26. huhtikuuta 2018

MITÄ OLEN KUUNNELLUT HUHTIKUUSSA?

IMG_0490

Huhtikuussa minä olen löytänyt jälleen tieni sellaisen musiikin luokse, jota kuuntelen aina keväisin, olen löytänyt tieni sellaisen musiikin luokse, jonka kanssa kevät on saapunut nopeammin ja kaikki on näyttänyt taianomaiselta, minä olen auringonsäteiden loisteessa löytänyt tieni sellaisen musiikin luokse, joka kuulostaa keväältä. Tämän käsittämättömän kauniin huhtikuun aikana keväältä ovat kuulostaneet esimerkiksi Ellie Goulding, Hello Saferide, Agnes Obel, Angus & Julia Stone, Bright Eyes, First Aid Kit sekä Sigur Rós, joista jokaisen löydän takaisin elämääni vuosittain kevään saapuessa lämmittämään selkärankaani lempein auringonsätein. Ellie Goulding palaa elämääni aina kevään saapuessa aivan ensimmäisen albuminsa kanssa, se on minulle äärimmäisen vahvasti kevätalbumi, kuten on myös First Aid Kitin The Lion's Roar ja Agnes Obelin Philharmonics. Viimeisenä mainittu on saanut minut näiden viimeisimmän seitsemän vuoden ajan kirjoittamaan keväisin kauniita lauseita ja istumaan rannassa katselemassa jäiden hiljalleen sulava, se on tavallaan todella rauhoittavaa, tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiin tuntuu kuin kevät olisi tuonut mukanaan vapauden.

Itselleni henkilökohtaisesti yksi tärkeimmistä yhtyeistä eli Von Hertzen Brothers puolestaan palaa keväisin luokseni kolme vuotta sitten ilmestyneen New Day Rising albuminsa kanssa, kyseisessä albumissa on ilmestymisestään lähtien ollut minulle todella vahvasti jotain sellaista, mikä merkitsee kevättä. Suomalaisesta musiikista keväältä tämän kauniin huhtikuun aikana ovat kuulostaneet esimerkiksi Rooxx, Rubik, Topi Saha, Pariisin Kevät sekä Scandinavian Music Group, joista viimeisenä mainitun Terminal 2 on jo vuosien ajan ollut minulle albumi, joka jostain tuntemattomasta syystä soi kuulokkeissani oikeastaan vain keväisin. Lisäksi minun on mainittava kaksi sellaista suomalaista biisiä, joita olin odottanut suhteellisen kauan ja näistä ensimmäinenhän on luonnollisesti Apulannan Toinen jumala, jossa on Toni Wirtasen mukaan ihan helkkarin hieno kertosäe ja onhan siinä kyllä, vaikka sillä ensimmäisellä kuuntelukerralla olin kieltämättä hieman hämmentynyt. Toista näistä biiseistä oli minun lisäkseni odottanut epäilemättä aivan lukemattomat muutkin siitä asti, kun Paperi T julkaisi ensimmäisen albuminsa Malarian pelko vuonna 2015. Kaikki on hyvin on sellainen biisi, että se ansaitsi oman blogitekstinsä, enkä siksi aio kirjoittaa siitä nyt tämän enempää, se on oikeastaan itse kuultava, se on juuri niin uskomattoman hieno ja kaikki ei todellakaan ole hyvin tai ehkä onkin, riippuu kuulijasta.

Viimeisenä mainitsen yhtyeen nimeltä HAEVN, jonka musiikillinen taideteos Fortitude on aivan henkeäsalpaavan kaunis ja sanojen and the world’s love holds me / and the world’s love holds me verhotessa hetkiäni harmoniaan on tuntunut kuin kaikki olisi siinä, kuin kaikki olisi siinä musiikissa. Sen musiikin kanssa maailma näyttää linssin lävitse vielä kauniimmalta kuin se näytti siinä hetkessä, kun minä istuin jäällä kuvaamassa auringonlaskua tai siinä hetkessä, kun löysin kevään takapihan metsästä ja katselin sitä linssin lävitse, sen musiikin kanssa askeleeni ovat kevyemmät ja kevät saapui nopeammin. Sen musiikin kanssa kaikki on edelleen taianomaista ja aion antaa sen keinuttaa mukanaan myös muutaman tunnin päästä, kun istun bussissa matkalla hetkeksi Jyväskylään, mutta nyt kuitenkin suosittelen teitä tutustumaan huhtikuun soittolistaani, se on täynnä kevättä ja musiikin taianomaisuutta, sen kanssa kaikki on hyvin.

https://open.spotify.com/user/jenna-anette/playlist/4fc0nyuCRBh96R5dEO54jS?si=LVuzB8ZTRrO5w9TqO3wK-QIMG_0527IMG_0507

25. huhtikuuta 2018

MIKÄ TEKEE MINUT ONNELLISEKSI JUURI NYT?

IMG_0501IMG_0523

Kirjoitin maaliskuussa, kuinka viimeisimmän kuukauden aikana minut oli tehnyt aivan käsittämättömän onnelliseksi pikkukaupungin rauhallisuus ja kuinka mikään ei tuntunut samalta kuin se rauhallisuus ikkunalasin takana herätessäni vanhassa huoneessani, iltapäivisin kävellessäni koirien kanssa kylän poikki rantaan tai iltaisin takkatulen lämmittäessä tupakeittiötämme. Kirjoitin, kuinka minut oli tehnyt onnelliseksi koiranpennut, jotka eivät olleet vielä edes syntyneet, mutta jo pelkästään se, että pystyin tuntemaan niiden pikkuisten karvakuonojen liikkeet mustan koiramme vatsassa, oli itsessään asia, joka oli tehnyt minut tavattoman onnelliseksi, siinä vain oli jotain todella uskomatonta. Lisäksi minut oli tehnyt onnelliseksi lapsuudenkotini vanha ja kulunut parkettilattia, joka on täynnä elämisen jälkiä sekä aurinkoiset päivät, jotka olivat saaneet minut kuljettamaan kameraa useammin mukanani kulkiessani ihanan tuttuja kadunkulmia tämän pikkukaupungin rauhallisuudessa sekä kirjoittamaan enemmän kaikesta siitä, mitä olin nähnyt ympärilläni. Nyt aion tapani mukaisesti kirjoittaa teille siitä, mikä on tehnyt minut nyt huhtikuussa onnelliseksi ja ne asiat tulevat tässä:

