27. lokakuuta 2018

5 VUOTTA SITTEN HELSINGIN JÄÄHALLISSA – PMMP VIIMEISEN KERRAN

IMG_4041IMG_3150

Tasan viisi vuotta sitten oli se päivä, jota olin odottanut kauhuissani siitä hetkestä lähtien, kun istuessani toukokuussa luennolla luin uutisen siitä, kuinka PMMP soittaisi sinä vuonna viimeiset keikkansa. Se uutinen oli sinä toukokuisena päivänä kuin isku kasvoille, tuntui kuin maailmani olisi hetkeksi pysähtynyt ja minut olisi vallannut niin tavattoman suuri tunne, etten osannut kuvailla sitä sanoin, tuntui tyhjältä ja samanaikaisesti olin niin täynnä surua, etten osannut käsittää. Purin huuleni rikki ollakseni itkemättä ja niin minä tein myös sinä lokakuisena iltana, kun seisoin valkoisessa pitsimekossani ja korkeissa koroissani Helsingin jäähallin edustalla jonottamassa keikalle, jota olin odottanut tavallaan vain kauhuissani viimeisimmät kuukaudet. Purin huuleni rikki vielä istuessani jäähallin kylmällä lattialla odottamassa keikan alkua ja yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen huusin kuin en olisi koskaan ennen huutanut, yhtye aloitti viimeisen keikkansa ensimmäisellä singlelohkaisullaan Rusketusraidat, enkä tule koskaan unohtamaan sitä hetkeä, kun biisi loppui ja ymmärsin, että se tosiaan oli viimeinen kerta, kun tulen koskaan kuulemaan biisin yhtyeen soittamana värivalojen loisteessa, siinä tunteessa oli jotain kovin lohdutonta, vaikka kaikki minussa huusi tavatonta onnellisuutta.

Sillä viimeisellä keikallaan yhtye kävi läpi tuotantonsa hienoimmat biisit ja vaikka keikasta tulee tänään kuluneeksi tasan viisi vuotta, minä muistan edelleen äärimmäisen vahvasti, miltä tuntui laulaa mukana biisejä Joutsenet ja  Maria Magdalena, muistan ne kyyneleet, jotka virtasivat poskipäilleni laulaessani viimeisen kerran mukana niitä tavattoman rakkaita sanoja, jotka olivat kulkeneet mukanani viimeisimmät kymmenen vuotta. Muistan, kuinka Matoja sai minut huutamaan ääneni käheäksi ja kuinka Päiväkoti sai kyyneleet virtaamaan vuolaina sanojen tänään mä en oo sinun tyttö / tänään en tiedä, missä oot kaikuessa loppuunmyydyssä jäähalissa. Niiden sanojen laulaminen saa minut edelleenkin itkemään ja niin saavat myös sanat ja nyt, kun ikuisuuden jälkeen / tänne on pakko palata / kaikki näyttää pienemmältä / ja koivusta keinu puuttuu, ne samat sanat, joita lauloin viisi vuotta sitten valtameren kokoisen määrittelemättömän tunnemassan puristaessa rintalastani alla. Määrittelemättömän tunnemassan, joka oli aina hetkittäin ihan suunnatonta riemua biisien Kesäkaverit ja Päät soittaa kaikuessa yleisömeren ylitse, muistan edelleen, kuinka tuntui kuin en olisi koskaan ollut niin vahvasti elossa ja kuinka Heliumpallo ja Jeesus ei tule oletko valmis saivat loputtomat kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaa, ne biisit olivat olleet sinä vuonna minulle erityisen tärkeitä. Muistan kaiken sen kuin eilisen, vaikka siitä onkin tänään jo viisi kokonaista vuotta, mutta kaikista vahvimmin muistan, kuinka vuolaasti itkin yhtyeen soittaessa Pikkuveljen, siinä hetkessä tuntui kuin aivan jokainen ympärilläni olisi itkenyt, siinä hetkessä minä hajosin atomeiksi, eikä minusta enää aikoihin tullut ehjää. Keikan viimeisen biisin Tytöt aikana minä huusin kovempaa kuin olen koskaan huutanut, olin rikkinäisempi kuin olisin koskaan osannut kuvitella olevani ja silti ihan äärettömän vahvasti elossa, jalkoihini sattui ja silmämeikkini olivat poskipäilläni, PMMP oli lopettanut uransa konfettisateeseen.

Ja nyt, kun ikuisuuden jälkeen tänne on pakko palata, kaikki näyttää pienemmältä ja koivusta keinu puuttuu

https://www.letssingit.com/pmmp-lyrics-leski%C3%A4idin-tytt%C3%A4ret-zg9qzhj
LetsSingIt - The Internet Lyrics Database
IMG_3116IMG_4048IMG_3115

Astuessani sinä iltana kymmenen jälkeen ulos Helsingin jäähallin ovista kaupunki oli harmaa, tuntui kuin kaikki olisi päättynyt vain hetkeä aiemmin ja istuessani bussissa kotimatkalla osasin vain itkeä uskaltamatta kuunnella musiikkia, uskaltamatta, sillä tuntui kuin musiikin kuunteleminen olisi ollut viimeinen piste kaikelle sille, mitä olin juuri saanut todistaa värivalojen loisteessa, kuin musiikki kuulokkeissani olisi saanut kaiken tuntumaan tavallaan liian todelliselta. Minä istuin koko yön hereillä kirjoittaen, hengitin keuhkot täyteen pimeyttä pienellä parvekkeellani ja aamulla annoin edellisenä iltana ensimmäistä ja viimeistä kertaa värivalojen loisteessa kuulemieni sanojen jos tyytyy kuuntelemaan merisään / ei tunne myrskyn vaaraa veneellään / ja eessä siellä on vain valloittamaton täyttää soluhuonettani, silloin, aamun ensimmäisten valonsäteiden tunkeutuessa paksujen, harmaiden verhojeni lävitse minä ymmärsin, ettei musiikki katoa mihinkään. Paula Vesala ja Mira Luoti opettivat kymmenen vuoden aikana ottamaan jokaisesta hetkestä kaiken irti, uskomaan rakkauteen kaikesta huolimatta, olemaan ylpeä omasta itsestään, kasvamaan tytöstä rohkeaksi naiseksi ja kuten aina ennenkin, vielä viimeisen keikan soitettuaankin onnistuivat lohduttamaan sinä kovin vaikeana hetkenä.

