Neljäkymmentä päivää ei tavallaan ole pitkä aika, se ei ole pitkä aika, kun mietin tähänastista elämääni vuosia taaksepäin ja käyn läpi kaikkia niitä hetkiä, kun on tuntunut, ettei elämä mene eteenpäin tarpeeksi nopeasti. Se oli kuitenkin pitkä aika, kun mietin tammikuun puolivälissä tahtovani elää helmikuun viimeiseen viikonloppuun asti ilman sosiaalista mediaa, se oli pitkä aika, vaikka se näin jälkeenpäin tuntuukin naurettavalta. Sosiaalinen media on ollut osa elämääni yli kymmenen vuotta ja ennen tammikuuta minä en ollut näiden kymmenen vuoden aikana kertaakaan ollut yli viikkoa ilman sitä, minä en ollut kertaakaan edes tosissani miettinyt voivani jossain vaiheessa olla viikon ilman sosiaalista mediaa, niin erottamaton osa elämääni siitä oli vuosien aikana tullut. En tavallaan ennen tammikuuta edes enää muistanut, millaista elämäni voisi olla ilman sosiaalista mediaa, en enää muistanut sitä aikaa ennen kuin siitä tuli niin suuri osa elämääni ja hetkittäin se teki minut surulliseksi, vaikka minulla ei ollutkaan tarvetta ottaa siitä selvää, minulla ei ollut tarvetta tietää, millaista elämäni voisi olla.
Tammikuussa minä havahduin kuitenkin lopulta siihen, että sosiaalinen media oli saanut minut
tuntemaan itseni ahdistuneeksi ja miettimään kerta toisensa jälkeen
sitä, ettei minun elämäni ole tarpeeksi tai että minä itse en ole
tarpeeksi. Havahduin siihen ajatukseen, että ensimmäistä kertaa näiden kymmenen vuoden aikana minusta tuntui, että minun oli hetkeksi luovuttava sosiaalisesta mediasta ihan vain siksi, etten minä jatkuvasti tuntisi ahdistusta ja epäonnistumisen tunteita turhaan. Yhtenä iltana palatessani iltalenkiltä kotiin päätin, että sen jälkeen, kun olisin kirjoittanut viimeiset tekstini rakkaasta pikkukaupungista luopuisin viimeinkin sosiaalisesta mediasta määrittelemättömäksi ajaksi, niin pitkäksi aikaa, että minusta tuntuisi lopulta hyvältä palata takaisin sen pariin. Niin pitkäksi aikaa, ettei se enää tuntuisi niin erottamattomalta osalta elämääni, niin pitkäksi aikaa, etten enää lopulta edes kaipaisi sitä osaksi elämääni, minä mietin kirjautuessani yhtenä iltana viimeisen tekstini jälkeen ulos sosiaalisen median kanavista ja poistaessani myös kaikki niihin liittyvät sovellukset puhelimestani.
Ensimmäinen viikko ilman sosiaalista mediaa oli kummallinen ja kaikkina niinä hetkinä, jolloin olin tavallisesti selannut Instagramia ja Facebookia, tuntui kuin jotain puuttuisi ja minun oli vaikea korvata sitä puuttuvaa osaa millään muulla. Niinä hetkinä ymmärsin, kuinka suuri osa elämääni sosiaalinen media oli todellisuudessa ollut ja kuinka en enää tahtonut elää niin, en enää tahtonut, että sosiaalinen media olisi niin suuri osa elämääni, että ilman sitä tuntuisi kuin elämästäni puuttuisi palanen. Sen ensimmäisen viikon jälkeen elämä alkoi vähitellen tuntua kevyemmältä kuin se oli tuntunut aikoihin, kävelin auringonsäteiden loisteessa jäällä, ikuistin hetkiä ihan vain muistoksi itselleni, istuin iltaisin sohvan nurkassa neulomassa villasukkia ja katsoin yli sata jaksoa McLeodin tyttäriä, mutta mikä tärkeintä, en enää lopulta kaivannut jatkuvasti puhelinta käteeni kaikkina niinä hetkinä, kun en tehnyt mitään, en kaivannut sosiaalista mediaa täyttämään niitä hetkiä ja se tuntui hyvältä.
Lopulta minä olin neljäkymmentä päivää ilman sosiaalista mediaa, se oli minulle juuri oikea aika ja kun lopulta annoin itselleni luvan palata sosiaalisen median pariin, en ollut varma, tahdonko oikeastaan edes tehdä sitä. En ollut enkä ole vieläkään varma, sillä tuntui huomattavasti kevyemmältä elää ilman sosiaalista mediaa ja sitä jatkuvaa itsenä vertaamista muihin sosiaalisen median antaman kuvan perusteella, itsensä vertaamista johonkin sellaiseen, mikä ei ole koko totuus. Minä kuitenkin palasin ja tahdon taas kertoa teille tarinoita, mutta sen minä kuitenkin niiden neljänkymmenen päivän aikana lupasin itselleni, että aion tästä eteenpäin rajoittaa sosiaalisen median käyttämistä ja keskittyä enemmän siihen, mitä elämässäni juuri nyt tapahtuu, aion tuntea jokaisella hengenvedollani ja olla samalla tavalla läsnä kuin minä olin niiden neljänkymmenen päivän aikana. Aion kävellä jäällä auringonsäteiden loisteessa ja istua parvekkeella hengittämässä syvään illan hämärässä, mutta ennen kaikkea aion olla viimein onnellinen omasta elämästäni, sillä se on hyvä juuri tällaisena ja niin olen minäkin.
Lähetä kommentti