Yhtenä iltana lumisade verhosi maailman lumenvalkeaan ja tuuliainen heitteli puiden latvoja, kun ajettiin pimeätä hiekkatietä seitsemän kilometrin päähän vaaleansinisestä puutalosta, keltaiseen puutaloon järven rannalle. Lumisateen piiskatessa ikkunalasia metsä ympärillämme tuntui uskomattoman voimakkaalta, katsoin hiekkatien katoavan pimeyteen ja lopulta istuin katselemassa takkatulen rauhallista tanssia, sydämessä suunnatonta hiljaisuutta: tunsin kivenlohkareiden rintalastan alla murtuvan ja juuri ennen nukahtamista kuuntelin puutalon kuiskailevan tarinoitaa, muistoina lapsuuden kauneimmilta talviöiltä ja takkatulen lämmöstä niinä talvipäivinä, kun käytiin hiihtämässä jäätiellä.
Muistoina rakkaimmista hetkistä, kun käveltiin pimeässä portaikossa päästäksemme yläkertaan nukkumaan ja herättiin aamuisin paistamaan lettuja. Niitä hetkiä en vaihtaisi mihinkään, mietin aamulla kävellessäni lumenvalken maiseman äärettömässä kauneudessa ja rakastin elämääni jokaisella hengenvedollani, vaikka pakkanen pisteli sormenpäitäni ja sai poskipäät hehkumaan punaisena, sillä minä olin äärimmäisen vahvasti elossa: kävelin katsomaan hevosia jossain kauempana, istuin lumihangessa valokuvaamassa kahta uskomattoman innostunutta karvakuonoa ja paistoin makkaraa nuotiolla, sellaista on olla elossa.
Muistoina rakkaimmista hetkistä, kun käveltiin pimeässä portaikossa päästäksemme yläkertaan nukkumaan ja herättiin aamuisin paistamaan lettuja. Niitä hetkiä en vaihtaisi mihinkään, mietin aamulla kävellessäni lumenvalken maiseman äärettömässä kauneudessa ja rakastin elämääni jokaisella hengenvedollani, vaikka pakkanen pisteli sormenpäitäni ja sai poskipäät hehkumaan punaisena, sillä minä olin äärimmäisen vahvasti elossa: kävelin katsomaan hevosia jossain kauempana, istuin lumihangessa valokuvaamassa kahta uskomattoman innostunutta karvakuonoa ja paistoin makkaraa nuotiolla, sellaista on olla elossa.
Lähetä kommentti