Siitä illasta tulee tänään kuluneeksi tasan viisi vuotta ja vaikka sinä iltana astuessani jäähallin ovista ulos tuntui, että kaikki olisi päättynyt hetkeä aiemmin, totuus on kuitenkin se, ettei kaikki päättynyt sinä iltana, sinä iltana päättyi vain aikakausi, jolloin oli mahdollista hukkua musiikkiin, kun PMMP loisti värivaloissa. Haavat eivät parantuneet hetkessä, mutta näiden viiden vuoden aikana kiitollisuuteni tätä viisi vuotta sitten uransa päättänyttä aivan uskomatonta yhtyettä kohtaan on kasvanut valtameren kokoiseksi, eivätkä mitkään sanat tai edes kokonaiset lauseet riittäisi vielä tänäänkään kiittämään niistä kymmenestä vuodesta. On kuitenkin myönnettävä, etteivät mitkään sanat riittäisi kertomaan tarpeeksi siitä, kuinka suunnattomasti yhtyettä aina hetkittäin kaipaan, kaipaan sitä ihan hullua tunnetta, joka valtasi minut aina yhtyeen keikoilla värivalojen loisteessa ja sitä, kuinka yhtyeen julkaistessa uutta musiikkia tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt hetkeksi, on myönnettävä, etten minä ole koskaan kaivannut mitään yhtyettä takaisin näin suunnattomasti. Näiden viiden vuoden aikana haavat ovat vähitellen parantuneet, mutta luulen, etteivät arvet koskaan tule katoamaan täysin, ilman tätä yhtyettä tuntuu kuin elämästäni puuttuisi jotain ja vielä sitäkin enemmän tuntuu kuin suomalaisesta musiikkikentästä ja jokaisilta suomalaisilta festareilta puuttuisi jotain, jokin järjettömän tärkeä palanen. Näiden viiden vuoden aikana ei ole tullut enkä usko, että koskaan tuleekaan mitään, mikä voisi oikeasti korvata sen, mitä PMMP oli, eikä ehkä tarvitsekaan tulla, PMMP oli jotain todella ainutlaatuista, sellaista, mistä voi kertoa joskus lapsenlapsilleen.

IMG_3125IMG_4059
 

25. lokakuuta 2018

LAPSUUSVUOSINANI SYKSY OLI AINA UUDEN ALKU

IMG_3123IMG_3111

Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka odottavat vuosi toisensa jälkeen syksyä enemmän kuin mitään muuta vuodenaikaa, kuulun niihin ihmisiin, jotka kaivavat lämpimät neuleensa vaatekaapeistaan ja sytyttävät iltaisin kynttilöitä heti, kun haistavat syksyn tuulessa, mutta samalla kuulun myös ihmisiin, joilla on vuosittain suuret odotukset syksyn suhteen. En oikeastaan osaa sanoa, mistä se tarkalleen ottaen johtuu, mutta luulen sen liittyvän suuresti siihen, että lapsuuteni vuosina syksy merkitsi aina uuden alkua, uuden kouluvuoden alkua ja uuden oppimista, aina syksyisin vatsan pohjassa tuntui jännitys, tuntui kuin koko maailma olisi avoinna, kaikki mahdollista ja uutta. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmän syksyt ovat todellisuudessa olleet alkuja millekään uudelle, mutta silti ne ovat aina vuosi toisensa jälkeen tavallaan siltä tuntuneet, jokin mielessäni muuttuu aina syksyisin niin, että tuntuu kuin jokin olisi muuttumassa, jokin uusi alkamassa. Yhtenä päivänä päädyttyäni kauniin metsäpolun jälkeen hetkeksi valokuvaamaan golfkentän laidalle pysähdyin miettimään sitä, pysähdyin miettimään menneitä syksyjä ja kaikkia niitä asioita, joita on tapahtunut viime vuosina syksyisin, pysähdyin miettimään, miksi syksy tuntuu aina tavallaan uuden alulta, vaikka ei sitä aina olekaan.

Kolme vuotta sitten syksyllä tein viimeisiä viikkoja ammattiharjoitteluani ja kirjoitin opinnäytetyöni loppuun, samana syksynä minä tapasin sen ihmisen, jonka kanssa olen edelleen parisuhteessa ja elämäni muuttui aivan suunnattomasti, se syksy oli alku kaikelle sille, mitä elämäni on tällä hetkellä. Kaksi vuotta sitten syksyllä minä aloitin työkokeiluni valokuvaamisen parissa, mikä johti aivan uskomattomaan syksyyn, sellaiseen, jota en tule koskaan unohtamaan, mutta viime syksy puolestaan oli täydellinen vastakohta kaikille edeltäville syksyille, se oli äärettömän raskas ja sellainen, jota en tahtoisi enää koskaan elää uudelleen. Se ei todellisuudessa ollut alku millekään uudelle vaan ehkä enemmänkin loppu jollekin aikakaudelle, taistelin itseni kanssa ja itseäni vastaan, itkin isoisäni hautajaisissa niin, että silmäni olivat vielä seuraavana aamuna turvoksissa ja niin, kaiken taistelun ja surun keskellä aloin kirjoittamaan blogia säännöllisesti ensimmäistä kertaa aikoihin. Tavallaan se syksy oli uusi alku tälle blogille, mutta myös uudelle itselleni, kaikelle sille, mitä olen tällä hetkellä, sillä kaikki se, mitä sinä syksynä tapahtui, muutti minua ihmisenä suunnattomasti. Tarkemmin ajateltuna myös lapsuusvuosieni jälkeiset syksyt ovat olleet alkuja jollekin uudelle, vaikka sen ymmärtääkin vasta näin myöhemmin pysähtyessään oikeasti miettimään, alkuja jollekin sellaiselle, mitä en ole tavallaan osannut edes odottaa.