x Kevät ja aurinkoiset päivät. Olen oikeastaan aina rakastanut enemmän syksyä kuin kevättä, mutta tänä vuonna kevät on tehnyt minut aivan äärettömän onnelliseksi ja saanut minut inspiroitumaan aivan eri tavalla kuin koskaan aiemmin. En tavallaan osaa edes sanoa, miksi kevät on nimenomaan juuri tänä vuonna tehnyt minut niin onnelliseksi, mutta olen kuitenkin ollut äärettömän onnellinen jokaisesta aurinkoisesta päivästä, lumipeitteen alta paljastuvasta luonnosta ja no, yksinkertaisesti aivan kaikesta, mistä tietää, että kevät on hetki toisensa jälkeen vahvemmin ja myös jäädäkseen täällä. 

x Öiset vesisateet. Aivan ehdottomasti yksi maailman ihanimmista asioista on herätä keskellä yötä siihen, kun vesisade rummuttaa peltikattoon ja nukahtaa uudelleen kuunnellen sateen ropinaa, en tiedä kovin montaa asiaa, jotka saisivat minut rauhoittumaan samalla tavalla kuin öiset vesisateet. Samalla voisin mainita myös sen sateen jälkeisen tuoksun, kun kävelee vesisateen jälkeen tutuimpia kadunkulmia tai metsän rauhassa ja ilma on äärettömän puhdasta, sellainen tekee aina kovin onnelliseksi etenkin näin keväisin, kun muuten ilma on täynnä katupölyä ja se tuntuu keuhkoissani.

IMG_0520

x Pellavamekko ja vaaleanpunaiset kengät. Minulla ei muistaakseni ole koskaan aiemmin ollut yhtäkään vaatetta, joka olisi ollut 100% pellavaa, mutta huhtikuun puolivälissä tilasin itselleni mustan pellavamekon Zalando Loungesta ja se tekee minut tavattoman onnelliseksi jo pelkästään siksikin, että se tuntuu niin laadukkaalta materiaaliltaan. Vaatteiden suhteen minut tekee onnelliseksi myös sinä samana iltana, kun kävin katsomassa ensimmäistä kertaa kauhuelokuvan valkokankaalta, ostamani vaaleanpunaiset kengät. Ostin ne tavallaan ihan hetken mielijohteesta, mutta olen silti kovin rakastunut niihin ja vaaleanpunaiseen väriin muutenkin, minulla on ilmeisesti jokin vaaleanpunainen kausi menossa.

x Musiikki. Huhtikuussa olen rakastunut taas musiikkiin, joka palaa luokseni joka vuosi kevään mukana, mutta olen myös rakastunut musiikkiin, jonka luokse olen löytänyt tieni vasta tänä keväänä, musiikkiin, joka on samalla tehnyt minut jotenkin järjettömän onnelliseksi. Esimerkkinä minun on ehdottomasti mainittava HAEVN, jonka musiikillinen taideteos Fortitude on aivan henkeäsalpaavan kaunis ja sanojen and the world’s love holds me / and the world’s love holds me verhotessa hetkiäni harmoniaan on tuntunut kuin kaikki olisi siinä, kuin kaikki olisi siinä musiikissa. Sen musiikin kanssa maailma näyttää linssin lävitse vielä kauniimmalta kuin se näytti siinä hetkessä, kun minä istuin jäällä kuvaamassa auringonlaskua tai siinä hetkessä, kun löysin kevään takapihan metsästä ja katselin sitä linssin lävitse, sen musiikin kanssa askeleeni ovat kevyemmät ja kevät saapui nopeammin, sen musiikin kanssa kaikki on taianomaista.

x Koirat. Tämä ei varmaan tullut yllätyksenä, mutta viimeisimmän kuukauden aikana minut on tehnyt ihan tavattoman onnelliseksi koiranpennut, jotka täyttivät maanantaina jo neljä viikkoa ja ovat oppineet paljon kaikenlaista uutta sekä saaneet terävät hampaansa, jotka tarttuvat aina kovin armottomasti varpaisiini. Kuuden koiranpennun kanssa yksikään päivä ei ole samanlainen eikä huonoinkaan päivä voi olla kovin huono, kun viettää aikaa näiden viattomista ja pienistä pennuista omatoimisiksi ja vauhdikkaiksi kasvaneiden pentujen kanssa. Pentujen lisäksi minut on tehnyt onnelliseksi luonnollisesti myös meidän kaksi aikuista koiraa, joista varsinkin tämä nuorempi on viettänyt kanssani aikaa melkein luvattoman paljon ja katsellut metsässä, kun ikuistan hetkiä valokuviin, suosittelen viettämään aikaa koirien kanssa.

x Takapihan metsä. Olen viimeisimmän kuukauden aikana viettänyt enemmän aikaa metsässä kuin koko alkuvuoden aikana yhteensä, minä olen kävellyt vanhojen ja korkeiden havupuiden varjostamia polkuja, kääntänyt katseeni kohti aurinkoa pysähtyessäni hetkeksi kuuntelemaan metsän humisevan ympärilläni ja sitten ihan vain ollut, istunut aloillani ja katsellut, kuinka ympärilläni metsä heräilee talven jälkeen. Siinä on jotain todella rauhoittavaa, jotain sellaista, mikä saa rauhan kulkemaan pitkin selkärankaani ja tuntumaan jokaisessa hengenvedossani, siinä on yksinkertaisesti jotain todella ainutlaatuista ja sellaista, mitä en löydä mistään muualta. Kerta toisensa jälkeen metsässä käveleminen, puiden humina ja kevään tuoksu ovat tehneet minut aivan suunnattoman onnelliseksi, enkä vaihtaisi sitä tunnetta mihinkään.

