SYKSYINEN ILTAPÄIVÄ KANAVUORELLA

Yhtenä lokakuisena iltapäivänä, kun maisema verhoutui vielä hetken ruskaan, suuntasimme ensimmäistä kertaa vuosiin Kanavuorelle. Pysäköidessämme auton muistelin, kuinka olimme käyneet vuorella viimeksi kolme vuotta sitten, yhtenä kauniina syksyisenä päivänä, kun meillä kahdella ei ollut vielä pienintäkään aavistusta siitä, että seuraavana syksynä kulkisimme pitkin ruskaan verhoutuneita katuja pienen karvakuonon kanssa. Se on minulle ehdottomasti yksi rakkaimmista paikoista tässä kaupungissa ja tuntui ihan erityiseltä palata sinne ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen, päästä kulkemaan niitä polkuja ensimmäistä kertaa pienen karvakuonon kanssa.

 

Se kolmen vuoden takainen iltapäivä oli silloin yksi sen syksyn kauneimmista iltapäivistä ja kiivetessämme nyt kolme vuotta myöhemmin pienen karvakuonomme kanssa luontopolkua pitkin vuorelle minä hymyilin itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen pienestä perheestämme, kahdeksan vuotta vierelläni kulkeneesta miehestäni ja siitä pienestä karvakuonostamme, joka ei sinä päivänä uskaltanut kiivetä portaita vaan kulki ne mieheni sylissä. Luonto verhoutui kauneimpiin väreihinsä, viileä tuuli tarttui hetkittäin pitkiksi kasvaneisiin hiuksiini ja ilmassa tuoksui vähitellen lähestyvä talvi, minä hengitin keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa ja pysähdyin aina hetkittäin ihmettelemään kaiken uskomatonta kauneutta, vielä hetken ruskaan verhoutuvaa metsää ympärillämme.

 

Lopulta pysähdyimme valtavan kauniin maiseman äärelle, varovaisen tuulen tarttuessa hiuksiini istuin viileälle kalliolle ja mietin itsekseni, etten ollut aikoihin ollut missään niin korkealla, en ollut aikoihin nähnyt niin kauas. Syksyn uskomaton väriloisto oli kauneimmillaan ruskan väreihin verhoutuneen maiseman jatkuessa edessämme silmänkantamattomiin ja minä huokasin itsekseni kaikesta siitä äärettömästä onnellisuudesta, onneksi olimme päättäneet palata sinne juuri sinä iltapäivänä, mietin ja hengitin syvään. Ihmeellinen iltapäivä ja koko syksy.

 

SE OLI SYKSYN VIIMEINEN KAUNIS ILTAPÄIVÄ

 

Kaksi vuotta sitten syksy oli melkein yhtä äärettömän kaunis kuin se on ollut tänä vuonna, se oli niin kaunis, että istuessamme yhtenä kahden vuoden takaisena lokakuisena iltapäivänä ensimmäistä kertaa elämässämme katselemassa ruskaan verhoutunutta maisemaa Kanavuorelta toivoin itsekseni, ettei se hetki päättyisi koskaan. Se oli täydellinen syksyinen iltapäivä, sellainen, jota muistelin vielä tammikuussa kävellessäni räntäsateessa tallille ja joka sai minut lupaamaan sinä iltapäivänä itselleni, että palaisin seuraavana syksynä katselemaan sitä uskomatonta maisemaa siltä samalta vuorelta. Minä en kuitenkaan palannut seuraavana syksynä, en palannut, vaikka syksy sai sydämeni muuttamaan rytmiään kävellessäni metsäpolkuja ja olisin tahtonut nähdä kaiken sen väriloiston siltä korkealta vuorelta, minä en palannut, koska kiire ja stressi pitivät minua jatkuvasti otteessaan hellittämättä vähääkään, vaikka minä kuinka yritin kaikin voimin repiä itseäni irti niiden vahvasta otteesta.  

