ANNA INGINMAA @ KORJAAMON VINTTI 26 09 2014
Syysviima tarttuu hiuksiini kävellessäni rautatieasemalta Töölönkadulle, mietin olisi pitänyt pukeutua lämpimämmin ja kansallisoopperan kohdalla tuuliainen tarttuu mekkoni helmaan, pimeys maalaa kadunkulmille ääriviivattomia varjojaan. Liikennevaloissa tahtoisin tanssia ohikiitävien autojen valokeiloissa ja nostaa käteni ilmaan suunnattomasta rakkaudesta, syysviiman kuiskaillessa onnellisuuttaan olen uskomattoman vahvasti elossa: pysähdyn kadunkulmaan katselemaan pimeyteen verhoutunutta kaupunkiani, ensimmäistä kertaa viikkoihin rakastan jokaista tuntematonta kadunkulmaa enemmän kuin keskeneräisiä lauseitani ja saavuttaessani viimein päämääräni hymyilen itsekseni, raitiovaunu kolisee.
Korjaamon vaunusalissa olen hukkunut värivalojen loisteeseen uskomattoman monta kertaa huutanut ääntäni käheäksi suunnattomasta onnellisuudestani ja itkenyt musiikin tunkeutuessa selkäytimeeni, mutta vintillä en jostain syystä ole koskaan aiemmin käynyt: kieltämättä olen monesti suunnitellut vierailua sinne ja kuitenkin unohtanut mennä, mutta tänään Anna Inginmaa ja Laura Moisio saavat tekemään ensivierailuni vintille. Vaunusalin yläkerrassa oleva tunnelmallinen vintti on sisustettu tyylikkäästi, katosta roikkuu uskomattoman kauniita Foscarini-valaisimia ja tuolit ovat tanskalaista 50-luvun vintagea, kaari-ikkunoiden lasimaalaukset pohjautuvat parisataa vuotta vanhoihin Helsingin karttoihin. Syysmyrskyn hakatessa ikkunalasiin katselen vaaleahiuksisen naisen nousevan lavalle yleisön hiljentyessä, ensimmäisistä sekunneista viimeisiin musiikki murtautuu rintalastani alle ja tuntuu uskomattomalta kuunnella, kuinka suunnattoman kauniin musiikin vaietessa hiljaisuuden rikkoo ainoastaan viinilasi, joka lasketaan pöydälle.
Anna Inginmaa on uskomattoman lahjakas laulaja-lauluntekijä, jonka suunnattoman intensiivinen tulkinta ja tavallaan tummanpuhuva ääni kuljettavat mukanaan toiseen todellisuuteen kaupungin pukeutuessa pimeyteen ikkunalasin takana, tilanteeseen sopisi lasillinen punaviiniä hitaasti nautittuna. Hymyilen itsekseni musiikin kuiskaillessa tarinaansa, unohdan istuvani tuntemattomien ihmisten ympäröimänä ja tunnen löytäneeni tieni kotiin: tummanpuhuva ääni kuljettaa mukanaan tunteiden ääripäästä toiseen ja Inginmaan istuessa lavan reunalla viimeiset hengenvedot päättyvät loputtomiin suosionosoituksiin, jotka eivät tunnu päättyvän hetkeen.
Korjaamon vaunusalissa olen hukkunut värivalojen loisteeseen uskomattoman monta kertaa huutanut ääntäni käheäksi suunnattomasta onnellisuudestani ja itkenyt musiikin tunkeutuessa selkäytimeeni, mutta vintillä en jostain syystä ole koskaan aiemmin käynyt: kieltämättä olen monesti suunnitellut vierailua sinne ja kuitenkin unohtanut mennä, mutta tänään Anna Inginmaa ja Laura Moisio saavat tekemään ensivierailuni vintille. Vaunusalin yläkerrassa oleva tunnelmallinen vintti on sisustettu tyylikkäästi, katosta roikkuu uskomattoman kauniita Foscarini-valaisimia ja tuolit ovat tanskalaista 50-luvun vintagea, kaari-ikkunoiden lasimaalaukset pohjautuvat parisataa vuotta vanhoihin Helsingin karttoihin. Syysmyrskyn hakatessa ikkunalasiin katselen vaaleahiuksisen naisen nousevan lavalle yleisön hiljentyessä, ensimmäisistä sekunneista viimeisiin musiikki murtautuu rintalastani alle ja tuntuu uskomattomalta kuunnella, kuinka suunnattoman kauniin musiikin vaietessa hiljaisuuden rikkoo ainoastaan viinilasi, joka lasketaan pöydälle.
Anna Inginmaa on uskomattoman lahjakas laulaja-lauluntekijä, jonka suunnattoman intensiivinen tulkinta ja tavallaan tummanpuhuva ääni kuljettavat mukanaan toiseen todellisuuteen kaupungin pukeutuessa pimeyteen ikkunalasin takana, tilanteeseen sopisi lasillinen punaviiniä hitaasti nautittuna. Hymyilen itsekseni musiikin kuiskaillessa tarinaansa, unohdan istuvani tuntemattomien ihmisten ympäröimänä ja tunnen löytäneeni tieni kotiin: tummanpuhuva ääni kuljettaa mukanaan tunteiden ääripäästä toiseen ja Inginmaan istuessa lavan reunalla viimeiset hengenvedot päättyvät loputtomiin suosionosoituksiin, jotka eivät tunnu päättyvän hetkeen.
LAURA MOISIO @ KORJAAMON VINTTI 26 09 2014
Laura Moision noustessa lavalle muusikkoystävänsä kanssa pimeyteen verhoutuneen kaupungin valot heijastuvat kaari-ikkunoiden lasimaalauksista, musiikin äärettömän harmonian rikkoo ainoastaan hiljaiset askeleet takanani ja unohdun muistelemaan kuukausien takaista iltaa, jolloin akustisen kitaran tarinoidessa suunnattomasta rakkaudesta olisin halunnut kirjoittaa keskeneräisistä lauseistani valmiin rakkaustarinan, maalata suunnatoman onnellisuuteni rautatieaseman kiviseiniin. Uskomattoman herkän äänen tarinoidessa rakkaudesta haluaisin jälleen kirjoittaa keskeneräisistä lauseistani kokonaisen rakkaustarinan, yleisön hiljentyessä kuuntelemaan musiikin suunnatonta kauneutta hymyilen itsekseni ja tunnen sydämessäni niin järjettömän suurta onnellisuutta, etteivät keskeneräiset lauseeni riittäisi kuvailemaan sellaista.
Todellisuus ympäriltäni katoaa siihen uskomattoman kauniiseen hetkeen,
olen ainoastaan järjettömän suurta onnellisuutta kaikessa siinä harmoniassa ja lopulta hiljaisuutta jokaisella
hengenvedollani, Laura Moisio on yksi suurimmista musiikkirakastumisistani kuluneena vuonna. Kaatosade piiskaa kasvojani armottomuudellaan kävellessäni rautatieasemalle, tuuliainen riuhtoo takkuisia hiuksiani kaksitoista metriä sekunnissa ja katsoessani peilikuvaani bussin ikkunasta näen ripsivärin valuneen poskipäilleni, olen onnellinen.
Lähetä kommentti