IMG_0493IMG_0526

24. huhtikuuta 2018

LAPSUUDENKODISSANI ON AINA KOIRANPÄIVÄ

IMG_0350IMG_0253

Tänään vietetään valtakunnallista koiranpäivää ja tänä vuonna tämän vuosittain vietettävän ihmisen parhaalle ystävälle omistetun päivän teemana on 'koiraharrastus yhdistää'. Kennelliiton mukaan tämän päivän yleinen tarkoitus on tuoda esille ihmisen parhaan ystävän merkitystä ja korostaa pehmeitä sekä lämpimiä arvoja, kertoa koiran monista erilaisista rooleista ihmisen elämässä ja yhteiskunnassa. Vaikka täällä lapsuudenkodissani on tavallaan aina koiranpäivä, tahdoin nimenomaan tänä ihmisen parhaalle ystävälle omistettuna päivänä kirjoittaa ihan muutaman lauseen siitä, miksi koirat merkitsevät minulle niin suunnattomasti. Tahdoin kirjoittaa, sillä olen viettänyt tavallaan koko elämäni koirien kanssa ja viimeistään silloin, kun muutin kuusi vuotta sitten pois tästä pikkukaupungista ja uudessa kodissani ei ollut koiraa, ymmärsin, kuinka suunnattomasti koirat minulle merkitsevät ja kuinka ne olivat aina kuuluneet elämääni. Koirat olivat olleet minulle perheenjäseniä, siskoja ja veljiä, parhaita ystäviä ja sitä ne olivat myös silloin kuusi vuotta sitten, mutta niin ne ovat tälläkin hetkellä, ne eivät ole koskaan olleet pelkästään koiria, ne ovat aina olleet niin paljon enemmän.

Lapsuudenkodissani on tällä hetkellä yhteensä kahdeksan koiraa, sillä musta belgianpaimenkoiramme sai kuusi pentua maaliskuun lopussa, niistä kuudesta pennusta yksi jää meille muiden lähtiessä uusiin koteihinsa toukokuun puolivälin jälkeen. Olen viettänyt viimeisimmän kuukauden täällä pikkukaupungissa auttamassa pentujen hoitamisessa ja minun on myönnettävä, että olen kiintynyt niistä jokaiseen, vaikka ne siis ovatkin tällä hetkellä vasta neljän viikon ikäisiä ja nukkuvat suurimman osan ajasta. Näiden viimeisimmän neljän viikon aikana olen viettänyt suurimman osan ajastani nimenomaan näiden pentujen kanssa, katsellut niiden oppivan uusia asioita ja oppinut, kuinka yksi pennuista tahtoo nukkua aina omassa rauhassaan ja yksi on vähän varautunut uusien asioiden suhteen, olen oppinut, kuinka jokainen niistä kuudesta pikkuisesta koiranpennusta on todella vahvasti oma persoonansa. Viime sunnuntaina pennut pääsivät ensimmäistä kertaa käymään ulkona ja olin äärettömän onnellinen seuratessani niiden riemua, mutta samalla unohduin miettimään, kuinka vahvasti täällä lapsuudenkodissani on aina koiranpäivä, täällä koirat ovat tavallaan aina etusijalla ja niille tarjotaan aina parhainta mahdollista, ne saavat nukkua sängyssä vanhempieni kanssa ja valtaavat aina sohvan parhaimman paikan. Täällä ne ovat perheenjäseniä, niiden kanssa tehdään paljon kaikenlaista ja olen itsekin seisonut huomattavan usein koulutuskenttien ja näyttelykehien reunalla katselemassa vanhempieni harrastavan koirien kanssa, joten minun on allekirjoitettava koirapäivän tämänvuotinen teema sekä sen yleinen tarkoitus, koiraharrastus todella yhdistää ja koira voi olla niin paljon enemmän kuin vain koira, se voi olla paras ystävä mutta myös perheenjäsen.
 IMG_0295IMG_0324IMG_0391

22. huhtikuuta 2018

KEVÄT TUOKSUI ILMASSA JA TUNTUI JALKOJENI ALLA

IMG_0013IMG_0037

Torstaina oli ehdottomasti yksi huhtikuun kauneimmista iltapäivistä, auringonsäteet maalasivat maisemaa kultaisella ja istuin olohuoneen lattialla lukemassa runokirjaa, joka on kuin syksy, muuttuvaa rytmiä hauraassa sydämessä ja kylmiä väreitä kalpealla iholla, täysin varoittamatta ja tahallaan, enemmän kuin armottomasti. Minä istuin olohuoneen lattialla lukemassa runokirjaa, joka sai sydämeni rytmin hetkittäin muuttumaan rikkinäisin lausein, mutta lopulta nuoremman belgianpaimenkoiramme tarttuessa olkapäähäni tassullaan päätin, etten kuitenkaan tahdo istua koko kaunista iltapäivää siinä olohuoneen lattialla. Vain hetkeä myöhemmin kävelin tämän takapihan kautta metsään, samaan metsään, jonka havupuiden varjosta löysin viime viikolla ensimmäistä kertaa tänä vuonna kevään aamun lempeiden auringonsäteiden lämmittäessä selkääni, torstai-iltapäivän auringonsäteissä kevät tuntui jokaisessa hengenvedossani, se tuoksui ilmassa ja tuntui jalkojeni alla. Se tarttui hiuksiini kuin varovainen tuulenhenkäys, keinutti mukanaan harmoniassa ja hymyili.

Katselin käsittämättömän rakkaan karvakuonon, jonka nimi on muuten Lisa, haistelevan kevään ensimmäisiä tuoksuja pysähtyessäni ikuistamaan hetkeä valokuviin ja unohduin sitten miettimään, kuinka en ollut koskaan aiemmin lähtenyt Lisan kanssa kahdestaan valokuvaamaan. Vuosia sitten kävin paljon kuvaamassa edesmenneiden koiriemme kanssa, sillä luotin niihin varmaan enemmän kuin olen koskaan luottanut itseeni ja tiesin, etteivät ne lähtisi mihinkään kauas, mutta Lisan kanssa tilanne oli kuitenkin torstai-iltapäivään asti ollut aivan päinvastainen. Havahtuessani mietteistäni en voinut kuin hymyillä sille rakkaalle karvakuonolle, joka katseli minua ruskeilla silmillään uskomattoman kauniin iltapäivän viimeisten auringonsäteiden verhotessa maisemaa kultaiseen, hetken oli äärettömän onnellista, näin kevään ensimmäisen sitruunaperhosen ja kuuntelin tuulenhenkäysten tarttuvan puiden latvoihin, oli vain minä, koira ja kevät.

