Eräänä kauniina iltapäivänä seikkailin tuntemattomilla kaduilla ja lopulta suuntasin Vallilan 1910-luvulla rakennetulle
puutaloalueelle kuuntelemaan kadunkulmien tarinoivan ihmisistä vuosikymmenten takaa: aamukahveista varjoisilla sisäpihoilla auringonnousun aikaan ja lapsista juoksemassa toistensa perässä pitkin kaareutuvia
katuja, puhtaista lakanoista haurailla pyykkinaruilla, myöhäisistä kesäilloista täydellisessä harmoniassa ja korkeiden puiden varjoon nukahtaneesta koirasta.
Ensimmäisistä
rakkaudentunnustuksista hiljaisilla kadunkulmilla auringonlaskun
maalatessa maailmaa vaaleanpunaisella, unettomista öistä leveillä
ikkunalaudoilla ja tuoreen leivän
tuoksusta aamuvarhain. Kauneimmista kesäilloista lintujen lentäessä vapauttaan ja kylmistä talviöistä, kun oli käveltävä villasukat jalassa alakertaan keittämään teetä pysyäkseen lämpimänä, hymyiltävä lattian naurahtavan jalkojen alla.
Kieltämättä sellaisesta itsekin haaveilee hetkittäin: aamukahvista varjoisalla sisäpihalla, tuoreen leivän tuoksusta aamuvarhain ja korkeiden puiden varjoon nukahtamisesta syksyisenä iltapäivänä, puhtaista lakanoista haurailla pyykkinauruilla. Hetkittäin haaveilee istuvansa sisäpihan rauhallisuudessa ilta-auringon maalatessa kadunkulmia lämmöllään, juovansa kamomillateetä valvoessaan yönsä leveällä ikkunalaudalla ja kirjoittavansa, kuinka viikkoon ei ole satanut. Ripustavansa pyykkejä niille hauraille pyykkinaruille ja nukahtavansa iltaisin vanhan puutalon hämärään näkemään unia jostain kauaa, ehkä nistä ihmisistä vuosikymmenten takaa tai sitten valtamerten takaisesta rakkaudesta.
Lähetä kommentti