MINÄ JA VILLE AHONEN @ KORJAAMO 22 11 2014
Kun kaksi vuotta sitten muutin tänne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni ja vastaantulijat eivät tunnista toisiaan rautatieasemalla, suuntasin eräänä lauantai-iltana Korjaamolle kuuntelemaan musiikkia, jota en ollut kuullut koskaan aiemmin. Silloin lavalle värivalojen loisteeseen nousi mies akustisen kitaransa kanssa ja vaikka join punaviiniä vähän kauempana, miehen laulaessa ensimmäistä lauluaan oli siirryttävä lähemmäs nauttiakseen jokaisesta sekunnista, sillä se mies, se mies akustisen kitaransa kanssa oli aivan uskomattoman lahjakas ja sai jokaisella hengenvedollaan sulkemaan silmät, kuuntelemaan. Kahta vuotta myöhemmin eräänä lauantai-iltana suuntasin jälleen Korjaamolle kuuntelemaan uskomattoman kaunista musiikkia, mutta tämän nykyään vaaleahiuksisen miehen noustessa värivalojen loisteeseen tunsin jokaisen hänen laulamansa sanan ja annoin musiikin ottaa syleilyynsä, nämä kaksi vuotta olen rakastanut paljon.
Minä ja Ville Ahonen on tavallaan uskomattoman hieno yhtye, joka saapuu lavalle tervehtimättä yleisöään kertaakaan ja musiikin tarttuessa selkärankani jokaiseen nikamaan unohdun miettimään sitä, kuinka Ville Ahonen on oikeastaan äärettömän salaperäinen, mysteeri pakottaessaan sanat ulos kurkustaan. Siinä on kysymys jostain uskomattoman suuresta, hetkittäin loputtomasta elämänhalusta ja hetkittäin pohjattomasta surusta: toisinaan on mahdotonta sanoa kaikuuko musiikki värivalojen loisteessa epätoivosta vai rakkaudesta, miehenä vai naisena. Nimenomaan sitä rakastan tässä yhtyeessä, musiikki on jokaisella hengenvedollaan äärimmäisen vahvaa ja jättää jälkeensä ristiriitaisen hiljaisuuden, mysteereitä hengittäessään ahdistusta välinpitämättömänä ja samanaikaisesti mielettömän vahvasti siinä hetkessä, silloin täytyy antautua musiikille. Antaa musiikin kuljettaa mukanaan tunteiden ääripäissä ja kotimatkalla hengittää onnellisuutta, kun lopulta uskomattoman kaunis musiikki ei kuitenkaan pakota luhistumaan maahan,
Minä ja Ville Ahonen on tavallaan uskomattoman hieno yhtye, joka saapuu lavalle tervehtimättä yleisöään kertaakaan ja musiikin tarttuessa selkärankani jokaiseen nikamaan unohdun miettimään sitä, kuinka Ville Ahonen on oikeastaan äärettömän salaperäinen, mysteeri pakottaessaan sanat ulos kurkustaan. Siinä on kysymys jostain uskomattoman suuresta, hetkittäin loputtomasta elämänhalusta ja hetkittäin pohjattomasta surusta: toisinaan on mahdotonta sanoa kaikuuko musiikki värivalojen loisteessa epätoivosta vai rakkaudesta, miehenä vai naisena. Nimenomaan sitä rakastan tässä yhtyeessä, musiikki on jokaisella hengenvedollaan äärimmäisen vahvaa ja jättää jälkeensä ristiriitaisen hiljaisuuden, mysteereitä hengittäessään ahdistusta välinpitämättömänä ja samanaikaisesti mielettömän vahvasti siinä hetkessä, silloin täytyy antautua musiikille. Antaa musiikin kuljettaa mukanaan tunteiden ääripäissä ja kotimatkalla hengittää onnellisuutta, kun lopulta uskomattoman kaunis musiikki ei kuitenkaan pakota luhistumaan maahan,
tämän keikan aikana minä täytin 22 vuotta.
Lähetä kommentti