Olen kirjoittanut blogihistoriani aikana Von Hertzen Brothersista niin monesti, että minusta on viimeisimmän parin vuoden aikana tuntunut, ettei minulla ole yhtyeestä enää mitään uutta sanottavaa. Osittain se on varmasti totta, olenhan kirjoittanut yhtyeestä useammin kuin mistään muusta yhtyeestä, minä olen kirjoittanut ihan lukuisista keikoista ja siitä, mitä yhtye merkitsee minulle, olen kirjoittanut vuosia kestäneestä matkasta, jonka kuljin yhtyeen musiikin kanssa ja kuinka yhtyeen musiikki on saanut minut jaksamaan eteenpäin. Niistä lukuisista teksteistäni huolimatta aion jälleen kirjoittaa yhtyeestä ja siitä, mitä yhtyeen kolmas albumi Love Remains the Same (2008) merkitsee minulle, minä aion kirjoittaa siitä, kuinka lokakuun kuudentena päivänä matkustin Helsinkiin hukkumaan musiikkiin kyseisen tavattoman hienon albumin juhlakeikalle ja kuinka seistessäni yleisömeren keskellä minusta tuntui, että koko tämä suuri maailma olisi ollut hetken siinä, musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa tuntui kuin ei olisi ollut olemassa mitään muuta, vain se hetki ja musiikki. Aion kirjoittaa siitä, kuinka musiikki sai unohtamaan kaiken muun, nostamaan kädet ilmaan suunnattomasta rakkaudesta ja kuivaamaan lopulta kyyneliä silmäkulmistani, hymyilemään kyynelteni seasta.
Vuonna 2008 julkaistu Love Remains the Same lienee ensimmäinen kosketukseni yhtyeen musiikkiin, vaikka kyseinen albumi ei aikoinaan aivan saanutkaan minua koukuttumaan yhtyeen musiikkiin niin, että se olisi päätynyt päivittäiseen kuunteluuni. Muutamaa vuotta myöhemmin albumi kuitenkin palasi elämääni entistä vahvempana samalla, kun yhtye julkaisi seuraavan albuminsa Stars Aligned (2011), albumi palasi elämääni ilman, että minä osasin yhtään odottaa sitä, kuinka suunnattomasti se tulisi vaikuttamaan elämääni tulevien vuosien aikana. Seuraavien vuosien aikana albumista tuli minulle nimittäin aivan äärettömän tärkeä, se kulki mukanani niissä kaikista vaikeimmissa hetkissä ja myös niissä kauneimmissa, auttoi minua pysymään kasassa istuessani aamuöisin parvekkeellani katselemassa pimeyden vähitellen vaihtuvan valonsäteisiin ja kulkemaan eteenpäin silloin, kun tuntui, etten yksin siihen pysty. Siitä tuli albumi, joka on ehdottomasti yksi elämäni rakkaimmista albumeista ja seistessäni sinä kovin kauniina lokakuisena iltana Korjaamolla yleisömeren keskellä albumin avausraidan Bring Out the Sun (So Alive) alkaessa soida sen pitkän odottamisen jälkeen minusta tuntui, että sisälläni hajosi jotain, tuntui kuin sisälläni olisi hajonnut jotain niin syvästi, etten minä voinut kuin antautua, olla olemassa musiikille siinä hetkessä. Värivalojen häikäistessä silmiäni minä mietin itsekseni, kuinka se on saanut minut luvattoman useasti antautumaan, Bring Out the Sun (So Alive) on aivan luvattoman useasti ollut se biisi, jonka edessä olen ollut tavattoman pieni ja niin rikkinäinen, että sitä on ollut yksinkertaisesti ihan mahdotonta peitellä.
Vuonna 2008 julkaistu Love Remains the Same lienee ensimmäinen kosketukseni yhtyeen musiikkiin, vaikka kyseinen albumi ei aikoinaan aivan saanutkaan minua koukuttumaan yhtyeen musiikkiin niin, että se olisi päätynyt päivittäiseen kuunteluuni. Muutamaa vuotta myöhemmin albumi kuitenkin palasi elämääni entistä vahvempana samalla, kun yhtye julkaisi seuraavan albuminsa Stars Aligned (2011), albumi palasi elämääni ilman, että minä osasin yhtään odottaa sitä, kuinka suunnattomasti se tulisi vaikuttamaan elämääni tulevien vuosien aikana. Seuraavien vuosien aikana albumista tuli minulle nimittäin aivan äärettömän tärkeä, se kulki mukanani niissä kaikista vaikeimmissa hetkissä ja myös niissä kauneimmissa, auttoi minua pysymään kasassa istuessani aamuöisin parvekkeellani katselemassa pimeyden vähitellen vaihtuvan valonsäteisiin ja kulkemaan eteenpäin silloin, kun tuntui, etten yksin siihen pysty. Siitä tuli albumi, joka on ehdottomasti yksi elämäni rakkaimmista albumeista ja seistessäni sinä kovin kauniina lokakuisena iltana Korjaamolla yleisömeren keskellä albumin avausraidan Bring Out the Sun (So Alive) alkaessa soida sen pitkän odottamisen jälkeen minusta tuntui, että sisälläni hajosi jotain, tuntui kuin sisälläni olisi hajonnut jotain niin syvästi, etten minä voinut kuin antautua, olla olemassa musiikille siinä hetkessä. Värivalojen häikäistessä silmiäni minä mietin itsekseni, kuinka se on saanut minut luvattoman useasti antautumaan, Bring Out the Sun (So Alive) on aivan luvattoman useasti ollut se biisi, jonka edessä olen ollut tavattoman pieni ja niin rikkinäinen, että sitä on ollut yksinkertaisesti ihan mahdotonta peitellä.
