KORJAAMO, ONNELLISUUS JA LOVE REMAINS THE SAME

Olen kirjoittanut blogihistoriani aikana Von Hertzen Brothersista niin monesti, että minusta on viimeisimmän parin vuoden aikana tuntunut, ettei minulla ole yhtyeestä enää mitään uutta sanottavaa. Osittain se on varmasti totta, olenhan kirjoittanut yhtyeestä useammin kuin mistään muusta yhtyeestä, minä olen kirjoittanut ihan lukuisista keikoista ja siitä, mitä yhtye merkitsee minulle, olen kirjoittanut vuosia kestäneestä matkasta, jonka kuljin yhtyeen musiikin kanssa ja kuinka yhtyeen musiikki on saanut minut jaksamaan eteenpäin. Niistä lukuisista teksteistäni huolimatta aion jälleen kirjoittaa yhtyeestä ja siitä, mitä yhtyeen kolmas albumi Love Remains the Same (2008) merkitsee minulle, minä aion kirjoittaa siitä, kuinka lokakuun kuudentena päivänä matkustin Helsinkiin hukkumaan musiikkiin kyseisen tavattoman hienon albumin juhlakeikalle ja kuinka seistessäni yleisömeren keskellä minusta tuntui, että koko tämä suuri maailma olisi ollut hetken siinä, musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa tuntui kuin ei olisi ollut olemassa mitään muuta, vain se hetki ja musiikki. Aion kirjoittaa siitä, kuinka musiikki sai unohtamaan kaiken muun, nostamaan kädet ilmaan suunnattomasta rakkaudesta ja kuivaamaan lopulta kyyneliä silmäkulmistani, hymyilemään kyynelteni seasta.

Vuonna 2008 julkaistu Love Remains the Same lienee ensimmäinen kosketukseni yhtyeen musiikkiin, vaikka kyseinen albumi ei aikoinaan aivan saanutkaan minua koukuttumaan yhtyeen musiikkiin niin, että se olisi päätynyt päivittäiseen kuunteluuni. Muutamaa vuotta myöhemmin albumi kuitenkin palasi elämääni entistä vahvempana samalla, kun yhtye julkaisi seuraavan albuminsa Stars Aligned (2011), albumi palasi elämääni ilman, että minä osasin yhtään odottaa sitä, kuinka suunnattomasti se tulisi vaikuttamaan elämääni tulevien vuosien aikana. Seuraavien vuosien aikana albumista tuli minulle nimittäin aivan äärettömän tärkeä, se kulki mukanani niissä kaikista vaikeimmissa hetkissä ja myös niissä kauneimmissa, auttoi minua pysymään kasassa istuessani aamuöisin parvekkeellani katselemassa pimeyden vähitellen vaihtuvan valonsäteisiin ja kulkemaan eteenpäin silloin, kun tuntui, etten yksin siihen pysty. Siitä tuli albumi, joka on ehdottomasti yksi elämäni rakkaimmista albumeista ja seistessäni sinä kovin kauniina lokakuisena iltana Korjaamolla yleisömeren keskellä albumin avausraidan Bring Out the Sun (So Alive) alkaessa soida sen pitkän odottamisen jälkeen minusta tuntui, että sisälläni hajosi jotain, tuntui kuin sisälläni olisi hajonnut jotain niin syvästi, etten minä voinut kuin antautua, olla olemassa musiikille siinä hetkessä. Värivalojen häikäistessä silmiäni minä mietin itsekseni, kuinka se on saanut minut luvattoman useasti antautumaan, Bring Out the Sun (So Alive) on aivan luvattoman useasti ollut se biisi, jonka edessä olen ollut tavattoman pieni ja niin rikkinäinen, että sitä on ollut yksinkertaisesti ihan mahdotonta peitellä.