 

Tänä syksynä minä en kuitenkaan antanut stressin ja kiireen saada minua enää kiinni, en vain yksinkertaisesti antanut ja lokakuun puolivälissä kävelimme ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen Naissaaren kautta Kanavuoren juurelle. Nousimme portaita ja kivistä luontopolkua ylös iltapäivän auringonsäteiden häikäistessä silmiämme ja lopulta päädyimme aivan uskomattoman kauniin maiseman äärelle, siihen samaan kohtaan, johon kaksi vuotta sitten pysähdyimme katselemaan edessämme avautuvaa uskomatonta maisemaa. Niin pysähdyimme myös sinä lokakuisena päivänä, istuimme auringonsäteiden lämmittämälle kalliolla ja katselimme edessämme avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa. Syksyn väriloisto oli siinä hetkessä kauneimmillaan, tuuli tarttui hetkittäin takkuisiin hiuksiini ja mietin itsekseni, kuinka äärettömän hyvältä tuntui istua siinä, tuntea tuuli hiuksissaan ja nähdä kauemmas kuin kahteen vuoteen, vain hengittää rauhallisesti jokaisella hengenvedolla ja olla olemassa.

 

 

Istuimme siinä kauan, meillä ei ollut kiire yksinkertaisesti yhtään mihinkään, meillä ei ollut kiire ja stressi ei tuntunut edes kaukaisena häivähdyksenä syvällä minun rintalastani alla, sitä ei ollut olemassakaan, oli vain se uskomattoman kaunis maisema ja me kaksi, se oli täydellinen hetki, täydellinen iltapäivä. Siinä hetkessä minun sydämessäni tuntui niin valtava rauha, että se sai minut hymyilemään itsekseni istuessani lämpimällä kalliolla havunneulasten tarttuessa kiinni takkini helmaan. Katsellessani sitä uskomatonta maisemaa linssin lävitse tarrauduin kiinni tuulessa huojuvaan mäntyyn, tunsin syystuulen tarttuvan armottomasti takkuisiin hiuksiini ja nauroin itsekseni, kuinka olen alkanut vuosien saatossa pelätä aivan suunnattomasti korkeita paikkoja ja kuinka huolimatta siitä ihan suunnattomasta pelosta minä nautin aivan jokaisesta hetkestä sillä korkealla vuorella. Auringonsäteet maalasivat maisemaa minuutti toisensa jälkeen kauniimmin auringonlaskun lähestyessä ja kävellessämme myöhemmin luontopolkua pitkin alas huokaisin itsekseni, kuinka se oli todennäköisesti viimeinen kaunis syyspäivä tänä vuonna, viimeinen kaunis ruskaan ja lämpimiin auringonsäteisiin verhoutunut syyspäivä.

  

Huokaisin itsekseni, kuinka se oli todennäköisesti vuoden viimeinen iltapäivä, jolloin minulla oli aikaa nauttia siitä väriloistosta, sillä syksyn väriloisto tulisi katoamaan armottomasti nopeammin kuin uskoisinkaan, niin käy joka vuosi. Viimeinen iltapäivä se olikin, eikä sen sanoinkuvamaattoman kauniin iltapäivän jälkeen tullut enää sellaisia iltapäiviä. Ruskaan verhoutuneet lehdet putosivat lopulta syyssateiden ja armottoman tuulen mukana, maisema muuttui vähitellen kovin harmaaksi ja lopulta yhtenä aamuna satoi ensilumi tavallaan kuin merkiksi syksyn päättymiselle, kuin silmänräpäyksessä alkoi alkutalvi ja aikaisina aamuina oli niin kylmä, että minun oli puettava lämmin villatakki ja villasukat kävellessäni keittiöön keittämään aamuteetä. Se oli viimeinen kaunis syksyinen iltapäivä, mutta en ole siitä yhtään surullinen, sen sijaan olen äärettömän onnellinen siitä, että tämä syksy oli niin uskomattoman kaunis ja ehdin nauttia siitä enemmän kuin moneen vuoteen, olen onnellinen siitä, että ilmassa tuoksuu jo talvi ja voin lämmittää iltaisin glögiä ja neuloa ensimmäistä kertaa vuosiin villasukkia.

