Kaksi vuotta sitten syksy oli melkein yhtä äärettömän kaunis kuin se on ollut tänä vuonna, se oli niin kaunis, että istuessamme yhtenä kahden vuoden takaisena lokakuisena iltapäivänä ensimmäistä kertaa elämässämme katselemassa ruskaan verhoutunutta maisemaa Kanavuorelta toivoin itsekseni, ettei se hetki päättyisi koskaan. Se oli täydellinen syksyinen iltapäivä, sellainen, jota muistelin vielä tammikuussa kävellessäni räntäsateessa tallille ja joka sai minut lupaamaan sinä iltapäivänä itselleni, että palaisin seuraavana syksynä katselemaan sitä uskomatonta maisemaa siltä samalta vuorelta. Minä en kuitenkaan palannut seuraavana syksynä, en palannut, vaikka syksy sai sydämeni muuttamaan rytmiään kävellessäni metsäpolkuja ja olisin tahtonut nähdä kaiken sen väriloiston siltä korkealta vuorelta, minä en palannut, koska kiire ja stressi pitivät minua jatkuvasti otteessaan hellittämättä vähääkään, vaikka minä kuinka yritin kaikin voimin repiä itseäni irti niiden vahvasta otteesta.
Tänä syksynä minä en kuitenkaan antanut stressin ja kiireen saada minua enää kiinni, en vain yksinkertaisesti antanut ja lokakuun puolivälissä kävelimme ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen Naissaaren kautta Kanavuoren juurelle. Nousimme portaita ja kivistä luontopolkua ylös iltapäivän auringonsäteiden häikäistessä silmiämme ja lopulta päädyimme aivan uskomattoman kauniin maiseman äärelle, siihen samaan kohtaan, johon kaksi vuotta sitten pysähdyimme katselemaan edessämme avautuvaa uskomatonta maisemaa. Niin pysähdyimme myös sinä lokakuisena päivänä, istuimme auringonsäteiden lämmittämälle kalliolla ja katselimme edessämme avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa. Syksyn väriloisto oli siinä hetkessä
kauneimmillaan, tuuli tarttui hetkittäin takkuisiin hiuksiini ja mietin itsekseni, kuinka äärettömän hyvältä tuntui istua siinä, tuntea tuuli hiuksissaan ja nähdä kauemmas kuin kahteen vuoteen, vain hengittää rauhallisesti jokaisella hengenvedolla ja olla olemassa.
Istuimme siinä kauan, meillä ei ollut kiire yksinkertaisesti yhtään mihinkään, meillä ei ollut kiire ja stressi ei tuntunut edes kaukaisena häivähdyksenä syvällä minun rintalastani alla, sitä ei ollut olemassakaan, oli vain se uskomattoman kaunis maisema ja me kaksi, se oli täydellinen hetki, täydellinen iltapäivä. Siinä hetkessä minun sydämessäni tuntui niin valtava rauha, että se sai minut hymyilemään itsekseni istuessani lämpimällä kalliolla havunneulasten tarttuessa kiinni takkini
helmaan. Katsellessani sitä uskomatonta maisemaa linssin lävitse tarrauduin kiinni tuulessa huojuvaan mäntyyn, tunsin
syystuulen tarttuvan armottomasti takkuisiin hiuksiini ja nauroin
itsekseni, kuinka olen alkanut vuosien saatossa pelätä aivan suunnattomasti korkeita paikkoja ja kuinka huolimatta siitä ihan suunnattomasta pelosta minä nautin aivan jokaisesta hetkestä sillä korkealla vuorella. Auringonsäteet maalasivat maisemaa minuutti toisensa jälkeen kauniimmin auringonlaskun lähestyessä ja kävellessämme myöhemmin luontopolkua pitkin alas huokaisin itsekseni, kuinka se oli todennäköisesti viimeinen kaunis syyspäivä tänä vuonna, viimeinen kaunis ruskaan ja lämpimiin auringonsäteisiin verhoutunut syyspäivä.
Huokaisin itsekseni, kuinka se oli todennäköisesti vuoden viimeinen iltapäivä, jolloin minulla oli aikaa nauttia siitä väriloistosta, sillä
syksyn väriloisto tulisi katoamaan armottomasti nopeammin kuin
uskoisinkaan, niin käy joka vuosi. Viimeinen iltapäivä se olikin, eikä sen sanoinkuvamaattoman kauniin iltapäivän jälkeen tullut enää sellaisia iltapäiviä. Ruskaan verhoutuneet lehdet putosivat lopulta syyssateiden ja
armottoman tuulen mukana, maisema muuttui vähitellen kovin harmaaksi ja lopulta yhtenä
aamuna satoi ensilumi tavallaan kuin merkiksi syksyn päättymiselle, kuin
silmänräpäyksessä alkoi alkutalvi ja aikaisina aamuina oli niin kylmä, että minun oli puettava lämmin villatakki ja villasukat kävellessäni keittiöön keittämään aamuteetä. Se oli viimeinen kaunis syksyinen iltapäivä, mutta en ole siitä yhtään surullinen, sen sijaan olen äärettömän onnellinen siitä, että tämä syksy oli niin uskomattoman kaunis ja ehdin nauttia siitä enemmän kuin moneen vuoteen, olen onnellinen siitä, että ilmassa tuoksuu jo talvi ja voin lämmittää iltaisin glögiä ja neuloa ensimmäistä kertaa vuosiin villasukkia.
Lähetä kommentti