Niin tavattoman pieni ja rikkinäinen, että sitä on ollut yksinkertaisesti mahdotonta peitellä, sitä minä olin nostaessani käteni ilmaan sanojen bring out the sun to shine on everyone / when our dreams have all begun to wither / and we feel we’re overrun lävistäessä kalpean ihoni ja sydämeni muuttaessani rytmiään, eikä niiden sanojen jälkeen ollut enää paluuta, niiden sanojen jälkeen minä olin olemassa vain musiikille. Aivan uskomattoman hienoa avausraitaa seurasivat Spanish 411 ja Freedom Fighter, biisit, jotka ovat kulkeneet minun mukanani jo vuosikausia ja soineet kuulokkeissani loputtomasti, mutta vielä niitäkin enemmän kuulokkeissani on soinut biisi, joka kuultiin seuraavana, biisi, joka on ehdottomasti itselleni henkilökohtaisesti se kaikista rakkain biisi tältä hienolta albumilta. Somewhere in the Middle on biisi, joka on saanut minut kerta toisensa jälkeen uskomaan elämään, luottamaan siihen, että jonain päivänä minusta ei enää tunnu rikkinäiseltä ja siksi sanojen you got lost somehow / but i'm here for you now / my child, your wings are all broken / but you're breathing kaikuessa loppuunmyydyllä Korjaamolla minun silmäni täyttyivät kyynelistä. Ne sanat ovat tuntuneet kerta toisensa jälkeen syvällä rintalastani alla, mutta sinä lokakuisena iltana yleisömeren keskellä niissä oli jotain todella erityistä, kuten koko albumissa, jokaisessa aivan uskomattoman rakkaassa biisissä ja jokainen niistä yhdeksästä biisistä sai kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani, ehkä siitä loputtomasta rakkaudesta tai sitten siitä, että tunsin palanneeni kotiin. Viimeisen biisin The Willing Victim kaikuessa yleisömeren ylitse kuivasin silmäkulmiini unohtuneita kyyneliä, eikä se musiikillinen taideteos ole varmaan koskaan kuulostanut niin käsittämättömän hienolta, eikä se ole koskaan saanut minua tuntemaan niin vahvasti ja haurasta sydäntäni lyömään niin kiivaasti, se oli erityistä.

Albumin viimeisen biisin jälkeen seisoin aloillani, olin yksinkertaisesti loputonta sanattomuutta ja yhtyeen palatessa värivalojen loisteeseen pienen tauon jälkeen soittamaan muuta tuotantoaan annoin musiikin taas viedä mukanaan, enkä minä oikeastaan olisi voinut vastustellakaan. Toisen setin ensimmäinen biisi, aivan uskomattoman kaunis Prospect for Escape oli vain alkusoittoa kaikelle sille hienoudelle, mitä sain kuulla seistessäni siinä yleisömeren keskellä, nimittäin yhtye soitti biisejä, joita ei pitkään aikaan ole värivalojen loisteessa kuultu, biisejä, jotka ovat aikoinaan merkinneet ja merkitsevät minulle edelleen suunnattomasti ja joita olin tietämättäni kaivannut. You Don't Know My Name ja Voices in Our Heads saivat minut palaamaan vuosia taaksepäin elämässäni puhumattakaan siitä, kuinka vahvasti Insomniac sai palaamaan viiden vuoden takaisiin hetkiin, niihin unohtumattomiin iltoihin värivalojen loisteessa, niihin, joita minä en vaihtaisi yhtään mihinkään. Musiikin saadessani minut huutamaan ääneni käheäksi minä nostin käteni ilmaan ja en osannut olla hymyilemättä, olin niin sanoinkuvaamattoman onnellinen, ettei siinä ollut mitään järkeä ja kävellessäni encoressa kuultujen uskomattoman hienojen biisien Kiss A Wish ja New Day Rising jälkeen Mannerheimintietä pitkin kaukoliikenteen terminaaliin kuin huomaamattani tanssin askeleeni, kaikesta väsymyksestä ja kovin kipeistä jaloistani huolimatta en vieläkään osannut lopettaa loputtomalta tuntuvaa hymyilemistä. Hymyileminen päättyi vasta, kun minä istuin bussissa matkalla Jyväskylään, se bussimatka olisi taas uusi tarina, sellainen, joka sai minut miettimään syvästi, kuinka paljon todellisuudessa tahdon nähdä keikkoja, mutta niin, ilmeisesti juurikin niin paljon, että jaksan yöllisiä bussimatkoja, niitä humaltuneita kanssamatkustajia ja myöhästymisiä, niin paljon tahdon nähdä ja kuulla musiikkia.