IMG_3129

Tänä vuonna syksyn ruska on ollut kauniimpi kuin se on ollut vuosiin, tänä vuonna minä olen pysähtynyt jokaisena aurinkoisena aamuna kesken työmatkani katselemaan, kuinka maisema muuttuu päivittäin ja kuinka valonsäteet saavat värit loistamaan kirkkaina. Niin, tänä vuonna syksyn ruska on ollut tavallistakin kauniimpi, mutta suurista odotuksista huolimatta tämä syksy on kuitenkin pukeutunut järjettömään stressiin sen sijaan, että olisin osannut rauhoittua ja istua iltaisin kirjoittamassa kynttilöiden valaistessa pientä asuntoani. Minä olin odottanut tätä syksyä nimenomaan siksi, että kuvittelin osaavani tänä syksynä viimein rauhoittua ja hengittää keuhkoni täyteen raikasta ilmaa, minä odotin osaavani viimein ottaa aikaa itselleni niin, että ehtisin kävellä pitkin metsäpolkuja ja katsoa kaikki ne elokuvat, joita rakastan ja joita en ole ehtinyt katsomaan aikoihin. Todellisuus on kuitenkin ollut se, ettei minulla ole ollut aikaa ja vaikka olisi hetkittäin ollutkin, olen ollut niin järjettömän stressaantunut, etten ole osannut antaa itselleni aikaa rauhoittua ja tehdä niitä asioita, joiden tiedän tekevän minut onnelliseksi, en ainakaan siinä määrin, mitä olisin toivonut tai ehkä tarvinnut.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tämä syksy olisi ollut alku millekään uudelle, nimittäin tänä syksynä pääsin viimein toteuttamaan pitkäaikaisen unelmani ja nousin ratsaille ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen, varasin viimein itselleni sen viikoittaisen vakiotunnin ja ratsastustunti toisensa jälkeen pääsin oppimaan uutta ratsastuksesta ja hevosista, tämä syksy oli uusi alku lapsuuteni rakkaimmalle harrastukselle ja olen siitä äärettömän onnellinen. En osaa vielä sanoa, onko tämä syksy ollut muuten uusi alku millekään, minä luulen, että ymmärrän syksyjen merkityksen uusien alkujen suhteen vasta vuosia myöhemmin, ehkä ensi syksynä ymmärrän, että tämä syksy on ollut uusi alku jollekin sellaiselle, mitä en ollut osannut ajatellakaan. Ennen sitä syksyä aion kuitenkin yrittää nauttia vielä tästä loppusyksystä ja viettää mahdollisimman paljon sellaisia päiviä kuin päivä, jolloin otin tämän blogitekstin valokuvat tai sellaisia kuin parin viikon takainen sunnuntai, kun kävelin sen maailman rakkaimman kanssa Kanavuoren luontopolkua auringonsäteiden loisteessa, aion yrittää rauhoittua ja lukea loppuun edes yhden kirjan, katsoa ehkä sen kaikista rakkaimman elokuvan.

IMG_3152IMG_3126IMG_3156

23. lokakuuta 2018

SAIN KAMERANI TAKAISIN JA HYMYILIN ITSEKSENI METSÄSSÄ

IMG_2994IMG_3011

Kirjoitin aivan lokakuun alussa siitä, kuinka järjestelmäkamera, jolla minä olen ottanut viimeisimmän neljän vuoden ajan suurimman osan kaikista valokuvistani, päätti luovuttaa 101 703 valokuvan jälkeen. Minun ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, mikä kamerassa olisi vikana, sillä saadessani rikkinäisen kameran käsiini tiesin samantien, että kameran suljin oli laulanut viimeisen kerran ja minun olisi viimein tehtävä päätös, jota olin tavallaan kauhulla odottanut, päätös siitä, tahdonko vaihdattaa kameraani uuden sulkimen vai olisiko mahdollisesti kuitenkin aika ostaa uusi kamera tämän rikkinäisen, hienosti minua jo neljä vuotta palvelleen kamerani tilalle. Koska jälkimmäinen vaihtoehto ei kuulostanut minulle missään vaiheessa millään tavalla mahdolliselta vaihtoehdolta, päädyin lähettämään kameran JAS Tekniikalle korjattavaksi, vaikka tiesin sen maksavan niin paljon, ettei siinä välttämättä tavallaan ollut mitään järkeä. Moni olisi varmasti antanut kameran jäädä niille sijoilleen ja ostanut uuden kameran tilalle, onhan kameroissa kuitenkin vuoden 2014 jälkeen tapahtunut huomattavia muutoksia, moni olisi varmasti jättänyt sulkimen vaihtamatta, antanut vain olla.

Minun rakas silmäteräni, Canon EOS 70D kuitenkin lähti silloin lokakuun alussa JAS Tekniikalle ja palasi reissultaan puolentoista viikon kuluttua uuden sulkimensa kanssa, enkä minä olisi voinut olla päätöksestäni yhtään onnellisempi, sillä hakiessani kameran postista yhtenä sateisena iltapäivänä minusta tuntui kuin olisin saanut osan itsestäni takaisin. Kyseisestä kamerasta on vuosien mittaan tullut kuin toinen käteni, minä olen kulkenut sen kanssa aivan lukemattomia kertoja katselemassa maailman kauneutta ja ikuistamassa kaikkea sitä, minkä muuten ehkä unohtaisin, siitä on tullut minulle korvaamaton, sellainen, mitä mikään uusi kamera ei olisi koskaan voinut korvata ja siksi minusta tuntui kuin olisin saanut osan itsestäni takaisin, tuntui kuin olisin ollut ihan vähän kokonaisempi kuin olin ollut kahteen viikkoon. Mennessäni sinä iltana nukkumaan mietin kahta edellistä viikkoa ja sitä, kuinka minä olin niiden kahden viikon aikana ollut valokuvaamisen suhteen tavallaan kuin jossain pienessä lasisessa häkissä osaamatta tehdä mitään, minä en ollut osannut valokuvata, vaikka olisin ottanut kameran käteeni, minä en osannut enkä tahtonut ilman rakasta silmäterääni.

IMG_3001

Seuraavana päivänä minä lähdin töistä aikaisemmin ja auringonsäteiden häikäistessä silmiäni kävelin Sippulanniemen luontopolulle. Kuljin pitkin uskomattoman kauniita metsäpolkuja puiden humistessa ympärilläni ja lintujen laulaessa vapauttaan unohduin miettimään, kuinka olin koko viikon ollut järjettömän stressaantunut, tehnyt ylitöitä ja herännyt öisin painajaisiin, jotka olivat saaneet minut istumaan pimeässä asunnossani saamatta heti uudelleen unta, unohduin miettimään, kuinka se hetki siellä metsäpolulla oli varmasti ensimmäinen hetki sillä viikolla, kun minua ei stressannut yhtään mikään ja minun oli rauhallinen olla. Ensimmäinen hetki sillä stressin täyttämällä viikolla, kun minä uskalsin hengittää rauhallisesti ja antaa kaiken vain olla, kulkea metsäpolkua pitkin tuntemattomaan ja katsella ympärilleni, kun ympärilläni rauhallisuus kulki kuin tuulenhenkäys tarttuen vaaleisiin hiuksiini, kuiskaillen minulle hiljaisia tarinoitaan.