IMG_0002IMG_0119IMG_0107

21. huhtikuuta 2018

LASKE KAIKKI MAAILMANLOPUT JA ALUT

Torstai-iltapäivä lapsuudenkotini olohuoneessa, jossa kaikui rauhoittavan hiljaisuuden lisäksi tämän talon viimeisestä huoneesta kantautuneet koiranpentujen varovaiset äänet, suljin hetkittäin silmäni ja ikkunalasin takana auringonsäteet verhosivat maisemaa kultaiseen, oli epäilemättä yksi huhtikuun kauneimmista iltapäivistä. Kävelin keittiöön villasukat jalassa keittämään teetä ja istuin sitten yksin olohuoneen lattialla lämpimän teen kanssa lukemassa runokirjaa, jonka teemoina ovat rakkaus ja tyhjyys, miehisyys, sisqo, woody allen, kuristuminen ja julkinen liikenne sekä tietenkin black metal -teepaidat, intiaanien hautausmaat, kauhu ja porno, fomo, afrikan tähti, kuolleet idolit ja artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen eli siis runokirjaa nimeltä post-alfa. Kun Paperi T julkaisi puolitoista vuotta sitten kyseisen runokirjan, se ylitti odotukseni mystisyydellään ja raakuudellaan, eikä se tosiaan auennut minulle henkilökohtaisesti ihan täysin ensimmäisellä eikä vielä toisellakaan lukukerralla. Post-alfa oli kuitenkin kuin se syksy, jona se julkaistiin, muuttuvaa rytmiä hauraassa sydämessä ja kylmiä väreitä iholla, täysin varoittamatta ja tahallaan, armottomasti. Sitä se on edelleen, mutta näiden puolentoista vuoden aikana olen löytänyt sen sivuilta ja sanoista uusia sävyjä, päässyt yhä syvemmälle rikkinäisiin lauseisiin ja tuntenut, kuinka ne muuttavat sydämeni rytmiä, se on edelleen aivan uskomaton ja istuessani olohuoneen lattialla sinä iltapäivänä se sai minut hetkittäin tuntemaan kylmät väreet ihollani, suosittelen ehdottomasti lukemaan. Kyseinen runokirja sopii myös näihin keväisiin iltapäiviin, vaikka se onkin vähän kuin syksy.

IMG_9979IMG_0087IMG_9998IMG_0081IMG_9994

19. huhtikuuta 2018

TURISTINA OMASSA KOTIKAUPUNGISSANI

IMG_9514IMG_9503IMG_9523

Kirjoitin viime viikolla siitä, kuinka tässä pikkukaupungissa minä tiedän, mihin minun on mentävä sellaisina hetkinä, kun tahdon olla hetken rauhassa ja kirjoittaa keskeneräisiä lauseita muistikirjaani auringonlaskun verhotessa maisemaa suunnattomaan harmoniaan ja siitä, kuinka tiedän, mihin minun on mentävä, jos tahdon kävellä vanhojen havupuiden varjostamassa metsässä. Kirjoitin siitä, kuinka tiedän, mihin minun on mentävä, jos tahdon valokuvata nopeasti jotain blogiini, mutta myös siitä, kuinka tiedän tämän kaupungin kauneimmat paikat, ne sellaiset, jotka näyttäisin ystävälleni, joka tahtoisi nähdä tästä kaupungista jotain muutakin kuin Olavinlinnan, mutta minä tiedän myös sellaiset paikat, joita en ihan välttämättä näyttäisi kaikille, kirjoitin siitä, kuinka minulle se merkitsee sitä, että olen kotona. Kuinka minulle se, että tiedän tämän kaupungin kauneimpien paikkojen lisäksi myös rapistuneet sisäpihat ja unohtuneet kadunkulmat, merkitsee aivan erityisen vahvasti sitä, että olen kotona huolimatta siitä, vaikka minä en välttämättä asuisi enää täällä.

Rakastan tässä kaupungissa niitä rapistuneita sisäpihoja ja unohtuneita kadunkulmia, rakastan havupuiden varjostamia metsiä, joissa saan kävellä lähes poikkeuksetta rauhassa ja lämpimiä rantakallioita, joille palaan kerta toisensa jälkeen katselemaan auringonlaskuja, mutta rakastan myös sitä kivilinnaa, joka on seisonut rauhallisena aloillaan 1400-luvulta asti. Rakastan kivilinnalle johtavaa Linnankatua, jonka varrella minulla oli aikoinaan pieni ja käsittämättömän kaunis koti, rakastan kivilinnan vieressä sijaitsevaa Riihisaarta ja tämän kaupungin maakuntamuseota, jonka alakerrassa oleva näyttely ei ole vaihtunut kertaakaan sen jälkeen, kun kävin siellä ensimmäistä kertaa ala-asteella, rakastan sitä vanhaa rautatiesiltaa, jota pitkin minä pyöräilin aikoinaan aina keskustaan ja jolta avautuu aivan uskomattoman hieno näkymä kivilinnan suuntaan. Linnankatu kahviloineen ja putiikkeineen, Olavinlinna ja Riihisaaressa sijaitseva maakuntamuseo ovat varmasti tämän kaupungin suosituimpia nähtävyyksiä ja tavallaan minua aina naurattaa käydä valokuvaamassa ja katselemassa niitä maisemia, sillä siitä tulee samanaikaisesti sekä kotoisa että sellainen olo, että olisin turistina tässä pienessä oopperakaupungissa. Siltä minä varmasti näytinkin kamerani kanssa kävellessämme sunnuntai-iltana sataman ja Linnankadun kautta Olavinlinnalle auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa, istuessamme Olavinlinnan edustalla hengittämässä raitista ilmaa ja ikuistamassa sitä hetkeä valokuviin, kuten myös ne polkupyörillä saapuneet turistitkin.

