Viime perjantaina minä matkustin ensimmäistä kertaa helmikuun jälkeen sinne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni ja rautatieasemalla vastaantulijat juoksevat iltapäivän ruuhkassa, sitä ruuhkaa minä en tosin päässyt todistamaan, sillä olin perillä vasta juuri silloin, kun auringonsäteet maalasivat rakasta maisemaa kultaisella. Se on ehdottomasti kaunein hetki päivästä, siinä hetkessä valo on kauneimmillaan ja varjot piirtyvät pehmeinä, eikä Helsinki ole varmaan koskaan näyttänyt niin käsittämättömän kauniilta kuin se näytti viime perjantaina kävellessäni ilta-auringon loisteessa suoraan kaukoliikenteen terminaalista kauppatorille ja katselin, kuinka Suomenlinnan lautta saapui laituriin. Muistelin hetken sitä aamua, kun kolme vuotta sitten matkustin aamun ensimmäisellä lautalla Suomenlinnaan ja istuin kalliolla laivojen kulkiessa ohitseni, muistelin sitä onnellisuutta, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani, sitä aivan ääretöntä vapautta.
Merituuli tarttui hiuksiini katsellessani ihmisten poistuvan lautalta, olisin halunnut lähteä seuraavalla lautalla, mutta jäin kuitenkin, kävelin Katariinankatua pitkin Senaatintorille lempeiden auringonsäteiden häikäistessä vihreitä silmiäni ja raitiovaunun kolistessa ohitseni hymyilin itsekseni, tunsin sen aivan saman onnellisuuden kuin sinä kolmen vuoden takaisena aamuna. Tunsin sen saman onnellisuuden jokaisessa hengenvedossani kävellessäni Tuomiokirkon portaita ylös ja katsellessani hetkeä myöhemmin edessäni avautuvaa maisemaa kuin en olisi koskaan lähtenytkään, tuntui kuin olisin ollut kotona huolimatta siitä, että kolme vuotta sitten seisoin pakkasin koko elämäni kovin rakkaasta, pienestä soluasunnosta pahvilaatikoihin ja matkustin haikeus sydämessäni kolmesataa kilometriä sinne, missä keskustan kadut hiljenivät ennen auringonlaskua ja elokuvateattereissa oli yksi näytös illassa, yöt rauhallisempia kuin missään muualla.
Matkustin, enkä koskaan palannut jäädäkseni, minä mietin katsellessani maisemaa, jota olen kaivannut useammin kuin uskaltaisin koskaan myöntää. Tuntemattomat ihmiset tuntuivat hengittävän kanssani samaa onnellisuutta, kaupunki oli hetken kauniin rauhallinen ja kävellessäni hetkeä myöhemmin Aleksanterinkatua pitkin Kamppiin en osannut lopettaa hymyilemistä, ostin maailman ihanimmat korvakorut ja illan varovaisesti hämärtyessä seisoin Tavastialla yleisömeren keskellä musiikin kuljettaessa mukanaan. Se on kuitenkin aivan uusi tarina ja tahdon vielä kirjoittaa siitä teille, tahdon kirjoittaa siitä, kuinka musiikki oli niin suurta, että se rikkoi jokaisen kylkiluuni ja sai pakahtumaan onnellisuudesta.
Lähetä kommentti