Yhtenä lokakuun sunnuntaina minä heräsin aikaisin hyvin nukutun yön jälkeen, sytytin kynttilöitä valaisemaan hämärää makuuhuonetta ja söin aamiaista sängyssä, oli yksi lokakuun parhaimmista aamuista, kynttilät loivat pehmeitä varjojaan valkoiseksi maalatulle seinälle ja television ruudulla Lorelai Gilmore joi kahviaan. Gilmore Girls on yksi lempisarjoistani ja olen nähnyt sarjan jokaisen tuotantokauden luvattoman useasti, mutta kaikkien näiden vuosien ja katselukertojen jälkeen hymyilin itsekseni sinä lokakuisena sunnuntaina katsellessani neljättä tuotantokautta, se tuntui jotenkin aivan äärettömän turvalliselta, lähes yhtä turvalliselta kuin edellisenä iltana vaihdetut puhtaat lakanat ja vaniljatee, jota minä olen juonut aamuisin siitä asti, kun asuin vielä vuosia sitten Helsingissä. Ikkunalasin takana pimeys vaihtui vähitellen valonsäteisiin, yöllä oli ollut pakkasta ja avatessani parvekkeen oven kylmä ilma tulvi sisään makuuhuoneeseen, sataisipa ensi yönä lunta, mietin hetken itsekseni.
Seitsemän jälkeen minä kävelin Kuokkalan siltaa pitkin satamaan yhdessä sen ihmisen kanssa, joka on katsellut kanssani tätä maailmaa kohta jo viiden vuoden ajan, oli niin uskomattoman sumuista, etten nähnyt vastarantaa pysähtyessäni katselemaan sillalta loputtomiin jatkuvaa sumuista maisemaa. Sumu sai taakse jäävän kotimme ja kauempana horisontissa siintävän sillan katoamaan näkyvistä, mustat linnut lensivät korkealla taivaalla, eikä missään tuntunut olevan ketään. Aavemaista, minä mietin kulkiessani hetkeä myöhemmin eteenpäin näkemättä edessäni siintävää kaupunkia ja tunsin, kuinka kylmyys pisteli sormenpäitäni, en ollut nähnyt sellaista sumua vuosiin ja se, kuinka se peitti kaiken alleen, teki minut jotenkin järjettömän onnelliseksi sinä aikaisena aamuna.
Satamassa koko maailma ympärillämme tuntui kadonneen, laivat seisoivat rauhallisina aloillaan sumun keskellä katsellessani kauas näkemättä kuitenkaan mitään ja kaiken sen sumun keskellä minä istuin hetkeksi aloilleni, hengitin keuhkojeni täydeltä kylmää ilmaa ja kuuntelin, kuinka vesi oli hiljaa. Koko maailma oli hiljaa, tuuli kuiskaili kevyesti kuin kuiskaus tarttumatta kuitenkaan hiuksiini ja edellisen yön pakkanen oli jättänyt jälkensä satamalaituriin, oli jotenkin ihan täydellinen sunnuntaiaamu ja kuin tuuli, rauha kuiskaili kevyesti sydämessäni kävellessäni puoli yhdeksän jälkeen kotiin. Sinä sunnuntaina minä vain olin, annoin itseni levätä seuraavaa viikkoa varten ja hengitin syvään, minä olin ansainnut sen, mietin illalla sulkiessani olohuoneen sälekaihtimet ja sammuttaessani kynttilät juuri ennen kuin menin nukkumaan, olin ansainnut sen täydellisen sunnuntain.
Lähetä kommentti