Kirjoitin viime viikolla siitä, kuinka tässä pikkukaupungissa minä tiedän, mihin minun on mentävä sellaisina hetkinä, kun tahdon olla hetken rauhassa ja
kirjoittaa keskeneräisiä lauseita muistikirjaani auringonlaskun verhotessa
maisemaa suunnattomaan harmoniaan ja siitä, kuinka tiedän, mihin minun on mentävä, jos
tahdon kävellä vanhojen havupuiden varjostamassa metsässä. Kirjoitin siitä, kuinka tiedän,
mihin minun on mentävä, jos tahdon valokuvata nopeasti jotain blogiini,
mutta myös siitä, kuinka tiedän tämän kaupungin kauneimmat paikat, ne sellaiset, jotka
näyttäisin ystävälleni, joka tahtoisi nähdä tästä kaupungista jotain
muutakin kuin Olavinlinnan, mutta minä tiedän myös sellaiset paikat,
joita en ihan välttämättä näyttäisi kaikille, kirjoitin siitä, kuinka minulle se merkitsee sitä, että olen kotona. Kuinka minulle se, että tiedän tämän kaupungin kauneimpien paikkojen lisäksi myös rapistuneet sisäpihat ja unohtuneet kadunkulmat, merkitsee aivan erityisen vahvasti sitä, että olen kotona huolimatta siitä, vaikka minä en välttämättä asuisi enää täällä.
Rakastan tässä kaupungissa niitä rapistuneita sisäpihoja ja unohtuneita kadunkulmia, rakastan havupuiden varjostamia metsiä, joissa saan kävellä lähes poikkeuksetta rauhassa ja lämpimiä rantakallioita, joille palaan kerta toisensa jälkeen katselemaan auringonlaskuja, mutta rakastan myös sitä kivilinnaa, joka on seisonut rauhallisena aloillaan 1400-luvulta asti. Rakastan kivilinnalle johtavaa Linnankatua, jonka varrella minulla oli aikoinaan pieni ja käsittämättömän kaunis koti, rakastan kivilinnan vieressä sijaitsevaa Riihisaarta ja tämän kaupungin maakuntamuseota, jonka alakerrassa oleva näyttely ei ole vaihtunut kertaakaan sen jälkeen, kun kävin siellä ensimmäistä kertaa ala-asteella, rakastan sitä vanhaa rautatiesiltaa, jota pitkin minä pyöräilin aikoinaan aina keskustaan ja jolta avautuu aivan uskomattoman hieno näkymä kivilinnan suuntaan. Linnankatu kahviloineen ja putiikkeineen, Olavinlinna ja Riihisaaressa sijaitseva maakuntamuseo ovat varmasti tämän kaupungin suosituimpia nähtävyyksiä ja tavallaan minua aina naurattaa käydä valokuvaamassa ja katselemassa niitä maisemia, sillä siitä tulee samanaikaisesti sekä kotoisa että sellainen olo, että olisin turistina tässä pienessä oopperakaupungissa. Siltä minä varmasti näytinkin kamerani kanssa kävellessämme sunnuntai-iltana sataman ja Linnankadun kautta Olavinlinnalle auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa, istuessamme Olavinlinnan edustalla hengittämässä raitista ilmaa ja ikuistamassa sitä hetkeä valokuviin, kuten myös ne polkupyörillä saapuneet turistitkin.
Sillä tavalla minä kuitenkin tavallaan eroan turisteista, että sen sijaan, että tahtoisin ikuistaa Olavinlinnan valokuviin nähtävyytenä, minä tahdon ikuistaa sen 1400-luvulta asti aivan rauhallisena aloillaan seisoneen kivilinnan valokuviin siksi, koska se on paikkana minulle äärettömän rakas ja sen ympäristöön liittyy ihan suunnattomasti muistoja, sellaisia, joita en koskaan vaihtaisi mihinkään, mutta myös sellaisia, jotka vain tahtoisin unohtaa. Jokatapauksessa, Olavinlinna ympäristöineen on kuulunut vahvasti elämääni asuessani tässä rakkaassa pikkukaupungissa ja hetkeäkään miettimättä uskallankin väittää, että se tulee aina kuulumaan elämääni, se tulee aina olemaan osa minun elämääni kuten myös tämä koko oopperakaupunki sekä sen rapistuneet sisäpihat ja unohtuneet kadunkulmat. Eikä mikään kaupunki tule koskaan olemaan koti samalla tavalla kuin tämä, unohduin hetkeksi miettimään itsekseni katsellessani rautatiesillalta avautuvaa maisemaa auringonsäteiden häikäistessä silmiäni, pyysin tulemaan hieman lähemmäksi ottamaan valokuvia ja ikuistin sitten vielä kerran sen maiseman valokuvaan, hymyilin onnellisuuttani varovaisten tuulenhenkäysten tarttuessa tiukasti sidottuihin hiuksiini. Kävellessämme lopulta Tottinkadun ja sataman kautta takaisin autolle rintalastani alla oli hetken niin kevyt ja onnellinen tunne, että minä tunsin pakahtuvani siihen, hetken tämä kaupunki oli kauniimpi kuin aikoihin.
Lähetä kommentti