en haluaisi olla kukaan toinen

MINÄ JA VILLE AHONEN @ KORJAAMO 22 11 2014

Kun kaksi vuotta sitten muutin tänne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni ja vastaantulijat eivät tunnista toisiaan rautatieasemalla, suuntasin eräänä lauantai-iltana Korjaamolle kuuntelemaan musiikkia, jota en ollut kuullut koskaan aiemmin. Silloin lavalle värivalojen loisteeseen nousi mies akustisen kitaransa kanssa ja vaikka join punaviiniä vähän kauempana, miehen laulaessa ensimmäistä lauluaan oli siirryttävä lähemmäs nauttiakseen jokaisesta sekunnista, sillä se mies, se mies akustisen kitaransa kanssa oli aivan uskomattoman lahjakas ja sai jokaisella hengenvedollaan sulkemaan silmät, kuuntelemaan. Kahta vuotta myöhemmin eräänä lauantai-iltana suuntasin jälleen Korjaamolle kuuntelemaan uskomattoman kaunista musiikkia, mutta tämän nykyään vaaleahiuksisen miehen noustessa värivalojen loisteeseen tunsin jokaisen hänen laulamansa sanan ja annoin musiikin ottaa syleilyynsä, nämä kaksi vuotta olen rakastanut paljon.

Minä ja Ville Ahonen on tavallaan uskomattoman hieno yhtye, joka saapuu lavalle tervehtimättä yleisöään kertaakaan ja musiikin tarttuessa selkärankani jokaiseen nikamaan unohdun miettimään sitä, kuinka Ville Ahonen on oikeastaan äärettömän salaperäinen, mysteeri pakottaessaan sanat ulos kurkustaan. Siinä on kysymys jostain uskomattoman suuresta, hetkittäin loputtomasta elämänhalusta ja hetkittäin pohjattomasta surusta: toisinaan on mahdotonta sanoa kaikuuko musiikki värivalojen loisteessa epätoivosta vai rakkaudesta, miehenä vai naisena. Nimenomaan sitä rakastan tässä yhtyeessä, musiikki on jokaisella hengenvedollaan äärimmäisen vahvaa ja jättää jälkeensä ristiriitaisen hiljaisuuden, mysteereitä hengittäessään ahdistusta välinpitämättömänä ja samanaikaisesti mielettömän vahvasti siinä hetkessä, silloin täytyy antautua musiikille. Antaa musiikin kuljettaa mukanaan tunteiden ääripäissä ja kotimatkalla hengittää onnellisuutta, kun lopulta uskomattoman kaunis musiikki ei kuitenkaan pakota luhistumaan maahan,

tämän keikan aikana minä täytin 22 vuotta.

hei ihminen, onko hankalaa?

MILLA RUMI @ KORJAAMO 22 11 2014

En ole koskaan kuullutkaan sellaisesta, minulle sanotaan kertoessani meneväni lauantai-iltana kuuntelemaan syntymäpäiväni kunniaksi Milla Rumia ja tästä syystä koen tarpeelliseksi kertoa teille, kuka on Milla Rumi ja miksi ehdottomasti kannattaa kuunnella Milla Rumia. Koen tarpeelliseksi kertoa teille myös, miksi kannattaa ehdottomasti suunnata sinne värivalojen loisteeseen kuuntelemaan tämän uskomattoman ihanan naisen musiikkia ja ehkä myös sen, mitä tapahtui eräänä huhtikuisena iltana auringonlaskun verhotessa maailman harmoniaansa, tämän kaiken aion kertoa teille seuraavaksi.

Milla Rumi on kotkalaislähtöinen laulaja-lauluntekijä, kirjoittaja ja näyttelijä, jonka kolme ensimmäistä singlelohkaisua herättivät innokkuutta musiikkipiireissä ja saivat allekirjoittaneenkin nauramaan eräänä maaliskuisena iltana, kun istuin hämärässä ravintolassa kuuntelemassa ensimmäistä kertaa laulajattaren musiikkia livenä. Viimeistään debyyttialbumi Ilot, halut ja valheet todisti tämän teatterikorkeakoulussa opiskelevan naisen uskomattoman lahjakkuuden lauluntekijänä ja erityisen persoonallisena äänenkäyttäjänä, matkalla pieneen oopperakaupunkiin kuuntelin albumin yhä uudelleen ensimmäisestä raidasta viimeiseen ja olin äärettömän vaikuttunut siitä, kuinka albumin neljäkymmentä minuuttia voivat toimia niin uskomattoman hienosti kokonaisuutena. Rumin debyyttialbumi pysyttelee ennalta-arvaamattomana ensimmäisestä raidasta viimeiseen asti, monimuotoisena nähtävässä musiikillisessa kokonaisuudessa laulajattaren persoonallinen ääni toimii mainiosti yhtenä instrumenttina ja teksteissä leikitellään hetkittäin yksinkertaisillakin asioilla, mutta oikeastaan kaikki tämä on päästävä kuulemaan itse ymmärtääkseen paremmin: siksi kannattaa ehdottomasti kuunnella Milla Rumia.