IMG_9497

Sillä tavalla minä kuitenkin tavallaan eroan turisteista, että sen sijaan, että tahtoisin ikuistaa Olavinlinnan valokuviin nähtävyytenä, minä tahdon ikuistaa sen 1400-luvulta asti aivan rauhallisena aloillaan seisoneen kivilinnan valokuviin siksi, koska se on paikkana minulle äärettömän rakas ja sen ympäristöön liittyy ihan suunnattomasti muistoja, sellaisia, joita en koskaan vaihtaisi mihinkään, mutta myös sellaisia, jotka vain tahtoisin unohtaa. Jokatapauksessa, Olavinlinna ympäristöineen on kuulunut vahvasti elämääni asuessani tässä rakkaassa pikkukaupungissa ja hetkeäkään miettimättä uskallankin väittää, että se tulee aina kuulumaan elämääni, se tulee aina olemaan osa minun elämääni kuten myös tämä koko oopperakaupunki sekä sen rapistuneet sisäpihat ja unohtuneet kadunkulmat. Eikä mikään kaupunki tule koskaan olemaan koti samalla tavalla kuin tämä, unohduin hetkeksi miettimään itsekseni katsellessani rautatiesillalta avautuvaa maisemaa auringonsäteiden häikäistessä silmiäni, pyysin tulemaan hieman lähemmäksi ottamaan valokuvia ja ikuistin sitten vielä kerran sen maiseman valokuvaan, hymyilin onnellisuuttani varovaisten tuulenhenkäysten tarttuessa tiukasti sidottuihin hiuksiini. Kävellessämme lopulta Tottinkadun ja sataman kautta takaisin autolle rintalastani alla oli hetken niin kevyt ja onnellinen tunne, että minä tunsin pakahtuvani siihen, hetken tämä kaupunki oli kauniimpi kuin aikoihin.

IMG_9548IMG_9547

17. huhtikuuta 2018

ENSIMMÄINEN KAUHUELOKUVA VALKOKANKAALTA

IMG_9407IMG_9461

Minulla oli viikonloppuna ensimmäistä kertaa tänä keväänä vanssit jalassa, ne mustat vanssit, jotka ovat ehdottomasti olleet lempikenkäni viimeisimmät kuusi vuotta ja jotka korvaan aina välittömästi uusilla samanlaisilla entisten viimein hajotessa käsiin, minulla oli ensimmäistä kertaa tänä keväänä ohuempi takki sen villakangastakin sijaan ja se on varma merkki keväästä, kuten myös se, että katupöly tuntui viikonloppuna minun jokaisessa hengenvedossani. Varma merkki keväästä on kieltämättä myös se, että minusta tuntui viikonloppuna siltä kuin minun olisi jatkuvasti tehtävä ja luotava jotain, tahdoin valokuvata kaiken ympärilläni ja ostin vihreä mekon lisäksi vaaleanpunaiset kengät, vaikka en yleensä käytä kumpakaan väriä pukeutumisessani. Minä olin niistä aivan suunnattoman onnellinen, olin onnellinen väreistä ja auringonsäteistä, jotka häikäisivät vihreitä silmiäni istuessani sen maailman rakkaimman kanssa lauantai-iltana autossa matkalla kohti pikkukaupungin keskustaa katsomaan ensimmäistä kertaa elämässäni kauhuelokuvaa valkokankaalta. Olin nimittäin jostain tuntemattomasta syystä vakuuttunut siitä, että minun on nähtävä juuri ensi-iltansa saanut elokuva nimeltä A Quiet Place (2018), olin todella vakuuttunut siitä, vaikka en oikeastaan koskaan edes katso kauhuelokuvia.

Olen kirjoittanut useasti siitä, kuinka tässä pikkukaupungissa on hetkittäin kiirehdittävä nähdäkseen jonkin elokuvan valkokankaalta, sillä toisin kuin suuremmissa kaupungeissa, tässä pikkukaupungissa on Finnkinon elokuvateattereiden ja lukuisten salien sijaan sijaan kaksi pientä, kovin sympaattista elokuvateatteria ja yksittäisiä elokuvia näytetään vain  muutaman viikon ajan, eivätkä edes suosituimmat elokuvat jää pyörimään elokuvateattereihin kuukausien ajaksi. Itse henkilökohtaisesti pidän ehdottomasti enemmän näistä pikkukaupungin pienistä elokuvateattereista kuin yhdestäkään Finnkinon elokuvateatterista, nimittäin näissä pienissä elokuvateattereissa on jotain sellaista, mitä suuremmissa ei tule koskaan olemaan, jotain niin ainutlaatuista, että se täytyyn aivan itse kokea. Lauantai-iltana auringonsäteet häikäisivät silmiäni kävellessäni Olavinkatua pitkin toiseen näistä pikukaupungin pienistä elokuvateattereista, Bio Olaviin, joka on sijainnut vuosikymmenten ajan ihan samassa paikassa ja jonka sisäänkäynti sijaitsee rapistuneella sisäpihalla, jonne astuessaan voisi luulla astuneensa jollekin menneelle vuosikymmenelle. Tavallaan niin voisi luulla myös astuessaan elokuvateatterin ovesta sisään, se on nimittäin näyttänyt koko pienen elämäni ajan suhteellisen samalta, vain julisteet ovat ajoittain vaihtuneet, mutta niin sen kuuluukin olla. Siinä elokuvateatterissa minkään ei vain yksinkertaisesti kuulu muuttua, minä mietin istuessani siniseen tuoliin hämärässä salissa ja toisin kuin olin kuvitellut, minä en pelännytkään kuollakseni katsellessani elokuvaa valkokankaalta ja itseasiassa tahtoisin suositella sitä kaikille, se oli nimittäin aivan uskomattoman hieno ja voisin katsoa sen uudelleen ihan milloin tahansa, kauhuelokuvaksi se oli jopa tavallaan kaunis.

