Viime viikolla en kirjoittanut sanaakaan, en kirjoittanut ensimmäistäkään lopulta aina keskeneräiseksi jäävää lausetta ja se tuntui samanaikaisesti sekä uskomattoman hyvältä että raastavalta, ristiriitaiselta vähän samalla tavalla kuin se, kun ensilumen verhotessa tämän kaupungin kevyeen lumihuntuun ruskaan verhoutuneet lehdet tarttuivat kenkieni pohjiin kuin muistuttaakseen siitä, että vuoden kaunein aika on pian vain kaukainen muisto. Tämä syksy on ollut niin äärettömän kaunis, että siitä on ollut hetkittäin vaikea kirjoittaa, mitkään sanat eivät ole tuntuneet olevan tarpeeksi kertomaan niistä hetkistä, kun minä olen juuri ennen auringonnousua kävellyt omenatarhan läpi ja tuntenut lähestyvän talven jokaisessa hengenvedossani, niistä hetkistä, kun olen sytyttänyt kynttilöitä valaisemaan hämärää kotiamme ja katsellut auringonnousun jälkeen järvelle, juonut kuumaa glögiä kylmyyden tuntuessa jokaisessa solussani. Niistä hetkistä, niistä pienistä hetkistä, jotka ovat saaneet sydämeni pakahtumaan onnesta, on ollut vaikea kirjoittaa, niin vaikea, etten viime viikolla osannut kirjoittaa sanaakaan.
Mitkään sanat eivät vain yksinkertaisesti ole tuntuneet olevan tarpeeksi kertomaan niistä hetkistä, kun olemme kävelleet iltapäivän valonsäteissä pitkin tuntemattomia metsäpolkuja, istuneet pehmeän sammaleen peittämälle kivelle katselemaan ruskaan verhoutunutta metsää ja tunteneet varovaisen tuulen kasvoillamme. Mitkään sanat eivät ole tuntuneet olevan tarpeeksi kertomaan niistä hetkistä, kun ruskaan verhoutuneet lehdet ovat pudonneet tuulen mukana olkapäillemme ja rauha on tuntunut jokaisessa hengenvedossani, ne ovat olleet tämän syksyn kauneimpia hetkiä ja vaikka syksy alkaa aivan väistämättä vähitellen kääntyä talveksi, ne hetket lämmittävät muistoina jossain syvällä rintalastani alla kylmyyden tunkeutuessa tähän rakkaaseen kotiimme ikkunanpielistä. Ne hetket lämmittävät mieltäni räntäsateen piiskatessa kasvojani ratsastaessani pimeyden keskellä marraskuun kylmyydessä, vaikka niistä on ollut vaikea kirjoittaa ja vaikka talven lähestyminen tuntuu samanaikaisesti sekä äärettömän hyvältä että raastavalta, ristiriitaiselta aivan kuten se, etten viime viikolla kirjoittanut sanaakaan.
Vaikka tästä vuoden kauneimmasta ajasta kirjoittaminen on tuntunut hetkittäin aivan uskomattoman vaikealta, tahdon kuitenkin vielä kirjoittaa teille siitä, kuinka suunnattoman onnellinen olin istuessani yhtenä iltapäivänä Kanavuorella katselemassa edessäni avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa ja siitä, kuinka yhtenä aamuna maisema verhoutui sankkaan sumuun kävellessämme satamaan. Tahdon kirjoittaa, mutta juuri nyt minä aion kuitenkin juoda glögini loppuun ja käydä sitten saunassa, kuunnella Tove Janssonin aivan tavattoman kauniita tarinoita ja nukahtaa sitten näkemään unta lumisista metsistä, takkatulen lämmöstä jossain kovin kaukana ja joulusta, siitä, jota minä olen alkanut odottaa jotenkin aivan eri tavalla kuin olen odottanut koskaan aiemmin.
Lähetä kommentti