Lokakuun viimeisenä iltana lähestyvän marraskuun kylmyys tunkeutui kotiimme ikkunanpielistä, minä sytytin kynttilöitä illan viimeisten valonsäteiden vaihtuessa pimeyteen ja katselin, kuinka kaupunki ikkunalasin takana vähitellen hiljentyi odottamaan marraskuuta saapuvaksi. Viime vuosina marraskuu on ollut aivan lohduttoman harmaa, mietin lämmittäessäni glögiä ja unohduin miettimään lapsuusvuosieni talvia, sitä, kuinka marraskuussa maailma verhoutui lumihuntuun ja rakensimme lumihevosia läheiseen metsään. Ne talvet olivat ihan äärettömän kauniita, mietin itsekseni kääriytyessäni tiukemmin lämpimään neuletakkiini ja laittaessani villasukat jalkaani, lokakuun viimeisenä iltana lumihuntuun verhoutuva maisema oli vain kaukainen muisto ja kaupungin uinuessa ikkunalasin takana mustan taivaan alla kaivauduin syvälle sohvan nurkkaan ja neuloin villasukkaan kantapään, olin päättänyt antaa maailmani hetkeksi pysähtyä aloilleen ja nauttia siitä lokakuun aivan viimeisestä illasta.
Sinä lokakuun viimeisenä iltana katsoin sen kaikista rakkaimman elokuvan, jonka olen katsonut elämäni aikana useammin kuin uskaltaisin koskaan myöntää. The Nightmare Before Christmas on ollut minulle kaikista rakkain elokuva niin kauan kuin muistan, minä rakastan kaikkea siinä elokuvassa ja aivan yhtä suunnattomasti rakastan Danny Elfmanin säveltämää elokuvan uskomatonta soundtrackia, joka soi kuulokkeissani yllättävän usein. Sinä iltana The Nightmare Before Christmas sai minut hymyilemään aivan kuten se on saanut lukemattomia kertoja elämäni aikana ja lokakuun vaihtuessa viimein marraskuuhun mietin itsekseni, kuinka en varmaan koskaan tule rakastamaan mitään muuta elokuvaa niin kuin minä rakastan sitä mestariteosta. Seuraavana aamuna hymyilin itsekseni elokuvan soundtrackin sanojen
Lähetä kommentti