Puiden humistessa ympärilläni jäin hetkeksi istumaan kalliolle, hengitin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa ja huokaisin itsekseni, kuinka syksy oli juuri kauneimmillaan ja samalla kauniimpi kuin se oli ollut vuosiin, syksyyn verhoutunut luonto oli yksinkertaisesti niin kaunis, etten minä voinut kuin hymyillä kaikelle sille kauneudelle. Kaivoin rakkaan, uuden sulkimen saaneen kamerani kangaskassistani ja ottaessani ensimmäiset valokuvat hymyilin tyhmästi itsekseni, olin aivan äärettömän onnellinen siitä, että olin saanut rakkaan kamerani takaisin, mutta luonnollisesti myös siitä, että sydämessäni tuntui rauha, valtameren kokoinen rauha, ikuistin sen kaiken kamerani kanssa, ikuistin, jotta muistaisin myös kaikkina niinä hetkinä, kun stressi tuntuu syvällä rintalastan alla ja sydän hakkaa niin lujaa, että lähes hirvittää.

IMG_3018IMG_3014IMG_3009

20. lokakuuta 2018

HYPPÄSIN ENSIMMÄISTÄ KERTAA JA OLIN HETKEN KAUHUISSANI

IMG_0982IMG_0994

Tämän blogitekstin valokuvat on otettu aivan lokakuun alussa, yhtenä kovin kauniina syyspäivänä, kun saavuttuani tallille viikottaiselle vakiotunnilleni sain tietää, että minä pääsisin tulevalla ratsastustunnilla hyppäämään ensimmäistä kertaa elämässäni esteitä. Se, etten ollut kertaakaan elämässäni hypännyt esteitä, ei johdu millään tavalla siitä, etten olisi tahtonut hypätä vaan lähinnä siitä, että tallilla, jossa kävin viimeisimmillä ratsastustunneillani ennen tätä syksyä, en koskaan päässyt hyppäämään ja oli yllättävää, jos kentälle ilmestyi jossain vaiheessa puomeja, joita hyvällä tuurilla päästiin menemään tunnin päätteeksi. Saadessani silloin lokakuun alussa tietää tulevan ratsastustunnin sisällöstä olin hetken kauhuissani, sillä minulla ei ollut rehellisesti sanottuna mitään käsitystä siitä, riittäisivätkö taitoni siihen, että pääsisin edes pienen esteen ylitse tippumatta ratsuni selästä. On myönnettävä, että minä olen ratsastustaitojeni suhteen hetkittäin kovin epäileväinen, sillä se, etten ollut vuosiin käynyt ratsastustunneilla vaan kulkenut vain islanninhevosten kanssa maastossa, oli vaikuttanut todella paljon taitoihini, myös niihin aivan perustaitoihin, joiden kuvittelin säilyneen kaikista näistä vuosista huolimatta. Olen hetkittäin epäileväinen, mutta silloin olin kauhuissani, sillä luvassa oli jotain sellaista, minkä suhteen minulla ei ollut koskaan ollutkaan mitään osaamista, jotain sellaista, mikä olisi minulle täysin uutta ja vierasta, olin kauhuissani, mutta samalla myös vähän innoissani, olinhan aina halunnut kokeilla hyppäämistä.

Ratsuni oli pieni ja sympaattinen huzul-poniruuna Aksu, joka on toinen niistä poneista, jotka ovat saaneet minut tänä syksynä ymmärtämään, että sydämessäni on aivan erityinen paikka myös poneille, niille hevosta pienemmille ja usein itsepäisemmille nelijalkaisille. Toinen niistä poneista, enemmän hevosen kuin ponin kokoinen Garion, odotti jo tarhan portilla mennessäni hakemaan pientä ratsuani talliin ja taluttaessani sitä tallien välistä pitkin pysähdyin hetkeksi, silitin sen pehmeää kaulaa ja olin vain, sillä ne rauhalliset hetket näiden nelijalkaisten kanssa ovat merkinneet minulle tänä syksynä niin paljon. Ne ovat olleet tavallaan ihan erityisiä hetkiä, sellaisia, joista minä en suostuisi luopumaan, mietin varustaessani pientä ratsuani, jolla tuntuu kuitenkin olevan tavattoman suuri sydän ja äärettömän vahva tahto pienestä koostaan huolimatta, ehkä nimenomaan siksi minä pidän siitä niin kovasti ja siksi se on vallannut itselleen paikkansa sydämessäni nyt tämän syksyn aikana, vaikka en sitä monesti ratsukseni olekaan saanut. Noustessani viimein ratsaille minusta tuntui, että siitä ratsastustunnista tulisi mielenkiintoinen ja samalla sellainen, jonka tulisin muistamaan vielä kauan, minusta tuntui, että siitä ratsastustunnista tulisi jollain tavalla käänteentekevä. Ravipuomien ylittäminen oli minulle tuttua vuosien takaisilta ratsastustunneilta, mutta siinä vaiheessa, kun ravipuomit vaihdettiin pieniin esteisiin minä olin taas hetken kauhuissani, olin kauhuissani, vaikka ylitin esteet ravissa ilman mitään ongelmia. Laukkaa minä kuitenkin vähän jännitin, jostain syystä en uskonut pysyväni ratsuni selässä ylittäessäni estettä, minä en uskonut ja se harmitti minua, sillä pieni ratsuni innostui päästessään hyppäämään, tuntui kuin sen suuri ponin sydän olisi ollut tulta.

