KUN KAMERAN SULJIN LAULOI VIIMEISEN KERRAN

Olen kirjoittanu blogia maaliskuusta 2009 asti, matka siitä maaliskuisesta illasta tähän hetkeen on ollut pitkä ja tämän matkan aikana minä olen ehtinyt istua satoja ja sitten taas satoja tunteja tietokoneeni ääressä, kirjoittaa noin puolitoista tuhatta blogitekstiä ja ottaa tuhansia valokuvia, mutta ennen kaikkea olen ehtinyt oppia jotenkin aivan suunnattomasti sekä itsestäni että kirjoittamisesta ja valokuvaamisesta. Tämän matkan aikana olen ehtinyt kulkemaan kamerani kanssa satoja kilometrejä vain saadakseni sellaisia valokuvia, joita itse tahdon ja raivostumaan itselleni värivalojen loisteessa ymmärtäessäni, etten välttämättä osaakaan valokuvata niin hyvin kuin tahtoisin osata, olen ehtinyt viettämään aivan luvattoman monta aamuyötä editoiden valokuvia ja hämmentyä aina kerta toisensa jälkeen pysähtyessäni miettimään, kuinka monta valokuvaa minä olen todellisuudessa tämän melkein kymmenen vuotta kestäneen matkan aikana ottanut.

Valokuvien todellista määrää on tavallaan melko vaikea arvioida, mutta jotain siitä määrästä kertoo luultavasti se, että kameralla, jolla olen viimeisimmän neljän vuoden ajan ottanut suurimman osan blogikuvistani, oli viime lauantaihin mennessä otettu 101 703 valokuvaa. Kyseessä on Canon EOS 70D, järjestelmäkamera, jonka ostin neljä vuotta sitten kesätyörahoillani, jotka olin tienannut siivoamalla koko kesän hotellihuoneita ja rappukäytäviä, se järjestelmäkamera, joka on siitä kesästä lähtien ollut silmäteräni, tavallaan ihan kuin toinen käteni, jotain sellaista, mitä ilman minusta on hetkittäin tuntunut orvolta. Minusta tuntuu, etten ole koskaan kiintynyt mihinkään kameraan samalla tavalla kuin olen kiintynyt kyseiseen järjestelmäkameraan, Canon EOS 70D on minulle yksinkertaisesti aivan uskomattoman rakas ja kertaakaan näiden neljän vuoden aikana minä en ole tosissani katunut sitä, etten vaihtanut silloin neljä vuotta sitten kroppirungosta täyskennoon, en ole katunut sitä, että päätin ostaa juuri tämän kameran, olen vain rakastanut hullusti.

Viime lauantaina syksyiset auringonsäteet lämmittivät poskipäitäni kävellessämme pitkin tämän kaupungin katuja ja poiketessamme pienelle polulle, tahdoin kovasti tietää, mihin se meidät johdattaisi ja lopulta päädyimme junaradan varrelle, paikkaan, jonne en tavallaan koskaan olisi uskonut sen polun johdattavan. Täällä saisi kauniita valokuvia, sanoin kaivaessani rakasta silmäterääni kangaskassistani ja kävellessäni junaradan vartta olin äärettömän onnellinen kaikesta, siitä, että takanani kulki ihminen, jota minä rakastan aivan suunnattomasti ja siitä, että syksyn värit loistivat auringonsäteissä kauniina. Kumartuessani valokuvaamaan junaradan varrella kasvavaa pietaryrttiä minä mietin hetken itsekseni, kuinka arvoilla ISO 200, f /2.2 ja 1/8000 tuntuivat ylivaloittuvan aika huomattavasti ja kuinka niillä arvoilla valokuvien ei mitenkään pitäisi ylivaloittua päivänvalossa. Minä en kuitenkaan jäänyt silloin kiinni siihen ajatukseen, annoin olla ja ojensin kameran sille maailman rakkaimmalle, joka hetkeä myöhemmin kysyi minulta, miksi kameran näytössä näkyy leveä musta viiva, kysymys, joka ei kuitenkaan saanut minua samantien huolestumaan yhtään mistään.