Lauantai-iltana kävelin lumenvalkeaan verhoutuneita katuja ja kansallisoopperan kohdalla tuuliainen tarttui mekkoni helmaan pimeyden maalatessa ääriviivattomia varjojaan kadunkulmiin, raitiovaunun kolistessa ohitseni nauroin. Myöhemmin seisoin eturivissä Milla Rumin noustessa värivalojen loisteeseen ääretöntä innokkuutta katseessaan ja tässä päästään siihen, miksi kannattaa ehdottomasti suunnata sinne värivalojen loisteeseen kuuntelemaan tämän uskomattoman ihanan naisen musiikkia: tämän kotkalaislähtöinen laulaja-lauluntekijän esiintyminen on jotain uskomattoman pysäyttävää, maailma ympäriltäni katosi ensimmäisten sanojen kaikuessa täydellisyyttään värivaloissa ja olisin halunnut tanssia tuulenhenkäysten kanssa, mikään ei ole aikoihin tuntunut yhtä voimaannuttavalta. Milla Rumi on yksinkertaisesti äärettömän lahjakas esiintyjä ja mikäli naisen debyyttialbumi kuulosti uskomattoman hienolta matkalla pieneen oopperakaupunkiin, on myönnettävä sen kuulostavan värivaloissa vieläkin hienommalta.

Rumin nauraessa itselleen tunsin suunnatonta riemua sydämessäni, olin uskomattoman vahvasti elossa ja olemassa ainoastaan sitä hetkeä varten, kun sanat hei ihminen / tyhjennä mielesi / edes hetkeksi / niin kurtussa otsasi on että / aurinko polttaa siihen kohta ruudukon saivat nauramaan onnellisuuttani. Silloin eräänä huhtikuisena iltana kävelin kallioille katselemaan auringonlaskun verhoavan maailman harmoniaansa, olin juuri päättänyt muuttaa kokonaiseksi kesäksi takaisin pikkukaupunkiin ja ensimmäistä kertaa sinä keväänä tunsin ääretöntä onnellisuutta juuri samaisten sanojen soidessa kuulokkeissani. Katselin auringon laskevan vastarannan metsän taakse hymyillen itsekseni ja kotimatkalla lauloin välittämättä siitä, kuulevatko vastaantulijat suunnattoman onnellisuuteni: silloin äskettäin ylistämäni debyyttialbumin kolmannesta raidasta tuli minun ikioma onnellisuusbiisini ja siksi olisin voinut itkeä onnellisuudesta myös värivalojen loisteessa, mutta nyt olen kertonut teille tarpeeksi. Suosittelen kuuntelemaan Milla Rumia ja suuntaamaan sinne värivalojen loisteeseen, mikään ei ole yhtä voimaannuttavaa.

takaisin hyökyaallon harjalle

ANNA INGINMAA @ KORJAAMON VINTTI 26 09 2014

Syysviima tarttuu hiuksiini kävellessäni rautatieasemalta Töölönkadulle, mietin olisi pitänyt pukeutua lämpimämmin ja kansallisoopperan kohdalla tuuliainen tarttuu mekkoni helmaan, pimeys maalaa kadunkulmille ääriviivattomia varjojaan. Liikennevaloissa tahtoisin tanssia ohikiitävien autojen valokeiloissa ja nostaa käteni ilmaan suunnattomasta rakkaudesta, syysviiman kuiskaillessa onnellisuuttaan olen uskomattoman vahvasti elossa: pysähdyn kadunkulmaan katselemaan pimeyteen verhoutunutta kaupunkiani, ensimmäistä kertaa viikkoihin rakastan jokaista tuntematonta kadunkulmaa enemmän kuin keskeneräisiä lauseitani ja saavuttaessani viimein päämääräni hymyilen itsekseni, raitiovaunu kolisee.