IMG_0991

Lopulta uskalsin hypätä esteen laukassa ja todeta sitten mielessäni, että olinkin ollut aivan turhaan kauhuissani ennen ratsastustuntia, hyppääminen oli todellisuudessa ihan valtavan hauskaa ja en olisi voinut olla enää yhtään onnellisempi siitä, että olin todella uskaltanut ja siitä, että olin jälleen päässyt eteenpäin osaamisessani ratsastuksen suhteen. Olin päässyt eteenpäin osaamisessani ratsastuksen suhteen, mutta ihan ehdottomasti myös itseluottamukseni suhteen ja siksi ratsastustunti oli tavallaan käänteentekevä, se sai minut uskomaan itseeni ihan vähän enemmän ja luottamaan siihen, että osaan ja minun on mahdollista oppia kaikki se, mitä en osaa. Pelkästään ajatus siitä sai minut hymyilemään vielä istuessani bussissa matkalla kotiin ja oikeastaan se saa minut hymyilemään myös kirjoittaessani tätä blogitekstiä, se oli hyvä ratsastustunti ja niin on ollut monta seuraavaakin tuntia, tämä harrastus tekee minut kerta toisensa jälkeen aivan äärettömän onnelliseksi ja uskallan väittää, että oli yksi minun elämäni parhaimpia päätöksiä nousta jälleen ratsaille.

IMG_1115IMG_1094IMG_1137

18. lokakuuta 2018

KORJAAMO, ONNELLISUUS JA LOVE REMAINS THE SAME

PA060589PA060601

Olen kirjoittanut blogihistoriani aikana Von Hertzen Brothersista niin monesti, että minusta on viimeisimmän parin vuoden aikana tuntunut, ettei minulla ole yhtyeestä enää mitään uutta sanottavaa. Osittain se on varmasti totta, olenhan kirjoittanut yhtyeestä useammin kuin mistään muusta yhtyeestä, minä olen kirjoittanut ihan lukuisista keikoista ja siitä, mitä yhtye merkitsee minulle, olen kirjoittanut vuosia kestäneestä matkasta, jonka kuljin yhtyeen musiikin kanssa ja kuinka yhtyeen musiikki on saanut minut jaksamaan eteenpäin. Niistä lukuisista teksteistäni huolimatta aion jälleen kirjoittaa yhtyeestä ja siitä, mitä yhtyeen kolmas albumi Love Remains the Same (2008) merkitsee minulle, minä aion kirjoittaa siitä, kuinka lokakuun kuudentena päivänä matkustin Helsinkiin hukkumaan musiikkiin kyseisen tavattoman hienon albumin juhlakeikalle ja kuinka seistessäni yleisömeren keskellä minusta tuntui, että koko tämä suuri maailma olisi ollut hetken siinä, musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa tuntui kuin ei olisi ollut olemassa mitään muuta, vain se hetki ja musiikki. Aion kirjoittaa siitä, kuinka musiikki sai unohtamaan kaiken muun, nostamaan kädet ilmaan suunnattomasta rakkaudesta ja kuivaamaan lopulta kyyneliä silmäkulmistani, hymyilemään kyynelteni seasta.

Vuonna 2008 julkaistu Love Remains the Same lienee ensimmäinen kosketukseni yhtyeen musiikkiin, vaikka kyseinen albumi ei aikoinaan aivan saanutkaan minua koukuttumaan yhtyeen musiikkiin niin, että se olisi päätynyt päivittäiseen kuunteluuni. Muutamaa vuotta myöhemmin albumi kuitenkin palasi elämääni entistä vahvempana samalla, kun yhtye julkaisi seuraavan albuminsa Stars Aligned (2011), albumi palasi elämääni ilman, että minä osasin yhtään odottaa sitä, kuinka suunnattomasti se tulisi vaikuttamaan elämääni tulevien vuosien aikana. Seuraavien vuosien aikana albumista tuli minulle nimittäin aivan äärettömän tärkeä, se kulki mukanani niissä kaikista vaikeimmissa hetkissä ja myös niissä kauneimmissa, auttoi minua pysymään kasassa istuessani aamuöisin parvekkeellani katselemassa pimeyden vähitellen vaihtuvan valonsäteisiin ja kulkemaan eteenpäin silloin, kun tuntui, etten yksin siihen pysty. Siitä tuli albumi, joka on ehdottomasti yksi elämäni rakkaimmista albumeista ja seistessäni sinä kovin kauniina lokakuisena iltana Korjaamolla yleisömeren keskellä albumin avausraidan Bring Out the Sun (So Alive) alkaessa soida sen pitkän odottamisen jälkeen minusta tuntui, että sisälläni hajosi jotain, tuntui kuin sisälläni olisi hajonnut jotain niin syvästi, etten minä voinut kuin antautua, olla olemassa musiikille siinä hetkessä. Värivalojen häikäistessä silmiäni minä mietin itsekseni, kuinka se on saanut minut luvattoman useasti antautumaan, Bring Out the Sun (So Alive) on aivan luvattoman useasti ollut se biisi, jonka edessä olen ollut tavattoman pieni ja niin rikkinäinen, että sitä on ollut yksinkertaisesti ihan mahdotonta peitellä.

PA060615

Niin tavattoman pieni ja rikkinäinen, että sitä on ollut yksinkertaisesti mahdotonta peitellä, sitä minä olin nostaessani käteni ilmaan sanojen bring out the sun to shine on everyone / when our dreams have all begun to wither / and we feel we’re overrun lävistäessä kalpean ihoni ja sydämeni muuttaessani rytmiään, eikä niiden sanojen jälkeen ollut enää paluuta, niiden sanojen jälkeen minä olin olemassa vain musiikille. Aivan uskomattoman hienoa avausraitaa seurasivat Spanish 411 ja Freedom Fighter, biisit, jotka ovat kulkeneet minun mukanani jo vuosikausia ja soineet kuulokkeissani loputtomasti, mutta vielä niitäkin enemmän kuulokkeissani on soinut biisi, joka kuultiin seuraavana, biisi, joka on ehdottomasti itselleni henkilökohtaisesti se kaikista rakkain biisi tältä hienolta albumilta. Somewhere in the Middle on biisi, joka on saanut minut kerta toisensa jälkeen uskomaan elämään, luottamaan siihen, että jonain päivänä minusta ei enää tunnu rikkinäiseltä ja siksi sanojen you got lost somehow / but i'm here for you now / my child, your wings are all broken / but you're breathing kaikuessa loppuunmyydyllä Korjaamolla minun silmäni täyttyivät kyynelistä. Ne sanat ovat tuntuneet kerta toisensa jälkeen syvällä rintalastani alla, mutta sinä lokakuisena iltana yleisömeren keskellä niissä oli jotain todella erityistä, kuten koko albumissa, jokaisessa aivan uskomattoman rakkaassa biisissä ja jokainen niistä yhdeksästä biisistä sai kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani, ehkä siitä loputtomasta rakkaudesta tai sitten siitä, että tunsin palanneeni kotiin. Viimeisen biisin The Willing Victim kaikuessa yleisömeren ylitse kuivasin silmäkulmiini unohtuneita kyyneliä, eikä se musiikillinen taideteos ole varmaan koskaan kuulostanut niin käsittämättömän hienolta, eikä se ole koskaan saanut minua tuntemaan niin vahvasti ja haurasta sydäntäni lyömään niin kiivaasti, se oli erityistä.

Albumin viimeisen biisin jälkeen seisoin aloillani, olin yksinkertaisesti loputonta sanattomuutta ja yhtyeen palatessa värivalojen loisteeseen pienen tauon jälkeen soittamaan muuta tuotantoaan annoin musiikin taas viedä mukanaan, enkä minä oikeastaan olisi voinut vastustellakaan. Toisen setin ensimmäinen biisi, aivan uskomattoman kaunis Prospect for Escape oli vain alkusoittoa kaikelle sille hienoudelle, mitä sain kuulla seistessäni siinä yleisömeren keskellä, nimittäin yhtye soitti biisejä, joita ei pitkään aikaan ole värivalojen loisteessa kuultu, biisejä, jotka ovat aikoinaan merkinneet ja merkitsevät minulle edelleen suunnattomasti ja joita olin tietämättäni kaivannut. You Don't Know My Name ja Voices in Our Heads saivat minut palaamaan vuosia taaksepäin elämässäni puhumattakaan siitä, kuinka vahvasti Insomniac sai palaamaan viiden vuoden takaisiin hetkiin, niihin unohtumattomiin iltoihin värivalojen loisteessa, niihin, joita minä en vaihtaisi yhtään mihinkään. Musiikin saadessani minut huutamaan ääneni käheäksi minä nostin käteni ilmaan ja en osannut olla hymyilemättä, olin niin sanoinkuvaamattoman onnellinen, ettei siinä ollut mitään järkeä ja kävellessäni encoressa kuultujen uskomattoman hienojen biisien Kiss A Wish ja New Day Rising jälkeen Mannerheimintietä pitkin kaukoliikenteen terminaaliin kuin huomaamattani tanssin askeleeni, kaikesta väsymyksestä ja kovin kipeistä jaloistani huolimatta en vieläkään osannut lopettaa loputtomalta tuntuvaa hymyilemistä. Hymyileminen päättyi vasta, kun minä istuin bussissa matkalla Jyväskylään, se bussimatka olisi taas uusi tarina, sellainen, joka sai minut miettimään syvästi, kuinka paljon todellisuudessa tahdon nähdä keikkoja, mutta niin, ilmeisesti juurikin niin paljon, että jaksan yöllisiä bussimatkoja, niitä humaltuneita kanssamatkustajia ja myöhästymisiä, niin paljon tahdon nähdä ja kuulla musiikkia.

PA070926PA060633PA070934

16. lokakuuta 2018

HETKEEN MINUA EI STRESSANNUT YHTÄÄN MIKÄÄN

PA060076PA060087PA060327

On myönnettävä, että olen tänä syksynä minä törmäillyt jatkuvasti järjettömään stressiin ja herännyt öisin painajaisiin, istunut pimeässä asunnossani peittoon kääriytyneenä ja kuunnellut, kuinka vesisade hakkaa ikkunaan. Valehtelisin, jos väittäisin, etten tiedä syytä jatkuvalle stressilleni, nimittäin sen lisäksi, että minulla on hetkittäin ollut ihan uskomaton stressi työasioideni suhteen, on minulla ollut stressiä myös ihan kaikesta siitä, mitä tapahtuu työpäivieni ulkopuolella. On ollut stressiä siitä, että polkupyöräni hajosi samantien sen tultua huollosta, stressiä siitä, että kamerani suljin hajosi viimein 101 703 valokuvan jälkeen ja siitä, etten tunne saavani tarpeeksi aikaiseksi, vaikka minä kuinka yrittäisin, on ollut aivan käsittämätöntä, aamuöisin painajaisin herättävää stressiä siitä, etten minä tiedä, mitä teen ensi keväänä tai vuoden päästä ja siitä, kuinka en tunne olevani tarpeeksi hyvä oikeastaan missään, tavallaan olisi varmaan helpompi sanoa, mistä en ole tämän syksyn aikana stressannut, helpompi listata päivät, jolloin en ole tänä syksynä stressannut.

Olen tavallaan aina ollut sellainen ihminen, stressanut hetkittäin niin suunnattomasti, että olen tahtomattani valvonut öisin pimeässä asunnossani osaamatta nukkua hetkeäkään, istunut aamuisin parvekkeellani ennen luentoa miettimässä, etten ole tarpeeksi ja kävellyt pitkin tuntemattomia kadunkulmia näkemättä ympärilleni, kuin silmät sidottuina. Stressi on saanut minut sulkeutumaan kuoreeni, piiloutumaan iltaisin maailmalta asuntoni hämärään ja suorittamaan elämääni muistamatta elää sitä, hetkittäin minun on ollut myönnettävä itselleni, että se on minulle todellinen ongelma ja että on mahdollista, että stressaan turhaan. Minä tiedostan stressaavani usein turhaan ja että tänä syksynä todella suuri osa stressistäni on ollut jollain tavalla turhaa, on ollut paljon sellaisia asioita, joista stressaaminen on ollut yksinkertaisesti turhaa, mutta en vain ole osannut olla stressaamatta. En ole osannut taistella stressiä vastaan ja siksi se on vienyt minut mukanaan niin vahvasti tänä syksynä, huolimatta kaikista niistä vuosista, kun olen taistellut stressiä vastaan kaikilla voimillani, tänä syksynä en ole osannut taistella yhtään, olen vain mennyt virran mukana, antanut sen viedä mukanaan.