IMG_9429 IMG_9454IMG_9408

16. huhtikuuta 2018

KAIKISTA RAKKAIMMAT LAULUT – OSA 1: LAULUT KUIN AURINGONLASKUJA, JOTKA MAALAAVAT MAISEMAA HARMONIAAN PIKKUKAUPUNGIN SATAMASSA

Kun maaliskuun lopussa istuin bussissa matkalla tähän pikkukaupunkiin, kuuntelin sanoja happiness, feels a lot like sorrow / let it be, you can’t make it come or go ja olin hetken aivan äärettömän liikuttunut, enkä ainoastaan siksi, että rakastan niitä sanoja suunnattomasti vaan myös siksi, etten ollut kuunnellut sitä musiikillista taideteosta aikoihin. Ne sanat saivat minut luomaan bussimatkan aikana soittolistan itselleni henkilökohtaisesti kaikista rakkaimmista biiseistä ja hetken aikaa soittolistaa kuunneltuani unohduin miettimään, kuinka tavallaan tahtoisin kirjoittaa niistä, tahtoisin kirjoittaa niistä biiseistä, jotka saavat sydämeni muuttamaan rytmiään kerta toisensa jälkeen. Niitä biisejä on kuitenkin niin paljon, ettei niiden listaamiseen riittäisi yksittäinen teksti, joten tämä teksti on nyt ensimmäinen osa siitä sarjasta ja vuorossa on viisi aivan käsittämättömän rakasta biisiä, jotka ovat kuin auringonlaskuja pikkukaupungin satamassa.

IMG_9352


Rubik on ollut viimeisimmän kahdeksan vuoden ajan ja on yhä edelleen yksi itselleni henkilökohtaisesti tärkeimmistä yhtyeistä ja seistessäni joulukuussa 2013 eturivissä yhtyeen viimeisellä keikalla Korjaamolla tuntui kuin musiikki olisi suurempaa kuin koskaan. Huolimatta siitä, että kyseessä oli yhtyeen viimeinen keikka, ilmassa ei ollut pienintäkään häivähdystä hautajaistunnelmasta, ei ollut sellaista tunnetta, että se ilta eturivissä olisi loppu jollekin, loppu matkalle, jota kukaan sinä iltana Korjaamolla yleisömeressä seisoneista ihmisistä tuskin vaihtaisi mihinkään. Ilmassa oli aivan äärettömän suurta rakkautta, sellaista, joka tuntui jokaisessa hengenvedossa ja sanojen slowly, slowly / you turn your eyes / straight at me / it's a window on somewhere / somewhere only we belong kaikuessa yleisömeren ylitse kyyneleet tarttuivat silmiini ainoastaan siitä äärettömästä rakkaudesta, maailma ympärilläni pysähtyi hetkeksi, kaikki oli hyvin.

Yhtyeen vuonna 2011 ilmestynyt kolmas pitkäsoitto Solar on yksi minulle rakkaimmista albumeista ja vaikka albumi on kokonaisuudessaan aivan käsittämättömän hieno, on yksi biisi itselleni henkilökohtaisesti kuitenkin ylitse muiden. En oikeastaan muista, milloin kuulin sen ensimmäistä kertaa, mutta sen kuitenkin muistan, että Solar Death March (In Octaves) on kulkenut mukanani vuosien ajan, maalannut maisemaa harmoniaan kävellessäni kotiin auringonlaskun viimeisten säteiden häikäistessä varovaisesti silmiäni ja saanut kivenlohkareet vähitellen murtumaan rintalastani alta pysähtyessäni rantaan katselemaan maisemaa, se on kulkenut minun mukanani kaupungista ja vuodesta toiseen, se on ollut ja on edelleen yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista biiseistä, eikä todellakaan turhaan. Se on nimittäin myös yksi hienoimmista koskaan kuulemistani biiseistä, se on sanoinkuvaamattoman kauniita hetkiä auringonsäteiden juostessa selkärangalla, kesäöiden hiljaisuus pikkukaupungin satamassa ja yksinäisyyttä tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini pysähtyessäni kotimatkalla hengittämään maailman kauneutta, se on paljon enemmän kuin vain musiikkia.

IMG_9328



Sigur Rós oli Helsingissä asuessani ja on hetkitäin edelleen minulle itselleni aamujen harmoniaan kuuluvaa musiikkia, silloin vuosia sitten minulla oli tapana aamuauringon maalatessa seinille varjojaan sulkea silmäni musiikin kuljettaessa mukanaan harmoniassa ja kävellä paljain jaloin keittämään itselleni teetä, musiikki teki niistä aamuista aivan erityisen kauniita. Muistan sen hetken, kun kuulin tämän biisin ensimmäistä kertaa, se oli nimenomaan eräänä auringonsäteiden valaisemana aamuna, seisoin kuistilla villasukat jalassa hengittämässä keuhkojeni täydeltä kevään tavatonta kauneutta ja taustalla Sigur Rós maalasi hetkeä rauhallisuudellaan, sillä samalla, joka saa minut rakastumaan yhtyeeseen kerta toisensa jälkeen. Hymyilin varovaisesti rikkinäisen sydämeni riemuitessa maailman kauneutta ja samaisella sekunnilla rakastuin tämän biisin uskomattomaan kauneuteen, vaikka en silloin ymmärtänyt ensimmäisenkään sanan merkitystä.

