Lapkon toinen studioalbumi, Scandal, siitä tämä tarina sai alkunsa viisi vuotta sitten marraskuisena iltana yhdessä rakkaan pikkukaupungin baarissa. Sinä viiden vuoden takaisena marraskuisena iltana minun piti olla Helsingissä katsomassa kahden rakkaan yhtyeen keikkaa, mutta jostain tuntemattomasta syystä olin kuitenkin päättänyt jäädä pikkukaupunkiin ja löysin itseni ystävieni keikalta, kun minulle tuntematon mies pyysi minulta kameraani lainaan ystävälleen. Hämennyin niin, että suurempia kyselemättä ojensin kamerani sille silloin vielä tuntemattomalle miehelle ja jatkoin musiikkiin hukkumista, se oli ihmeellinen ilta ja sinä iltana tämä tarina sai alkunsa, tämä tarina, jota on ollut hetkittäin tavallaan vähän vaikea uskoa todeksi. Sitä iltaa seuranneena yönä kävelimme valomerkin jälkeen yhdessä sen saman tuntemattoman miehen kanssa pieneen kotiini Linnankadulle kuuntelemaan Lapkoa, yhtyeen toista studioalbumia, josta olin hetkeä aiemmin puhunut silmät loistaen ja joka oli aivan ensimmäinen asia, joka todella yhdisti meidät. Kaupunki verhoutui marraskuun harmaaseen sinä yönä, oli satanut räntää koko illan ja saappaani hajosivat kesken matkan, nauroin ja kävelin ilman kenkiä kotiin asti, kerroin, että tahdon tatuoida ranteeseeni tärkeitä sanoja, sanoja, jotka olivat tavallaan enemmän kuin sanoja.
Sinä yönä minä en tiennyt hänestä juuri mitään, tiesin oikeastaan vain hänen nimensä ja sen, että hän rakasti sitä ihan uskomattoman hienoa albumia yhtä suunnattomasti kuin minä, sinä yönä se kuitenkin riitti ja tuntui turvalliselta istua pienen kotini sohvalla yhdessä, kuunnella se albumi ensimmäisestä biisistä viimeiseen saakka. Ranteessani ei ole vieläkään tatuoituna niitä tärkeitä sanoja, mutta siitä tuntemattomasta miehestä tuli lopulta minun mieheni, se ihminen, joka on kulkenut vierelläni viisi kokonaista vuotta ja nähnyt kaiken onnellisuuteni lisäksi myös ne kaikista huonoimmat päiväni, ihminen, joka on nähnyt minusta kaiken ja kulkee silti vierelläni, kaikesta huolimatta. Tämä tarina, joka sai alkunsa viisi vuotta sitten sinä yhtenä marraskuisena iltana yhdessä pikkukaupungin baarissa, on ollut uskomattomin matka, jonka olen saanut tähänastisen elämäni aikana kulkea ja kävellessämme yhtenä marraskuisena päivänä kahdestaan pitkin lumisia metsäpolkuja minä hymyilin hetken itsekseni, kuinka kiitollinen olen siitä, että sinä viiden vuoden takaisena iltana päätin lopulta jäädä rakkaaseen pikkukaupunkiin, vaikka Helsinki oli kutsunut minua luokseen vahvemmin kuin se oli kutsunut minua aikoihin.
Siitä viiden vuoden takaisesta illasta on kuljettu todella pitkä matka tähän päivään, on ollut niin suunnatonta onnellisuutta, että sanat ovat tuntuneet riittämättömiltä, mutta on myös taisteltu yhdessä demoneita vastaan ja kuljettu sumussa tietämättä, mihin suuntaan kääntyä. Näihin viiteen vuoteen on mahtunut valtameren kokoisia tunteita, mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois, en vaihtaisi, koska kaikkien niiden hetkien ja valtameren kokoisten tunteiden jälkeen olemme tässä, olemme yhdessä ja vahvempia kuin koskaan aiemmin. Näiden viiden vuoden aikana minä olen ensimmäistä kertaa
elämässäni saanut tuntea, miltä se tuntuu, kun toinen
ihminen rakastaa minua niin käsittämättömän paljon, että olisi
valmis
tekemään mitä tahansa saadakseen kyyneleeni kuivumaan ja vieläkin
enemmän, jotta minun olisi edes hetken aikaa vähän parempi olla. Ensimmäistä
kertaa elämässäni olen
uskaltanut luottaa siihen loputtomaan rakkauteen, uskaltanut huutaa pelkäämättä kaiken hajoavan palasiin ja tuntenut kelpaavani, vaikka itkuiset silmäni
muodostaisivat varjoja kasvoilleni ja hiukseni olisivat takkuiset, ensimmäistä kertaa elämässäni olen uskaltanut viimein haaveilla yhteisestä omasta kodista ja asuntolainasta.
En tiedä mitään siitä, mitä tapahtuu viiden vuoden päästä, mutta sen minä tiedän, että meillä on paljon yhteisiä unelmia, sellaisia, joita janoamme päästä toteuttamaan, sellaisia, jotka saavat meidät istumaan tuntikausia pimeässä huoneessa haaveillen, miettien, millaista elämä tahdomme yhdessä elää tulevaisuudessa. Hetkittäin ne unelmat tuntuvat liian suurilta, mutta toisaalta uskon siihen, että mikä tahansa tässä elämässä on mahdollista, mikään unelma ei ole liian suuri meille kahdelle ja olen onnellinen siitä, että saan unelmoida kaikista niistä asioista juuri hänen kanssaan. Olen onnellinen siitä, että huolimatta siitä tosiasiasta, että olemme molemmat viettäneet lapsuutemme siinä rakkaassa pikkukaupungissa ja käyneet saman lukion, tapasimme kuitenkin vasta sinä viiden vuoden takaisena iltana, silloin, kun aika oli oikea. Minä olen onnellinen siitä, koska sinä iltana me olimme tavallaan rakkautta ensisilmäyksellä ja minun maailmani pysähtyi hetkeksi, käänsi suuntaansa ja jatkoi eteenpäin suuntaan, johon en olisi vielä sinä aamuna uskonut sen jatkavan. Sitähän tämä elämä on, koskaan ei voi tietää, mihin suuntaan se jatkaa kulkuaan, mutta onneksi tiedän hänen kulkevan vierelläni riippumatta siitä, mitä elämässä tulee vastaan ja mihin suuntaan elämä jatkaa kulkuaan, se on suurin onni, mitä juuri nyt tiedän.
Lähetä kommentti