Olen kirjoittanut tätä blogia yli yksitoista vuotta. Se on aivan käsittämättömän pitkä aika, vaikka muistan edelleen sen hetken, kun kirjoitin ensimmäisen blogitekstini ja julkaisin sen tietämättä vähääkään siitä, että vielä yhdentoista vuoden päästä kirjoitan edelleen. Näiden yhdentoista vuoden aikana olen kirjoittanut paljon itsestäni, ehkä enemmän kuin olisi koskaan tarvinnut, mutta silti tuntuu, etten ole kertonut itsestäni oikeasti mitään. Tänään aion kertoa teille kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni, kahdeksan sellaista asiaa, jotka tulivat tänään jostain syystä ensimmäisenä mieleeni miettiessäni, mitä kertoisin itsestäni sellaiselle ihmiselle, joka tietää minusta jo vähän enemmän kuin nimeni ja ikäni. Minä olen Jenna Anette Katariina, kahden viikon päästä kaksikymmentä kahdeksan vuotta, mutta seuraavaksi ne kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni, ihan vaikka sen kunniaksi, että olen pian taas vuoden vanhempi ja se tuntuu jotenkin kummalliselta, kaksikymmentäkahdeksan.
Kahdeksan satunnaista asiaa minusta:
x Yksi suurimmista haaveistani on asua joskus tulevaisuudessa maalla. Minä olen kotoisin Savonlinnasta, siitä rakkaasta pienestä oopperakaupungista, josta kirjoitan usein ylistävin sanoin ja josta kuitenkin vielä kahdeksan vuotta sitten halusin pois enemmän kuin olin halunnut mitään koskaan aiemmin. Silloin kahdeksan vuotta sitten muutin pois siitä rakkaasta pikkukaupungista ja vaikka silloin vannoin, etten varmasti enää koskaan muuttaisi lähellekään Savonlinnaa, olen vuosien saatossa alkanut vähän kuin huomaamattani kaivata sitä pikkukaupungin rauhaa ja hiljaisia hiekkateitä. Olen alkanut kaivata ja samalla olen huomannut, että yksi kaikista suurimmista haaveistani on asua joskus tulevaisuudessa maalla vanhassa hirsitalossa, kulkea aamuisin peltojen reunustamia hiekkateitä ja kuunnella öisin, kun tuuli ulvoo ikkunoissa. Sen lisäksi, että se on yksi suurimmista haaveistani, minusta myös tuntuu, että minun on tarkoitettu asuvan niin, en yksinkertaisesti kuulu suuriin kaupunkeihin.
x Lapsena kuvittelin, että aikuisena kuuluu juoda kahvia. Siitä huolimatta minä en juo vieläkään kahvia, en juo, vaikka täytän kahden viikon päästä 28 vuotta ja lapsena kuvittelin sen ikäisenä juovani aamuisin kahvia aivan kuten isäni juo, kuvittelin, että juon kahvia aina työpaikan palavereissa ja keitän iltapäivällä saapuessani kotiin kahvia ennen kuin alan kirjoittamaan. Kahvin sijaan keitän aamuisin teetä ja iltapäivällä istuessani työpöytäni ääreen lämmitän glögiä, enkä tiedä tuleeko minusta koskaan ihmistä, joka juo kahvia, se on okei.
x Olen opetellut tänä syksynä uudelleen neulomaan. Minulla on tavallaan suunnattoman lämpimiä ja rakkaita muistoja peruskoulun tekstiilityön tunneista varsinkin ala-asteelta ja muistan edelleen näin vuosien päästäkin sen, kuinka opettelin käyttämään ompelukonetta ja virkkaamaan isoäidinneliöitä. Minä muistan kuitenkin myös sen, kuinka uskomattoman vaikeaa neulominen minulle alkuun oli ja kuinka en kertaakaan peruskoulun aikana neulonut villasukkaa kokonaan itse, äitini neuloi niistä aina vähintään kantapään. Tänä syksynä minä kuitenkin tartuin ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen villalankaan ja neulepuikkoihin ja viime viikolla viimeistelin ensimmäisen villasukan, jonka olen neulonut kokonaan itse, se tuntui valehtelematta ihan uskomattomalta.
x Käyn aamuisin ennen auringonnousua lenkillä. Se on ehdottomasti
yksi lempihetkistäni vuorokaudessa, silloin kaupunki on vielä hiljainen
ja ilma on kylmää hengittää katsellessani aina lenkin päätteeksi hetken
järvelle. Se on tavallaan täydellinen tapa saada itsensä aamuisin
kunnolla hereille, mutta samalla se on yksi niistä hetkistä, jolloin
olen olemassa vain itseäni varten ja nimenomaan siksi ne ovat minulle
niin tärkeitä hetkiä, ne ovat minun hetkiäni, niitä sellaisia, jolloin
en ajattele vielä työpäivää ja joista tuntuisi tällä hetkellä vaikealta
luopua.
x Olen tavallaan koko elämäni kärsinyt uniongelmista.