Yhtye on mielestäni siitä erikoinen, että sen biiseissä kuullaan Jón Þór Birgissonin kehittämää vonlenskaa, joka ei kuitenkaan ole oikea kieli, sillä siitä nimittäin puuttuvat kielioppirakenteet sekä sanojen merkitykset ja ymmärrettävät sanat. Myös Hoppípolla on laulettu osittain vonlenskaksi ja vaikka sanoitusten täydellinen ymmärtäminen tuskin on koskaan mahdollista, olen huomannut rakastavani tämän biisin suhteen nimenomaan omaa ymmärtämättömyyttäni. Sellainen antaa minulle itselleni henkilökohtaisesti tilaa hengittää huomattavasti vapaammin, ymmärtää ihan jokaisen hengenvedon omalla tavallani ja rakastaa loputtomasti tietämättä todellista merkitystä. Sanojen jäädessä arvoitukseksi musiikin mielettömän suuri kauneus hymyilyttää edelleen loputtomasti, musiikin kuiskaillessa harmoniaansa minun on edelleen pysähdyttävä vain kuuntelemaan ja suljettava silmäni, oltava hetken olla olemassa vain musiikkia varten, sillä musiikki vain yksinkertaisesti on niin suurta, kaikessa rauhallisuudessaan valtamerten aaltojakin voimakkaampaa.

IMG_9358


Olen kirjoittanut Von Hertzen Brothersista niin luvattoman monesti, ettei minun todennäköisesti tarvitse nyt kirjoittaa sanaakaan siitä, kuinka suunnattomasti kyseinen yhtye merkitsee minulle. Yhtyeen tuotantoon mahtuu todella monta itselleni äärettömän rakasta biisiä, joista mainitsen tässä tekstissä yhtyeen vuonna 2008 julkaistun Love Remains the Same -albumin melkein yhdentoista minuutin mittaisen avausraidan, joka on rehellisesti sanottuna yksinkertaisesti niin henkeäsalpaavan kaunis kokonaisuus, etteivät edes auringonlaskut yllä lähellekään sen kauneutta. Jotain samaa tästä henkeäsalpaavan kauniista biisistä ja auringonlaskuista kuitenkin löytyy: molemmat alkavat uskomattoman kauniilla harmonialla päättyen vahvaan tunteeseen ja jättävät jälkeensä hiljaisuuden jostain valtameren toiselta puolen, jättävät tilaa hengittää. Rintalastan alla tuntuu ainoastaan suunnaton rauhallisuus kallionlohkareiden murtuessa ensimmäisen minuutin aikana täydelliseen harmoniaan, musiikki kuljettaa mukanaan toiseen todellisuuteen ja lopulta on suljettava silmänsä, antauduttava musiikille jokaisella hengenvedollaan sanojen bring out the sun to shine on everyone / when our dreams have all begun to wither / and we feel we’re overrun keinuttaessa pehmeästi omaan täydellisyyteensä.

En muista sitä hetkeä, jolloin kuulin tämän täydellisyyden ensimmäistä kertaa, mutta muistan uskomattoman monta sellaista hetkeä, kun olen kävellyt Seurasaaressa kyseisen biisin soidessa kuulokkeissani auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja sellaista hetkeä, kun olen istunut raitiovaunussa biisin saadessa kyyneleet silmäkulmiini. Tämä tavattoman kaunis biisi on kulkenut mukanani kaikkialla, se on nähnyt kanssani maailman kauneuden Mustikkamaan kallioilla, lentokoneet tummansiniseen verhoutuneella yötaivaalla ja auringonnousut ikkunalasin takana, tämän ihan tavattoman kauniin biisin kanssa minä olen kokenut paljon. Olen kokenut paljon ja kuunnellut enemmän kuin uskaltaisin myöntää, mutta niistä lukuisista kuuntelukerroista huolimatta palaan kerta toisensa jälkeen sen henkeäsalpaavaan kauneuteen ja sanoihin, sanoihin, joissa kuulen edelleen tarinan lohdullisuudesta ja loputtomasta etsimisestä todellisen päämäärän löytyessä lähempää kuin uskoisikaan, kuulen tavattoman kauneuden auringonsäteiden maalatessa maailmaa valollaan.

IMG_9349



Fleet Foxes on itselleni henkilökohtaisesti sellainen yhtye, jonka musiikkiin palaan lähes poikkeuksetta aina keväisin, enkä oikeastaan tiedä miksi, mutta luulen sen liittyvän jollain tavalla siihen, että saan yhtyeen musiikista niin paljon voimaa. The Shrine / An Argument on yksi yhtyeen toisen albumin hienoimmista biiseistä, mutta minulle itselleni se on samalla myös yksi rakkaimmista biiseistä ja kuullessani sen ensimmäistä kertaa yhtenä kauniina kesäpäivänä istuin rakkaan pikkukaupungin keskustassa miettimässä toivottomuuttani ja höyrylaivat huusivat tervehdyksiään saapuessaan kauempaa siniseltä järveltä, musiikin mukana toivottomuuteni katosi tuulenhenkäysten mukana kirkkaalle taivaalle ja katsellesani lintuparven lentävän ylitseni tunsin, kuinka minun oli helpompi hengittää. Aivan suunnattomasti helpompi hengittää ja sanojen and i wonder / what became of you / what became of you kuiskaillessa korvaani kävelin satamasta kivilinnan varjoon muistelemaan onnellisuudella väritettyjä iltoja, kun istuttiin viileällä nurmikolla juomassa halpaa viiniä ja auringonlaskun maalatessa maisemaa harmoniaan tuntui kuin koko elämä olisi ollut sen pienen hetken siinä.

Kävelin kivilinna varjoon muistelemaan hetkiä kauneimmilta illoilta ja tavallaan olin siinä hetkessä onnellisempi kuin kertaakaan menneisyydessäni, jollain tavalla vapaampi. Siinä hetkessä niiden sanojen kaikuessa korvissani ymmärsin, kuinka minun ei tarvinnut elää menneisyydessäni ja kuinka olin niin paljon enemmän kuin menneisyyteni, olin vapaa kävelemään takaisin satamaan kuuntelemaan höyrylaivojen huutavan tervehdyksiään saapuessaan kauempaa siniseltä järveltä, unohtamaan menneisyydestä mukaani tarttuneen toivottomuuteni tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini ja kun näin vuosia myöhemmin hukun biisin uskomattomaan kauneuteen minut valtaa tavallaan samanlainen tunne, vapaus ja suunnaton onnellisuus, sellainen ylitsevuotava onnellisuus, joka saa minut hengittämään rauhallisemmin ja sulkemaan silmäni vain kuunnellakseni. The Shrine / An Argument on ehdottomasti yksi niistä biiseistä, jotka tulevat varmasti kulkemaan minun mukanani vuodesta toiseen, palaamaan luokseni aina kevään ensimmäisinä päivinä ja kuljettamaan mukanaan aina siihen samaan tunteeseen, siihen samaan vapauteen ja onnellisuuteen, siksi se on ja tulee varmasti aina olemaan yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista biiseistä, yksi niistä biiseistä, joihin aina palaan yhä uudelleen.

