Tuntuu tavallaan aivan kuin maailma olisi vasta herännyt marraskuun ensimmäiseen aamuun, siihen kauniiseen sunnuntaihin, jona vaihdoin makuuhuoneen oranssin verhot metsänvihreisiin ja kaivoin lopulta ne viimeisetkin joulukoristeet laatikoista. Tuntuu aivan kuin olisi vasta ollut marraskuun ensimmäinen ilta, vaikka marraskuu vaihtui tällä viikolla joulukuuhun ja satoi lunta niin, etten seistessäni villasukat jalassa parvekkeella pimeyden vaihduttua ensimmäisiin valonsäteisiin minä hymyilin itsekseni, hymyilin, koska joulukuu ei olisi voinut alkaa kauniimmin ja siinä hetkessä sydämeni muutti rytmiään, löi rauhallisesti putoavien lumihiutaleiden tahdissa. Minä en kuitenkaan aio kirjoittaa vielä sanaakaan joulukuusta, en aio kirjoittaa, vaikka rakastankin joulukuuta aivan suunnattomasti, en aio, koska marraskuu ansaitsee kaikesta harmaudestaan huolimatta tarkkaan valittuja sanoja, jotka olisin tahtonut kirjoittaa jo aiemmin, mutta en jostain tuntemattomasta syystä ole kirjoittanut.
Marraskuu ansaitsee omat sanansa ja lauseensa, sillä huolimatta siitä, että marraskuussa tämä kaunis maailma verhoutui harmaaseen, se ei tuntunut tänä vuonna samalta kuin se on tuntunut jo monta vuotta, se ei tuntunut siltä kuin hukkuisin harmaan sävyihin. Tänä vuonna marraskuu oli tavallaan aivan äärettömän kaunis, sytytin aamuisin kynttilöitä valaisemaan hämärää kotiamme ja kääriydyin lämpimään neuletakkiin katsellessani, kuinka järven toisella puolella kaupunki alkoi vähitellen heräämään uuteen päivään, niissä hetkissä oli jotain kovin taianomaista. Iltapäivisin kuljin pimeyteen verhoutuneita katuja ja pysähdyin hetkittäin katselemaan kaupungin valoja, neuloin ensimmäiset villasukkani loppuun, join lämmintä glögiä ja katsoin paljon Disney-elokuvia, niitä kaikista rakkaimpia, jotka ovat kulkeneet minun mukanani aivan lapsuusvuosistani saakka ja jotka saavat minut edelleen hetkittäin hymyilemään samalla tavalla kuin vuosia sitten. Niinä iltoina minä rauhoituin, aloitin toisien villasukkien neulomisen ja istuin hetkittäin pianon ääreen soittamaan rakkaimpia joululauluja, ne olivat kovin kauniita iltoja, ikkunalasin takana kaupunki uinui mustan taivaan alla ja yöllinen pakkanen sai tiet jäätymään.
Kaiken harmauden keskellä marraskuussa oli kuitenkin myös päiviä, jolloin maisema verhoutui lumihuntuun ja kävelin pitkin metsäpolkuja, jäin aina hetkittäin katselemaan uskomattoman kaunista maisemaa ja hengitin keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa. Lumihuntuun verhoutunut maisema teki minut ihan äärettömän onnelliseksi, aivan niin kuin se on aina marraskuussa minut tehnyt, ja tuntui jotenkin lohdulliselta ajatella, että kaiken sen harmauden keskellä oli myös niitä kauniita päiviä, niitä, kun lumihuntu valaisi harmaan maailman. Marraskuu oli tavattoman kaunis, kaunis kaikesta harmaudestaan huolimatta ja kun minä joulukuun ensimmäisenä päivänä katselin lumihiutaleiden putoilevan rauhallisesti hymyilin itsekseni, kuinka olen odottanut joulukuuta enemmän kuin vuosiin, tänä vuonna joulukuu on taianomainen, taianomaisempi kuin on ollut moneen vuoteen, erityinen.
Lähetä kommentti