13. lokakuuta 2018

KAIKISTA RAKKAIN PAIKKA HELSINGISSÄ

PA060149PA060172

Minusta tuntuu, että mikäli jostain tuntemattomasta syystä luit blogiani neljä vuotta sitten, muistat lukuisat valokuvat Seurasaaresta ja erityisesti tämän vanhan hirsitalon portailta, nimittäin samoille portaille palasin kerta toisensa jälkeen olemaan ääretöntä hiljaisuutta tuuliaisen kertoessa tarinaansa loputonta onnellisuuttaan hehkuvista vaimoista, jotka vuosikymmeniä sitten nukahtivat valkoisiin lakanoihin hirsitalon lämmössä, heräsivät aamuisin ennen auringonnousua juomaan kahvia, lauloivat itsekseen hakiessaan hevosille heiniä auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa kylmänä talviaamuna ja kirjoittivat kauniilla käsialalla muistikirjoihinsa, kuinka illan hämärtyessä matkustaja pysähtyi kahville hirsitalon hämärään. Palasin, sillä ne tarinat saivat minut rauhoittumaan kerta toisensa jälkeen, tarinat miehistä, jotka palasivat iltaisin metsätöistä ja istuivat keinutuoliin kertomaan tarinoitaan lapsille, jotka kuuntelivat tarkasti, tahtoivat muistaa ne kaikki vielä vuosienkin päästä, kertoa niitä omille lapsilleen, kertoa samoja tarinoita kuin tuuli hiuksissani.

Istuessani vanhan hirsitalon portailla vuosia sitten tunsin hetkittäin kuuluvani tarinaan, takkatulen hiljaiseen tanssiin tupakeittiön hämärässä lumimyrskyn verhotessa maailman valkoiseen viattomuuteen, kylmyyttä huutaviin talviöihin makuukamareiden lämmössä ja niihin varhaisiin aamuihin ennen auringonnousua. Tavalliseen talvipäivään tallirenkien valjastaessa suomenhevosia, lasten kiivetessä tallin ylisille tarinoimaan tuulenhenkäyksistä selkäytimessä ja talonväen kokoontuessa ruokatuvan lämpöön syömään illallista, varhaisista aamuista valkoisiin lakanoihin nukahtamiseen tunsin kuuluvani tarinaan ja hetkittäin toivoin, että saisin hetken elää niin. Minä toivoin, että saisin istua vanhan hirsitalon lämmössä lumimyrskyn piiskatessa ikkunalasia, neuloa villasukkia takkatulen lämmössä ja valjastaa suomenhevosia matkaa varten, elää hetken ilman kaikkea tätä, mikä nykypäivänä tuntuu niin kovin tärkeältä, mutta mikä ei kuitenkaan ole välttämätöntä, toivoin, sillä minusta tuntui, että se tekisi minut aivan äärettömän onnelliseksi, niin rauhalliseksi.

PA060153

Silloin vuosia sitten, tarkemmin sanottuna keväällä 2015, kun kävin Seurasaaressa viimeisen kerran ennen muuttoani Savonlinnaan, istuin hetken niillä portailla haaveillen hirsitalon lämmöstä ja kuiskasin ilmaan palaavani ihan varmasti, sillä uskomattoman kauniilla saarella kun oli kerta toisensa jälkeen kovin rauhoittavia tarinoita kerrottavanaan. Minä en kuitenkaan palannut kuin kahdesti näiden vuosien aikana, palasin kahdesti niin, että minulla oli aivan järjetön kiire, eikä yhtään ylimääräistä aikaa jäädä kuuntelemaan niitä tarinoita, joita tuuli vuosia sitten kertoi minulle, palasin, mutta se ei tuntunut samalta kuin silloin, kun vielä asuin Helsingissä ja minulla oli aikaa pysähtyä. Näiden vuosien aikana mikään paikka ei kuitenkaan ole merkinnyt minulle yhtä paljon kuin Seurasaari, mikään paikka ei ole saanut aikaan samanlaista tunnetta rintalastani alla ja siksi olen kaivannut niin suunnattomasti sitä Seurasaaren ääretöntä harmoniaa tuulenhenkäysten tunkeutuessa kellotapuliin, tuulenhenkäysten kertomia vuosikymmenten takaisia tarinoita ja rauhaa sydämessäni, olen kaivannut niitä iltapäiviä, kun kävelin valkoista siltaa pitkin saareen ja hymyilin tyhmästi itsekseni.

Lokakuun alussa minä matkustin Helsinkiin ensimmäistä kertaa kevään jälkeen ja istuessani bussissa kaupunkien ja maisemien vaihtuessa ikkunalasin takana päätin, että sillä kertaa minulla olisi aikaa käydä Seurasaaressa niin, että se tuntuisi samalta kuin vuosia sitten. Päätin, että sillä kertaa minulla olisi aikaa pysähtyä, kuunnella tuulen rauhoittavaa huminaa ympärilläni ja tuntea syvällä rintalastani alla kaikki se, mikä vuosia sitten tuntui niin tavattoman suurelta, että siihen tunsi pakahtuvansa. Päästessäni sinä lokakuisena iltapäivänä Helsinkiin minun ei tarvinnut miettiä, mitä tekisin ensimmäiseksi ja vain hetkeä myöhemmin kävelin valkoista siltaa pitkin siihen saareen, joka oli silloin vuosia sitten ja on edelleen minulle se kaikista rakkain paikka Helsingissä, kuuntelin tuulen huminaa ja hymyilin tyhmästi nähdessäni ympärilläni kaiken sen, mikä sai minut vuosia sitten rauhoittumaan kerta toisensa jälkeen. Kuljin päämäärättömästi ympäri saarta, annoin varovaisen tuulen tarttua hiuksiini ja suljin hetkittäin silmäni tunteakseni kaiken jossain syvällä rintalastani alla, pysähdyin rakastamaan sitä ääretöntä harmoniaa ja istuessani lopulta sen vanhan hirsitalon portailla kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, tuuli kertoi vuosikymmenten takaisia tarinoitaan ja minun oli hyvä olla, niin hyvä.

PA060158PA060168PA060162

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti