Joulukuun kahdentenatoista aamuna minä heräsin vähän auringonnousun jälkeen, keitin riisipuuroa aamiaiseksi ja istuin edellisenä iltana siltä maailman rakkaimmalta joululahjaksi saamani kirjan kanssa olohuoneessa, kävin välillä hämmentämässä liedellä porisevaa riisipuuroa ja palasin sitten aina kirjan pariin. Olen lapsuusvuosistani asti ollut kiinnostunut itselleni tärkeiden kaupunkien historiasta, erityisesti siitä, millaisia kaupungit ovat olleet vuosikymmeniä tai vuosisatoja sitten, ennen kuin minä muistan ne itse ja saadessani joululahjaksi Jyväskylän kaupunkikuvasta kadonneista rakennuksista hymyilin itsekseni, kuinka tämänkin kaupungin historia on alkanut vuosien mittaan kiinnostamaan niin, että tulen viettämään sen kirjan kanssa monta hetkeä vielä ensi vuonnakin. Sinä aamuna vietin ensimmäisen hetkeni Jyväskylän kaupunkikuvasta kadonneiden rakennusten seurassa kirjan viedessä minut mukanaan aikamatkalle, ikkunalasin takana lumihiutaleet tanssivat hitaasti kevyessä tuulessa ja minä söin riisipuuroni sokerin ja kanelin kera, niin kuin aina, niin kuin jostain aivan lapsuusvuosistani saakka.
Se oli erityisen hyvä ja kaunis aamu, varovaiset valonsäteet loivat juovia olohuoneen lattiaan ja katosivat sitten yhtä huomaamatta kuin olivat ilmestyneetkin, minä sytytin joulukuusen valot tuomaan lempeää valoa hämärään kotiimme ja kuuntelin, kuinka hiljaisuus kuiskaili nurkissa. Puolenpäivän jälkeen kävelimme läheiseen metsään, hengitimme keuhkojemme täydeltä raitista ilmaa ja mietin itsekseni, kuinka onnellinen olen siitä, että kotimme lähellä on se pieni metsä, jonka polkuja kävellessä sydämeni rauhoittuu. Edellisenä yönä oli satanut lunta, joka verhosi kuuset ja katajat ja koko kauniin maiseman kevyeen lumihuntuun, hymyilin itsekseni pysähtyessämme hetkeksi kuuntelemaan hiljaisuutta ja katselin maisemaa linssin lävitse, oli aivan täydellinen joulukuinen päivä.
Lähetä kommentti