Korjaamon vaunusalissa olen hukkunut värivalojen loisteeseen uskomattoman monta kertaa huutanut ääntäni käheäksi suunnattomasta onnellisuudestani ja itkenyt musiikin tunkeutuessa selkäytimeeni, mutta vintillä en jostain syystä ole koskaan aiemmin käynyt: kieltämättä olen monesti suunnitellut vierailua sinne ja kuitenkin unohtanut mennä, mutta tänään Anna Inginmaa ja Laura Moisio saavat tekemään ensivierailuni vintille. Vaunusalin yläkerrassa oleva tunnelmallinen vintti on sisustettu tyylikkäästi, katosta roikkuu uskomattoman kauniita Foscarini-valaisimia ja tuolit ovat tanskalaista 50-luvun vintagea, kaari-ikkunoiden lasimaalaukset pohjautuvat parisataa vuotta vanhoihin Helsingin karttoihin. Syysmyrskyn hakatessa ikkunalasiin katselen vaaleahiuksisen naisen nousevan lavalle yleisön hiljentyessä, ensimmäisistä sekunneista viimeisiin musiikki murtautuu rintalastani alle ja tuntuu uskomattomalta kuunnella, kuinka suunnattoman kauniin musiikin vaietessa hiljaisuuden rikkoo ainoastaan viinilasi, joka lasketaan pöydälle.

Anna Inginmaa on uskomattoman lahjakas laulaja-lauluntekijä, jonka suunnattoman intensiivinen tulkinta ja tavallaan tummanpuhuva ääni kuljettavat mukanaan toiseen todellisuuteen kaupungin pukeutuessa pimeyteen ikkunalasin takana, tilanteeseen sopisi lasillinen punaviiniä hitaasti nautittuna. Hymyilen itsekseni musiikin kuiskaillessa tarinaansa, unohdan istuvani tuntemattomien ihmisten ympäröimänä ja tunnen löytäneeni tieni kotiin: tummanpuhuva ääni kuljettaa mukanaan tunteiden ääripäästä toiseen ja Inginmaan istuessa lavan reunalla viimeiset hengenvedot päättyvät loputtomiin suosionosoituksiin, jotka eivät tunnu päättyvän hetkeen.

LAURA MOISIO @ KORJAAMON VINTTI 26 09 2014

Laura Moision noustessa lavalle muusikkoystävänsä kanssa pimeyteen verhoutuneen kaupungin valot heijastuvat kaari-ikkunoiden lasimaalauksista, musiikin äärettömän harmonian rikkoo ainoastaan hiljaiset askeleet takanani ja unohdun muistelemaan kuukausien takaista iltaa, jolloin akustisen kitaran tarinoidessa suunnattomasta rakkaudesta olisin halunnut kirjoittaa keskeneräisistä lauseistani valmiin rakkaustarinan, maalata suunnatoman onnellisuuteni rautatieaseman kiviseiniin. Uskomattoman herkän äänen tarinoidessa rakkaudesta haluaisin jälleen kirjoittaa keskeneräisistä lauseistani kokonaisen rakkaustarinan, yleisön hiljentyessä kuuntelemaan musiikin suunnatonta kauneutta hymyilen itsekseni ja tunnen sydämessäni niin järjettömän suurta onnellisuutta, etteivät keskeneräiset lauseeni riittäisi kuvailemaan sellaista.

Todellisuus ympäriltäni katoaa siihen uskomattoman kauniiseen hetkeen, olen ainoastaan järjettömän suurta onnellisuutta kaikessa siinä harmoniassa ja lopulta hiljaisuutta jokaisella hengenvedollani, Laura Moisio on yksi suurimmista musiikkirakastumisistani kuluneena vuonna. Kaatosade piiskaa kasvojani armottomuudellaan kävellessäni rautatieasemalle, tuuliainen riuhtoo takkuisia hiuksiani kaksitoista metriä sekunnissa ja katsoessani peilikuvaani bussin ikkunasta näen ripsivärin valuneen poskipäilleni, olen onnellinen.