Niin tavattoman pieni ja rikkinäinen, että sitä on ollut yksinkertaisesti mahdotonta peitellä, sitä minä olin nostaessani käteni ilmaan sanojen bring out the sun to shine on everyone / when our dreams have all begun to wither / and we feel we’re overrun lävistäessä kalpean ihoni ja sydämeni muuttaessani rytmiään, eikä niiden sanojen jälkeen ollut enää paluuta, niiden sanojen jälkeen minä olin olemassa vain musiikille. Aivan uskomattoman hienoa avausraitaa seurasivat Spanish 411 ja Freedom Fighter, biisit, jotka ovat kulkeneet minun mukanani jo vuosikausia ja soineet kuulokkeissani loputtomasti, mutta vielä niitäkin enemmän kuulokkeissani on soinut biisi, joka kuultiin seuraavana, biisi, joka on ehdottomasti itselleni henkilökohtaisesti se kaikista rakkain biisi tältä hienolta albumilta. Somewhere in the Middle on biisi, joka on saanut minut kerta toisensa jälkeen uskomaan elämään, luottamaan siihen, että jonain päivänä minusta ei enää tunnu rikkinäiseltä ja siksi sanojen you got lost somehow / but i'm here for you now / my child, your wings are all broken / but you're breathing kaikuessa loppuunmyydyllä Korjaamolla minun silmäni täyttyivät kyynelistä. Ne sanat ovat tuntuneet kerta toisensa jälkeen syvällä rintalastani alla, mutta sinä lokakuisena iltana yleisömeren keskellä niissä oli jotain todella erityistä, kuten koko albumissa, jokaisessa aivan uskomattoman rakkaassa biisissä ja jokainen niistä yhdeksästä biisistä sai kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani, ehkä siitä loputtomasta rakkaudesta tai sitten siitä, että tunsin palanneeni kotiin. Viimeisen biisin The Willing Victim kaikuessa yleisömeren ylitse kuivasin silmäkulmiini unohtuneita kyyneliä, eikä se musiikillinen taideteos ole varmaan koskaan kuulostanut niin käsittämättömän hienolta, eikä se ole koskaan saanut minua tuntemaan niin vahvasti ja haurasta sydäntäni lyömään niin kiivaasti, se oli erityistä.
Albumin viimeisen biisin jälkeen seisoin aloillani, olin yksinkertaisesti loputonta sanattomuutta ja yhtyeen palatessa värivalojen loisteeseen pienen tauon jälkeen soittamaan muuta tuotantoaan annoin musiikin taas viedä mukanaan, enkä minä oikeastaan olisi voinut vastustellakaan. Toisen setin ensimmäinen biisi, aivan uskomattoman kaunis Prospect for Escape oli vain alkusoittoa kaikelle sille hienoudelle, mitä sain kuulla seistessäni siinä yleisömeren keskellä, nimittäin yhtye soitti biisejä, joita ei pitkään aikaan ole värivalojen loisteessa kuultu, biisejä, jotka ovat aikoinaan merkinneet ja merkitsevät minulle edelleen suunnattomasti ja joita olin tietämättäni kaivannut. You Don't Know My Name ja Voices in Our Heads saivat minut palaamaan vuosia taaksepäin elämässäni puhumattakaan siitä, kuinka vahvasti Insomniac sai palaamaan viiden vuoden takaisiin hetkiin, niihin unohtumattomiin iltoihin värivalojen loisteessa, niihin, joita minä en vaihtaisi yhtään mihinkään. Musiikin saadessani minut huutamaan ääneni käheäksi minä nostin käteni ilmaan ja en osannut olla hymyilemättä, olin niin sanoinkuvaamattoman onnellinen, ettei siinä ollut mitään järkeä ja kävellessäni encoressa kuultujen uskomattoman hienojen biisien Kiss A Wish ja New Day Rising jälkeen Mannerheimintietä pitkin kaukoliikenteen terminaaliin kuin huomaamattani tanssin askeleeni, kaikesta väsymyksestä ja kovin kipeistä jaloistani huolimatta en vieläkään osannut lopettaa loputtomalta tuntuvaa hymyilemistä. Hymyileminen päättyi vasta, kun minä istuin bussissa matkalla Jyväskylään, se bussimatka olisi taas uusi tarina, sellainen, joka sai minut miettimään syvästi, kuinka paljon todellisuudessa tahdon nähdä keikkoja, mutta niin, ilmeisesti juurikin niin paljon, että jaksan yöllisiä bussimatkoja, niitä humaltuneita kanssamatkustajia ja myöhästymisiä, niin paljon tahdon nähdä ja kuulla musiikkia.
Lähetä kommentti