Hetken aikaa kameraani katseltuani ymmärsin, mistä oli kysymys. Olen tämän melkein kymmenen vuotta kestäneen blogimatkan aikana valokuvannut neljällä eri järjestelmäkameralla ja ollut viimeisimmän vuoden ajan tietoinen siitä, että kaikki kolme Canonin järjestelmäkameraani on vähitellen tulossa tiensä päähän, onhan niillä kuitenkin kuvattu näiden vuosien aikana aivan järjettömästi. Olen ollut tietoinen ja samalla pelko sydämessäni odottanut sitä hetkeä, kun jokin niistä luovuttaa, kertoo minulle jollain tavalla, ettei enää jaksa luoda kanssani sitä ensimmäistäkään valokuvaa. Silloin viime lauantaina junaradan varrella se hetki oli kuitenkin valitettavasti viimein koittanut, katsellessani käsissäni lepäävää kameraa ja valokuvissa näkyvää leveää mustaa viivaa sekä selkeästi yli- tai alivaloittuneita kohtia tiesin, että kameran suljin oli tullut tiensä päähän, katsomatta kameran sisälle, miettimättä hetkeäkään pidempään, minä tiesin sen ja tuntui kuin maailma olisi hetkeksi pysähtynyt. Huolimatta siitä, että olin pelko sydämessäni odottanut sitä hetkeä, en tavallaan olisi osannut odottaa, että se hetki koittaa näin pian, en olisi osannut odottaa, sillä vaikka en siinä hetkessä tiennytkään sulkimen tarkkaa laukaisumäärää, olin kuvitellut luvun olevan kameran ikään nähden vielä kohtuullinen.

Minun silmäteräni, vuosien mittaan toiseksi kädekseni muuttunut Canon EOS 70D kesti tarkalleen 101 703 valokuvaa, joista muutamassa viimeisessä oli leveä musta viiva, joka hetkeä myöhemmin osoittautui sulkimen lamelliksi, joka ei ollut enää jaksanut. Tällä erää se kesti 101 703 valokuvaa, minä mietin istuessani myöhemmin samana päivänä sängyn reunalla ja myönsin itselleni tietäneeni koko ajan, etteivät ne olisi viimeiset valokuvat, jotka tämän silmäteräni kanssa tulisin luomaan, sulkimen hajoaminen ei tarkoittaisi automaattisesti kameran kuolemaa, ei, jos se olisi yhtään minusta kiinni. Niin minä kannoin rakkaan silmäteräni maanantaina töiden jälkeen postiin alkuperäisessä laatikossaan, siinä samassa, jonka neljä vuotta sitten avasin ensimmäisen kerran äärettömän onnellisena, tällä kertaa minä en vain ollut yhtä onnellinen ja luovutin sen postin työntekijälle, toivotin mielessäni hyvää matkaa ja toivoin parasta. Seuraavana aamuna kamera oli saapunut JAS Tekniikalle ja minä sain tietää, että sulkimen vaihtaminen tulisi maksamaan melkein viisisataa euroa, mitä mieltä olet, äitini kysyi viestissään ja osasin miettiä vain, että maksakoon mitä tahansa, tahdon kamerani, rakkaan silmäteräni ehjänä kotiin. Tiedän, että moni olisi tässä tilanteessa vain ostanut uuden kameran, paremman kuin tämä minun Canon EOS 70D, mutta minulle se ei vain yksinkertaisesti ollut vaihtoehto, en tahdo uutta kameraa, tahdon minun kamerani, tiedän sen kuulostavan vähän naurettavalta, kyllä se tavallaan kuulostaa minustakin.

Tällä hetkellä minun toinen käteni on Canon EOS 40D, järjestelmäkamera, joka muutti luokseni vietettyään elämänsä ensimmäiset vuodet luontokuvaajan käsissä, järjestelmäkamera, jonka kanssa opin aikoinaan aivan suunnattomasti uutta ja joka on mielestäni edelleen aivan erityinen. On kuitenkin myönnettävä, että siinä hetkessä, kun minä seisoin junaradan varrella rikkinäinen kamera käsissäni mietin hetken itsekseni, miksi minä oikeastaan tahdon enää kirjoittaa ensimmäistäkään blogitekstiä, miksi tahdon jatkaa tätä vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen, vaikka hetkittäin tämä blogi aiheuttaa niin suunnattomasti stressiä, etten saa unta. Sekin on järjetöntä ottaen huomioon sen, etten ole saanut yhdestäkään blogitekstistäni rahaa eikä minulla todellisuudessa ole mitään velvollisuutta kirjoittaa kolmesti viikossa, kuten olen nyt nämä viimeisimmät kuukaudet tehnyt. Ehkä kameran sulkimen hajoaminen tavallaan pakotti minut nyt pysähtymään, pakotti pysähtymään juuri silloin, kun luonto verhoutuu kaikista kauneimpiin vaatteisiinsa ja minusta tuntuu, että olisi kirjoitettava enemmän kuin koskaan, ehkä niin oli tarkoitettu, minun oli pysähdyttävä. En tiedä, ehkä tämä vuosi toisensa jälkeen blogitekstien kirjoittaminen on yhtä järjetöntä kuin se, että minä maksan melkein viisisataa euroa siitä, että saan kamerani ehjänä kotiin, mutta tavallaan sillä ei ole mitään merkitystä, saa ollakin ihan järjetöntä.

   Viimeisessä kuvassa sulkimen lamelli kennon edessä, ei kuitenkaan loppu millekään.