i'm on a highway to somewhere

EVA & MANU @ KORJAAMO 29 08 2014

Jos tämän suomalais-ranskalaisen muusikkopariskunnan uusi albumi kuulosti uskomattoman kauniilta matkalla pikkukaupungin rauhallisuudesta näille kaduille, joilla raitiovaunut kolisevat ohitseni, uskoisi sen kuulostavan värivalojen loisteessa vieläkin kauniimmalta. Uskoisi sanojen repivän hauraan sydämeni tuhansiksi palasiksi yleisömeren keskelle, saavan kyyneleet virtaamaan poskipäilleni ja murtaisi kylkiluuni yksi kerrallaan tuntematta häivähdystäkään armosta: uskoisi silmieni loistavan tämän musiikkirakkauden noustessa lavalle ja silmäni todella loistivat sinisten värivalojen loisteessa eilen, kun tämä kyseinen musiikkirakkaus nousi lavalle levynjulkaisukeikallaan Helsingin Korjaamolla. Kuten albumin ensimmäisenä, myös värivalojen loisteessa soitetun keikan ensimmäinen biisi kuiskaili epävarmuudesta ja menettämisestä niin uskomattoman suurella voimalla, että kyyneleet virtasivat poskipäilleni ja lopulta kysymys

how do you know   

if you won't even try? 
 

päättyi hiljaisuuteen, jonka edessä olin sitä samaa uskomattoman suurta voimattomuutta kuin matkalla pikkukaupungista raitiovaunujen kolinaan: täysin haavoittuvainen ja kylkiluut murtuneina, vaikka tavallaan hengittäminen tuntui helpommalta kuin koskaan aiemmin. Luulen, ettei ensimmäinenkään keskeneräinen lause pystyisi kuvailemaan sitä onnellisuutta, kun musiikki kaivautui kylkiluideni alle uskomattomalla voimallaan ja jokaisella hengenvedollani olin lähempänä ääretöntä harmoniaa sydämessäni, musiikki oli aivan uskomattoman kaunista: sellaista, jolle voisi rakentaa kokonaisen elämänsä tuntematta melankoliaa surumielisyytenä, vaikka sellaistahan melankolia tavallaan on, surumielisyyttä pukeutuneena tummansiniseen samettiin.

Kuitenkin, vaikka melankolia pukeutuisi tummansiniseen samettiin, kuunnellessani äärettömän kaunista musiikkia eturivissä tunsin melodian kulkevan selkärankani jokaisessa nikamassa ja liikutuin miettiessäni, kuinka musiikki ylipäätään voi kuulostaa niin uskomattomalta: kuinka musiikki voi ylipäätään tuntua niin voimakkaalta jokaisella hengenvedollani murtaen kylkiluuni yksi kerrallaan, särkeä sydämeni tuhansiin palasiin ja viimeisten hengenvetojen vaihtuessa hiljaisuuteen korjata kaiken, ottaa hellästi syleilyynsä. Kuinka ylipäätään on mahdollista, mietin kyynelten jäädessä kiteiksi silmäkulmiin, värivalojen häikäistessä vihreitä silmiäni kuiskailin ilmaan rakkautta täydellisinä sanoina elämän hauraudesta ja lopulta suljin silmäni tunteakseni melodian kulkevan selkärangassa ja avasin silmäni viimeisen biisin kuiskaillessa korvaani

  oh kathey i know what you've been through
   i was there too and came back home alive

    so will you

eivätkä kyyneleet enää jääneet kiteiksi silmäkulmiini. Hengitin rakkautta jokaisella hengenvedollani ja kyyneleet valuivat poskipäilleni, mutta minä olin kuitenkin äärettömän onnellinen: äärettömän onnellinen suunnattoman kauniista musiikista, rakkaudesta hauraassa sydämessäni ja värivalojen loisteesta, jokaisesta sekunnista musiikin tuntuessa selkärangassani. Kävellessäni vuorokauden ensimmäisinä tunteina kotiin kuiskailin ilmaan äärettömän suurta rakkautta värivalojen loisteesta, keinuvin askelin pysähdyin liikennevaloihin ja hymyilin jokaiselle vastaantulijalle. Minä hymyilin tietäen murtuneet kylkiluut paranevat musiikin hyväillessä harmoniallaan ja arvet hauraassa sydämessäni vaihtuvat häivähdyksiin maailman kauneimmista muistoista, tämän suomalais-ranskalaisen muusikkopariskunnan uutta albumia kuunnellessa tietää olevansa hyvissä käsissä: tietää olevansa turvassa, vaikka elämä heittelisi.