PA060120PA060141PA060456PA060455

Kun vuosia sitten asuin vielä Helsingissä, palasin aina stressin saadessa minut valtaansa siihen samaan saareen, joka sai kerta toisensa jälkeen minut rauhoittumaan, ajatukseni hetkeksi hiljenemään. Niinpä minä palasin lokakuun alussa Seurasaareen, ensimmäistä kertaa vuosiin nauttimaan hiljaisuudesta ja rauhoittumaan metsän humistessa ympärilläni varovaisessa syystuulessa, sillä minusta oli jo kauan tuntunut siltä, että minun olisi palattava, oli tuntunut, että siellä saisin hetken olla ilman jatkuvaa stressiäni ja että se hetki saattaisi auttaa minua eteenpäin, antaisi minulle tavattomasti voimia. Päästessäni sinä lokakuisena lauantaina viimein siihen aivan äärettömän rakkaaseen saareen, hengitin keuhkot täyteen ilmaa, tunsin kiireen katoavan selkärankani nikamista ja olisin halunnut tanssia kevyesti saaren ympäri, uudet kengät jaloissani rakastaa jokaista sammaleen peittämää kalliota ja tuulessa huojuvaa vanhaa havupuuta. Istuin 1800-luvulta peräisin olevan luhtiaitan suojassa kuuntelemassa tuulen tarinoita ihmisistä satojen vuosien takaa, kalaverkkoja kutovista miehistä hirsitalon lämmössä myrskyisinä syysiltoina, palvelusväestä tuvan lattialla kylminä pakkasöinä ja vahvoista naisista luhtiaittojen hämärässä hiljaisina kesäöinä, istuin ja kuuntelin, olin hetken olemassa vain itselleni.

Suljin silmän hiljentääkseni ajatukseni, olin hetken aikaa jossain toisessa todellisuudessa ja avatessani silmäni hämärä alkoi laskeutua jossain kaukana horisontissa siintävien korkeiden kerrostalojen taakse. Minä olin pelkkää hiljaisuutta, mieleni oli hiljaisempi kuin kertaakaan tänä syksynä ja hetkeen minua ei stressanut yhtään mikään, puiden humistessa ympärilläni minusta tuntui kuin kivenlohkareet olisivat kadonneet rintalastani alta, hetkeen minä en ollut kukaan tai mitään kenellekään, minun ei tarvinnut olla ja se tuntui hyvältä. Hämärän laskeuduttua kävelin valkoista siltaa pitkin pois saarelta, bussissa vaaleahiuksisella tytöllä oli punainen villakangastakki ja myöhemmin sinä samana iltana minä seisoin Korjaamolla yhden aivan äärettömän rakkaan yhtyeen keikalla, mutta siitä aion kertoa teille lisää myöhemmin.

PA060211PA060207PA060214

13. lokakuuta 2018

KAIKISTA RAKKAIN PAIKKA HELSINGISSÄ

PA060149PA060172

Minusta tuntuu, että mikäli jostain tuntemattomasta syystä luit blogiani neljä vuotta sitten, muistat lukuisat valokuvat Seurasaaresta ja erityisesti tämän vanhan hirsitalon portailta, nimittäin samoille portaille palasin kerta toisensa jälkeen olemaan ääretöntä hiljaisuutta tuuliaisen kertoessa tarinaansa loputonta onnellisuuttaan hehkuvista vaimoista, jotka vuosikymmeniä sitten nukahtivat valkoisiin lakanoihin hirsitalon lämmössä, heräsivät aamuisin ennen auringonnousua juomaan kahvia, lauloivat itsekseen hakiessaan hevosille heiniä auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa kylmänä talviaamuna ja kirjoittivat kauniilla käsialalla muistikirjoihinsa, kuinka illan hämärtyessä matkustaja pysähtyi kahville hirsitalon hämärään. Palasin, sillä ne tarinat saivat minut rauhoittumaan kerta toisensa jälkeen, tarinat miehistä, jotka palasivat iltaisin metsätöistä ja istuivat keinutuoliin kertomaan tarinoitaan lapsille, jotka kuuntelivat tarkasti, tahtoivat muistaa ne kaikki vielä vuosienkin päästä, kertoa niitä omille lapsilleen, kertoa samoja tarinoita kuin tuuli hiuksissani.

Istuessani vanhan hirsitalon portailla vuosia sitten tunsin hetkittäin kuuluvani tarinaan, takkatulen hiljaiseen tanssiin tupakeittiön hämärässä lumimyrskyn verhotessa maailman valkoiseen viattomuuteen, kylmyyttä huutaviin talviöihin makuukamareiden lämmössä ja niihin varhaisiin aamuihin ennen auringonnousua. Tavalliseen talvipäivään tallirenkien valjastaessa suomenhevosia, lasten kiivetessä tallin ylisille tarinoimaan tuulenhenkäyksistä selkäytimessä ja talonväen kokoontuessa ruokatuvan lämpöön syömään illallista, varhaisista aamuista valkoisiin lakanoihin nukahtamiseen tunsin kuuluvani tarinaan ja hetkittäin toivoin, että saisin hetken elää niin. Minä toivoin, että saisin istua vanhan hirsitalon lämmössä lumimyrskyn piiskatessa ikkunalasia, neuloa villasukkia takkatulen lämmössä ja valjastaa suomenhevosia matkaa varten, elää hetken ilman kaikkea tätä, mikä nykypäivänä tuntuu niin kovin tärkeältä, mutta mikä ei kuitenkaan ole välttämätöntä, toivoin, sillä minusta tuntui, että se tekisi minut aivan äärettömän onnelliseksi, niin rauhalliseksi.

PA060153

Silloin vuosia sitten, tarkemmin sanottuna keväällä 2015, kun kävin Seurasaaressa viimeisen kerran ennen muuttoani Savonlinnaan, istuin hetken niillä portailla haaveillen hirsitalon lämmöstä ja kuiskasin ilmaan palaavani ihan varmasti, sillä uskomattoman kauniilla saarella kun oli kerta toisensa jälkeen kovin rauhoittavia tarinoita kerrottavanaan. Minä en kuitenkaan palannut kuin kahdesti näiden vuosien aikana, palasin kahdesti niin, että minulla oli aivan järjetön kiire, eikä yhtään ylimääräistä aikaa jäädä kuuntelemaan niitä tarinoita, joita tuuli vuosia sitten kertoi minulle, palasin, mutta se ei tuntunut samalta kuin silloin, kun vielä asuin Helsingissä ja minulla oli aikaa pysähtyä. Näiden vuosien aikana mikään paikka ei kuitenkaan ole merkinnyt minulle yhtä paljon kuin Seurasaari, mikään paikka ei ole saanut aikaan samanlaista tunnetta rintalastani alla ja siksi olen kaivannut niin suunnattomasti sitä Seurasaaren ääretöntä harmoniaa tuulenhenkäysten tunkeutuessa kellotapuliin, tuulenhenkäysten kertomia vuosikymmenten takaisia tarinoita ja rauhaa sydämessäni, olen kaivannut niitä iltapäiviä, kun kävelin valkoista siltaa pitkin saareen ja hymyilin tyhmästi itsekseni.