 

SYKSYN KAUNEIN ILTAPÄIVÄ KAUPUNGIN YLLÄ

Kirjoitin aiemmin, kuinka yhtenä kauniina sunnuntaina, kun lämpötilan puolesta tuntui hetken enemmän kesältä kuin syksyltä, kävelimme sen maailman rakkaimman kanssa Naissaaren kautta Kanavuoren luontopolulle. Kirjoitin, sillä se oli ehdottomasti tämän uskomattoman kauniin syksyn kaunein iltapäivä ja katsellessani korkealta vuorelta unohduin miettimään itsekseni, kuinka minun olisi pitänyt kiivetä vuorelle jo kauan sitten, minun olisi pitänyt kiivetä katsomaan sitä uskomattoman kaunista syksyn kirkkaisiin väreihin verhoutunutta maisemaa. Minun olisi pitänyt, minä havahduin ajatuksistani pysähtyessäni lukemaan luontopolun varrelle pystytetyn infotaulun karttaa ja seurasin sitten hetkeäkään miettimättä maailman rakkaimman perässä kivikkoista polkua tietämättä lainkaan, mihin se tulisi meidät johtamaan.

Lopulta päädyimme aivan käsittämättömän kauniin maiseman äärelle, emmekä me voineet kuin pysähtyä katselemaan kaikkea sitä edessämme avautuvaa kauneutta, auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni istuin lämpimälle kalliolle ja mietin, etten ollut aikoihin ollut missään niin korkealla, en ollut aikoihin nähnyt niin kovin kauas. Syksyn väriloisto oli siinä hetkessä kauneimmillaan ruskaan verhoutuneen maiseman maiseman tuntuessa jatkuvan loputtomiin meidän istuessamme lämpimällä kalliolla iltapäivän auringonsäteiden häikäistessä hetkittäin silmiäni, minä huokasin itsekseni kaikesta siitä ihan äärettömästä onnellisuudesta ja kaivoin kangaskassistani kameran, jonka olin saanut juuri huollosta.

Istuimme siinä kauan, siinä hetkessä meillä ei ollut kiire mihinkään ja stressini tuntui jääneen jonnekin kauas, jonnekin syksyn väriloistoon pukeutuneen maiseman taakse niin kauas, ettei se enää saavuttanut minua istuessani siinä kalliolla havunneulasten tarttuessa kiinni takkini helmaan. Ikuistessani sitä syksyn kauneinta iltapäivää ja maisemaa valokuviin tarrauduin kiinni tuulessa huojuvaan mäntyyn, tunsin syystuulen tarttuvan armottomasti vaaleisiin hiuksiini ja nauroin itsekseni, kuinka hetkittäin minua hirvitti se korkeus tuulen tarttuessa minuun, vaikka en korkeita paikkoja suuremmin ole koskaan pelännytkään. Auringonsäteet maalasivat maisemaa minuutti toisensa jälkeen kauniimmin auringonlaskun lähestyessä ja kävellessämme kivikkoista luontopolkua pitkin alas minä mietin, että ne olivat todennäköisesti viimeiset valokuvat tämän syksyn väreistä, todennäköisesti viimeinen iltapäivä, kun minulla olisi tänä syksynä aikaa nauttia siitä väriloistosta, sillä syksyn väriloisto tulisi katoamaan armottomasti nopeammin kuin uskoisinkaan, niin käy joka vuosi. 

