärettömän onnellinen siitä, että sain ensimmäistä kertaa maaliskuun jälkeen viettää kunnolla aikaa sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa ja siitä, että kevät tuntui niin suunnattoman kevyeltä, onnellinen siitä, että kevät sai minut hymyilemään jokaisella hengenvedollani ensimmäistä kertaa vuosiin niin, että siihen tunteeseen luuli hetkittäin pakahtuvansa. Kotimatkalla kävin ostamassa viiniä, tuulenhenkäys tarttui vihreän mekkoni helmaan ja vain hetkeä myöhemmin satoi vettä, mutta olin siitäkin kovin onnellinen, katselin sateen muuttavan suuntaansa ikkunalasin takana ja käperryin sen maailman rakkaimman ihmisen kainaloon, oli järjettömän onnellinen viikonloppu ja vappu.
Lähetä kommentti