Lapsuusvuosinani pelkäsin hetkittäin ihan järjettömästi nukkumaan
menemistä, minä pelkäsin, koska tiesin, että nukahtaminen oli minulle
ajoittain erityisen vaikeaa ja pelkäsin aina valvovani lopulta yksin
pimeyden keskellä. Niin kävi valitettavan usein ja muistan edelleen,
kuinka käänsin kylkeä kerta toisensa jälkeen yrittäessäni nukahtaa ja
katsoin kelloa kymmenen minuutin välein. Enää se ei tunnu niin
ahdistavalta, mutta sen lisäksi, että nukahtaminen on edelleen hetkittäin äärettömän hankalaa, herään myös usein aamuyön ensimmäisinä tunteina nukahtamatta enää uudelleen koko yönä ja se on lähes yhtä raivostuttavaa kuin se, että iltaisin on hankala nukahtaa. Siksi hyvät yöunet tekevät minut aina niin erityisen onnelliseksi, siksi minusta tuntuu kovin tyhmältä valvoa huvin vuoksi aamuun asti ja nukkua sitten huonosti.
x Luulen, että olen aina rakastanut laulamista. Minä olen kirjoittanut luvattoman usein siitä, kuinka rakastan tanssittaa sormiani mustilta koskettimilta valkoisille ja viettää pimeyteen verhoutuneina iltoina aikaa akustisen kitarani kanssa, mutta en ole koskaan kirjoittanut sanaakaan siitä, että minä rakastan laulamistakin. En tiedä, olenko hyvä laulamaan, mutta sen kuitenkin tiedän varmuudella, että niin kauan kuin muistan, olen rakastanut laulamista aivan suunnattomasti ja laulanut aina, kun kukaan ei ole ollut kuulemassa. Sen lisäksi, että rakastan sitä suunnattomasti, se myös tekee minut lähes poikkeuksetta onnelliseksi, jotenkin äärettömän onnelliseksi.
x Kuuntelen saunassa äänikirjoja ja podcasteja. Olen vuosien ajan kuunnellut paljon äänikirjoja ja podcasteja, mutta sen
jälkeen, kun muutimme tähän uuteen kotiimme, olen
kuunnellut lähes poikkeuksetta niitä saunassa ja se on ollut yksi ihanimmista asioista, joita tiedän. Se on tehnyt saunomisesta jotenkin erityisen rauhoittavaa ja tänä syksynä minä olen ehtinyt kuuntelemaan jo monta kirjaa nimenomaan saunassa, viimeisimmäksi kuuntelin loppuun Tove Janssonin Taikatalven. Lukuisten Tove Janssonin kirjojen lisäksi olen kuunnellut tänä syksynä esimerkiksi Terhi Kokkosen Rajamaan ja lukemattomia jaksoja erilaisista podcasteista, suosikkejani ovat olleet tänä syksynä aivan ehdottomasti Aamukahvilla ja Petipuheita, molempien uusia jaksoja odotan aina innolla.
x Olen introvertti ja minä olen hetkittäin tuntenut sen takia riittämättömyyttä. Minusta on aina tuntunut, että ekstroverttien iloisuutta ja reippautta
ylistetään ihan kaikkialla, on tuntunut, että on paljon hyväksytympää olla jatkuvasti
sosiaalinen ekstrovertti kuin introvertti, joka viihtyy parhaiten
omissa oloissaan ja väsyy kaikesta ylimääräisestä sosiaalisesta
kanssakäymisestä. Työpaikkailmoituksissa haetaan usein sosiaalista työntekijää ja en edes
osaa laskea niitä kertoja, jolloin olen hakemusta kirjoittaessani
miettinyt, olenko tarpeeksi sosiaalinen ihminen kyseiseen
työpaikkaan, olenko minä tarpeeksi, kun en nauti sosiaalisesta
kanssakäymisestä ylettömästi ja väsyn todella helposti viettäessäni
aikaa ihmisten kanssa. Viimeisimmän parin vuoden aikana olen kuitenkin viimein ymmärtänyt, ettei se, että olen introvertti, tee minusta yhtään huonompaa ja minä olen aivan tarpeeksi, vaikka tarvitsen ihmisten kanssa viettämieni hetkien vastapainoksi aikaa olla aivan itsekseni, tarvitsen aikaa
ladatakseni akkujani, jotka tyhjenevät jotenkin niin kovin herkästi niissä ihmisten kanssa vietetyissä hetkissä.
Lähetä kommentti