IMG_9332



Magenta Skycode on yksi niistä yhteistä, joita uskaltaisin hetkeäkään miettimättä verrata auringonlaskuihin, vaikka hetkittäin yhtyeen musiikki on mielettömän paljon kauniimpaa kuin yksikään auringonlasku, jota olen saanut todistaa elämäni aikana. Se on musiikkia, joka maalaa maisemaa kuin ne auringonlaskut pikkukaupungin satamassa, sellaista, mitä on lähes mahdotonta kuvailla sanoin tai edes kokonaisin lausein, juuri niin käsittämättömän kaunista se vain ihan yksinkertaisesti on. Yhtye lopetti toimintansa vuonna 2014 ja yhtyeen viimeiseksi jääneeltä albumilta Relief (2010) löytyy yksi sellainen biisi, joka on minulle itselleni tavallaan enemmän kuin yhtyeen muut biisit ja tavallaan enemmän kuin suurin osa kaikista maailman biiseistä. We're Going To Climb on biisi, josta minulle tuli uskomattoman tärkeä asuessani Helsingissä, siitä tuli biisi, joka kaikui sen pienen soluasuntoni nurkissa aamun ensimmäisinä hetkinä ennen auringonnousua ja illan viimeisinä hetkinä katsellesani lentokoneiden lentävän yötaivaalla istuessani parvekkeella.

Siitä tuli biisi, joka soi kuulokkeissani istuessani raitiovaunussa matkalla Kallion kirjastoon unohtumaan kirjahyllyjen väliin ja bussissa matkalla Korkeasaareen katselemaan tiikereitä, siitä tuli biisi, josta minä sain aivan suunnattomasti inspiraatiota kulkiessani päämäärättömästi pitkin tuntemattomia kadunkulmia. Kaikkien niiden musiikin verhoamien hetkien jälkeen biisistä tuli itselleni aivan äärettömän rakas ja sitä se on minulle edelleen, eikä se tosiaan ole kadonnut elämästä mihinkään. On edelleen olemassa aamuja, jolloin We're Going To Climb saa minut tanssimaan ennen aamun ensimmäisiä auringonsäteitä ja iltoja, jolloin istun pienessä asunnossani ja sytytän kynttilöitä kuunnellessani kyseistä biisiä, on edelleen olemassa hetkiä, jolloin mikään muu ei kuulosta yhtä hyvtä kuin sanat you feel stronger when you praise women / you climb and fall for them, hetkiä yötaivaan alla, jolloin minä rakastan biisiä enemmän kuin mitään.

IMG_9355

14. huhtikuuta 2018

LÖYSIN KEVÄÄN TAKAPIHAN METSÄSTÄ

IMG_9134IMG_9112IMG_9171

Eilen heräsin auringonsäteisiin, jotka maalasivat kuvioita harmaaseen seinään, olin nähnyt unta hämärästä teatterista ja siitä, kuinka seisoin lavalla tuijottamassa tyhjää katsomoa, joka tuntui jatkuvan loputtomiin. Kummallinen uni, mietin syödessäni aamiaiseksi ruisleipää ja pukeuduin sitten mekkoon, joka on kulkenut mukanani kohta kymmenen vuotta ja kestänyt niin hyvin, että sitä on tavallaan jopa vaikea uskoa, se on yksi vanhimmista vaatekappaleistani, joita edelleen käytän. Siihen mekkoon pukeutuneena harjasin hiuksiani eteisen peilin edessä, hymyilin hetken aikaa itsekseni ja puin ylleni ensimmäistä kertaa tänä keväänä villakangastakin sijaan vähän ohuemman takin, kävelin takapihan portin kautta metsään ja hymyilin jälleen hetken itsekseni, siinä aamussa oli jotain todella suurta onnellisuutta, jotain sellaista, joka tuli kuin tuulenhenkäys ja tarttui minuun aivan kuin kuusenoksat tarttuivat hiuksiini kävellessäni kapeaa polkua pitkin syvemmälle metsään, siihen samaiseen metsään, joka on saanut minut rauhoittumaan niin kauan kuin vain muistan.

Siihen samaiseen metsään, joka on ollut minun elämässäni siitä vuosien takaisesta kesäkuisesta päivästä lähtien, kun muutimme tähän vaaleansiniseen puutaloon ja kävin siinä metsässä ensimmäistä kertaa silloisten koiriemme kanssa. Samaiseen metsään, joka on täynnä aivan uskomattoman kauniita paikkoja valokuvaamista ajatellen, paikkoja, joihin palaan vuosi toisensa jälkeen vain hengittämään rauhassa ja kuuntelemaan metsän humisevan ympärilläni, se metsä on minulle rakas. Aivan äärimmäisen rakas ja kävellessäni eilen aamun auringonsäteiden loisteessa siinä takapihaltamme avautuvassa metsässä minä löysin kevään, auringonsäteet olivat kaivaneet sen esiin lumipeitteen alta ja en olisi voinut olla siitä enää yhtään onnellisempi, minä istuin hetken siinä ja suljin silmäni, auringonsäteet lämmittivät selkärankaani ja minun oli hyvä olla, jotenkin aivan järjettömän hyvä olla. Linnut lauloivat vapaudestaan ja minä vain hengitin, olin hetken olemassa ihan vain itseäni varten, painoin käteni kosteaan maahan ja tunsin hetken olevani osa sitä kaikkea, osa luonnon ihmeellisyyttä. Avatessani silmäni auringonsäteet tuntuivat kirkkaammilta kuin koskaan, maailma oli kaunis.

IMG_9141IMG_9177

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.