Viimeinen iltapäivä se sitten olikin, eikä sen uskomattoman kauniin iltapäivän jälkeen tullut enää sellaisia päiviä, että minulla olisi ollut aikaa jäädä nauttimaan siitä ihan sanoinkuvaamattoman kauniista väriloistosta. Lehtipuiden lehdet lähtivät lopulta syyssateiden ja tuulen mukana, maisema muuttui vähitellen kovin harmaaksi ja yhtenä aamuna satoi ensilumi aivan kuin merkiksi syksyn päättymiselle, kuin silmänräpäyksessä alkoi alkutalvi ja aamuisin oli niin kylmä, että oli kietouduttava paksuun kaulahuiviin kävellessään bussipysäkille. Ensilumi katosi ihan muutamassa päivässä ja vaihtui loputtomaan harmauteen, siihen samaan, johon minä olen tuntenut katoavani näinä marraskuun tihkusateeseen ja sumuun verhoutuneena päivinä muistellessani syksyn kauneutta, sitä aikaa, kun maailma ei ollut vielä näin harmaa.

LÄMMIN SYYSPÄIVÄ JA KANAVUOREN LUONTOPOLKU

Kun muutin Jyväskylään maaliskuun 2016 lopussa tavallaan kuvittelin, että tämä kaupunki saisi minut innostumaan valokuvaamisesta jollain uudella tavalla ja seikkailemaan tuntemattomilla kadunkulmilla kamerani kanssa, sillä niin uusien kaupunkien on ollut tapana vaikuttaa minuun, niin myös Helsinki vaikutti minuun vuosia sitten. On kuitenkin myönnettävä, että näiden Jyväskylässä viettämieni vuosien aikana minä olen tutustunut tähän kaupunkiin äärettömän huonosti, jostain aivan tuntemattomasta syystä minusta ei ole tuntunut siltä, että tahtoisin seikkailla tuntemattomissa paikoissa ja kulkea kamerani kanssa eri kaupunginosien välillä. Jostain aivan tuntemattomasta syystä tämä kaupunki ei saanut minua innostumaan ja tavallaan minä olen hetkittäin luovuttanutkin tämän kaupungin suhteen, mutta sitten taas hetkittäin antanut tälle kaupungille vielä häivähdyksen toivoa, sillä sellaisina hetkinä, kun olen seikkaillut kamerani kanssa tuntemattomaan löytäen kauneutta ympäriltäni on minusta tuntunut, ettei tämä kaupunki sitten välttämättä niin toivoton olekaan ja ehkä tästä kaupungista vielä löytyy se jokin, miksi minäkin voisin tuntea tämän jotenkin kodikseni.

Yksi sellaisista hetkistä oli yhtenä kauniina sunnuntaina, kun lämpötilan puolesta tuntui taas hetken enemmän kesältä kuin syksyltä ja kävelin sen maailman rakkaimman kanssa Naissaaren kautta Kanavuoren luontopolulle. Se oli tämän syksyn kaunein syyspäivä ja katsellessani maisemaa korkealta vuorelta unohduin miettimään itsekseni, kuinka minun olisi pitänyt kiivetä vuorelle jo kauan sitten, minun olisi pitänyt tulla katsomaan sitä uskomattoman kaunista syksyn väreihin verhoutunutta maisemaa, sillä minusta tuntuu, että se uskomaton maisema olisi saanut minut antamaan tälle kaupungille toivoa enemmän kuin koskaan aiemmin. Se aivan uskomaton maisema olisi saanut minut innostumaan valokuvaamisesta ja seikkailemista, se olisi saanut minut tutustumaan tähän kaupunkiin paremmin, etsimään lisää niitä kauniita maisemia ja eksymään kerta toisensa jälkeen kovin huonon suuntavaistoni takia, minä havahduin ajatuksistani meinatessani kaatua metsäpolun juurakoiden ollessa yllättävän liukkaat jalkojeni alla. Siitä lämpimästä syyspäivästä ja uskomattoman kauniista maisemista minä aion kertoa teille vielä lisää, mutta nyt aion kuitenkin lopettaa tekstini tähän ja lämmittää itselleni glögiä, nauttia hetken siitä, ettei tarvitse tehdä mitään ja voi vain olla, hengähtää pienen hetken.