Lokakuun alussa minä matkustin Helsinkiin ensimmäistä kertaa kevään jälkeen ja istuessani bussissa kaupunkien ja maisemien vaihtuessa ikkunalasin takana päätin, että sillä kertaa minulla olisi aikaa käydä Seurasaaressa niin, että se tuntuisi samalta kuin vuosia sitten. Päätin, että sillä kertaa minulla olisi aikaa pysähtyä, kuunnella tuulen rauhoittavaa huminaa ympärilläni ja tuntea syvällä rintalastani alla kaikki se, mikä vuosia sitten tuntui niin tavattoman suurelta, että siihen tunsi pakahtuvansa. Päästessäni sinä lokakuisena iltapäivänä Helsinkiin minun ei tarvinnut miettiä, mitä tekisin ensimmäiseksi ja vain hetkeä myöhemmin kävelin valkoista siltaa pitkin siihen saareen, joka oli silloin vuosia sitten ja on edelleen minulle se kaikista rakkain paikka Helsingissä, kuuntelin tuulen huminaa ja hymyilin tyhmästi nähdessäni ympärilläni kaiken sen, mikä sai minut vuosia sitten rauhoittumaan kerta toisensa jälkeen. Kuljin päämäärättömästi ympäri saarta, annoin varovaisen tuulen tarttua hiuksiini ja suljin hetkittäin silmäni tunteakseni kaiken jossain syvällä rintalastani alla, pysähdyin rakastamaan sitä ääretöntä harmoniaa ja istuessani lopulta sen vanhan hirsitalon portailla kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, tuuli kertoi vuosikymmenten takaisia tarinoitaan ja minun oli hyvä olla, niin hyvä.

PA060158PA060168PA060162

12. lokakuuta 2018

SYYSKUUN LOPUSSA TÄMÄ OLI VALON KAUPUNKI

IMG_2731IMG_2755IMG_2732

Syyskuun lopussa, vain päivää ennen kuin kamerani suljin lauloi viimeisen kerran, tämä kaupunki pukeutui valoihin ja huolimatta siitä väistämättömästä tosiasiasta, että olin hetkeä aiemmin piiloutunut patoutunutta stressiäni peiton alle, kävellessämme keskustaan sen kaikista rakkaimman ja yhteisen ystävämme kanssa hymyilin itsekseni, sillä harva asia on syksyisin niin kaunis kuin mitä valot ovat syksyn pimeydessä. Tämä on minun kolmas syksyni Jyväskylässä, mutta samalla kuitenkin ensimmäinen, jolloin olen päässyt kunnolla rakastamaan vuosittain syyskuun lopussa järjestettävää Valon kaupunkia, mietin aivan itsekseni seistessäni Aren aukiolla katselemassa, kuinka lukemattomat ihmiset olivat kerääntyneet ihmettelemään Jonas Vorwerkin teosta Pixels, värikkäitä valokuutioita. Ensimmäinen syksy, jolloin olen kulkenut ihmismassan keskellä katsellen valoihin pukeutunutta kaupunkia, ensimmäinen ehkä nimenomaan juuri sen ihmismassan ansiosta, minä mietin kävellessäni ihmismassan mukana kohti Kirkkopuistoa, joka oli puettu kauniisiin valoihin ja valotaideteoksiin, sellaisiin, jotka saivat meidät pysähtymään ja minut kaivamaan kameran kangaskassista.

Flowers of Life -kollektiivin Lux Creatura taianomaisina hohtavine perhosineen oli ihmeellisen kaunis ja sai meidät, kuten monet muutkin, pysähtymään taianomaisuutensa äärelle ja katsellessani sitä värien loistetta minun oli saatava se kaikki ikuistettua valokuviin, ihan vain, että muistaisin vielä vuosien päästä. Myös pariisilaisen taiteilijapariskunnan, Maro Avraboun ja Dimitri Xenakiksen, kaunis taideteos Guardian Angels oli tavallaan pysäyttävä ja keräsi jatkuvasti ympärilleen ihmismassan ihailemaan värikkäästi valaistuja kastelukannuja, jotka kuvastivat niitä kolmea elementtiä, jotka varmistavat kukkien kasvun: valoa, vettä ja ravintoa. Minun on myönnettävä, että koko kirkkopuisto oli aivan kuin suuri taideteos ja vaikka en kovin suuresti nautikaan ihmismassoista, kaikki ne valotaideteokset tekivät minut tavattoman onnelliseksi ja en osannut kuin hymyillä hetkittäin tyhmästi kävellessämme keskustan läpi Tourujoelle, en osannut kuin hymyillä hetkittäin tyhmästi väistellessäni vastaantulijoita ihmismassassa, joka tuntui sinä iltana jatkuvan loputtomiin, aivan kuin onnellisuus sydämessäni katsellessani valoja, jotka saivat kaupungin loistamaan pimeydessä.

IMG_2764IMG_2777

Kuljen Tourujoen kautta töihin jokaisena arkipäivänä ja varsinkin nyt syksyllä olen pysähtynyt kerta toisensa jälkeen katselemaan, kuinka äärettömän kauniisti auringonsäteet osuvat puiden oksille, mutta kävellessämme sinä syyskuun viimeisenä perjantaina Tourujoelle minä olin sanaton kaiken sen loputtoman kauneuden keskellä. Lukuisiin valoihin verhoutunut Tourujoki oli niin taianomaisen kaunis, että se tavallaan rauhoitti minua kaiken sen pimeyden keskellä ja katsellessani maisemaa linssin lävitse huokaisin hetkittäin itsekseni, oli vain niin sanoinkuvaamattoman kaunista, etten osannut sanoa mitään, niin kaunista, että vaikka en olisi ottanut yhtäkään valokuvaa, muistaisin sen epäilemättä aina.

IMG_2862IMG_2836IMG_2813

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.