savonlinna, minä palaan kotiin

Helsinki ei oikeastaan koskaan ollut sellainen kaupunki, joka olisi vahvasti kuulunut tulevaisuuden suunnitelmiini: en koskaan suunnitellut juovani aamuteetäni leveällä ikkunalaudalla, seikkailevani raitiovaunulla väärään suuntaan tai nukahtavani liikenteen ääniin. Tavallaan en voinut edes kuvitella muuttavani pääkaupunkiseudulle, mutta kuitenkin sinä kesänä, kun join viiniä katsellen tähdenlentoja pikkukaupungin satamassa ja istuin lämpimällä asfaltilla kuuntelemassa kauhutarinoita, matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin Helsinkiin, ensimmäistä kertaa jäädäkseni lopullisesti. Olen katunut kyseistä matkaa hetkittäin enemmän kuin mitään elämässäni, vaikka todellisuudessa Helsinki on antanut minulle tavallaan uuden mahdollisuuden olla uskomattoman onnellinen jokaisella hengenvedollani ja löytää suunnattoman suurta rakkautta jokaiselta tuntemattomalta kadunkulmalta, kun maailma pukeutuu harmaaseen. Raitiovaunujen kolistessa ohitseni olen oppinut tuntemaan itseni paremmin, kuuntelemaan omaa ääntäni rautatieaseman iltapäiväruuhkassa ja vaikka hetkittäin kadun elokuista matkaani, se on edelleen ehdottomasti yksi tärkeimmistä tekemistäni matkoista.

Sen lisäksi, että Helsinki on antanut minulle uuden mahdollisuuden löytää uskomattoman onnellisuuteni jokaisella hengenvedollani, se on tarjonnut mahdollisuuden hukkua värivalojen loisteeseen lukemattomia kertoja ja uskallan väittää, että ilman äärettömän suurta onnellisuuttani esimerkiksi Von Hertzen Brothersin noustessa lavalle, en välttämättä olisi oppinut rakastamaan elämän suunnatonta kauneutta tai kuiskailemaan rakkauttani katuvalojen loisteessa. Uskallan myös väittää, että musiikki on ehdottomasti tärkeintä, mitä minulla on tässä kaupungissa ollut. Helsinki on antanut minulle henkilökohtaisesti paljon, olen rakastanut jokaista tuntematonta kadunkulmaa raitiovaunun kolistessa ohitseni ja tuntenut loputonta vapautta kävellessäni pimeyteen verhoutuneilla kaduilla, mutta viimeistään tänä syksynä olen ymmärtänyt, että minun on oikeastaan päästävä täältä kokonaan pois, minun on palattava jäädäkseni.

Toiset lähtevät vaihtoon tuhansien kilometrien päähän ja minulle pelkästään Helsinkiin muuttaminen tuntui vaihtoon lähtemiseltä, nämä vuodet ovat tavallaan tuntuneet uskomattoman pitkältä vaihtovuodelta. Minä olen kotoisin pienestä oopperakaupungista, jossa elokuvateatterit esittävät jokaista elokuvaa vain muutaman viikon ajan, keskustassa suunnattoman rauhallista kymmeneltä illalla ja viimeiset bussit kotiin menevät tunteja liian aikaisin, viideltä iltapäivällä. Kotoisin kaupungista, jossa on iltaisin käveltävä päästäkseen keskustaan ja pysähdyttävä sillalle katselemaan horisontissa aukeavaa maisemaa. Kaupungista, jossa vastaantulijoiden kasvoilla uskomattoman paljon muistoja menneisyydestä ja heinäkuun viimeisinä päivinä istutaan kivilinnan varjossa juomassa halpaa viiniä, katsellaan ilotulituksia mustalla yötaivaalla. Höyrylaivat huutavat satamassa tervehdyksiään, oopperavieraat kävelevät viimeisen näytöksen jälkeen hiekkatietä pitkin keskustaan, huvilalla soitetaan musiikkia kesäiltojen viileydessä ja kotimatkalla ei ensimmäistäkään vastaantulijaa aamuyön ensimmäisinä tunteina: minä olen kotoisin kaupungista, jonka keskustasta ei löydy ensimmäistäkään suurta kauppakeskusta tai suurta rautatieasemaa, meillä rautatieasema käsittää ainoastaan yhden raiteen ja keskustan vaatekaupat pystyy käymään läpi viidessätoista minuutissa.

Minä olen kotoisin kaupungista, joka oopperajuhlien päätyttyä vähitellen vaipuu talvihorrokseen ja asuttuani Helsingissä kokonaiset kaksi vuotta olen ymmärtänyt, että nimenomaan siihen rauhallisuuteen minä haluan palata. Tänä syksynä olen kärsinyt niin suunnattomasta koti-ikävästä, ettei sille oikeastaan ole löytynyt sanoja: olen kaivannut rauhallisia kadunkulmia, uskomattoman rakasta perhettäni ja niitä ihmisiä, jotka tietävät jokaisen salaisuuteni hauraassa sydämessäni ja virheet käsivarsillani, jotka eivät tänä syksynä ole jaksaneet kantaa maailman painoa. Olen kaivannut ihmisiä, joiden kanssa voi kävellä kotiin vanhan rautatiesillan kautta ja pysähtyä välillä katsomaan pätkiä elokuvista, jotka saavat itkemään. Olen kaivannut ihmisiä, jotka vuorokauden vaihteessa soittavat akustista kitaraa ja rakastavat sanoja if you never dream you'll never fly yhtä paljon kuin minä. Vaikka tiedän, ettei mikään pienessä oopperakaupungissa ole ennallaan, olen kaivannut niin äärettömän paljon, että olen joutunut tekemään yhden elämäni suurimmista päätöksistä: puolen vuoden päästä minä palaan takaisin Savonlinnaan, vaihdan värivalojen loisteen musiikkiin pimeillä kadunkulmilla ja kiireisen rautatieaseman hiljaiseen keskustaan. Minä palaan takaisin kotiin ja olen siitä äärimmäisen onnellinen, 

minä todella palaan kotiin.