TÄSSÄ KAUPUNGISSA PIMEYS EI TUNNU ENÄÄ TURVATTOMALTA

 

Olen tavallaan aina rakastanut pimeyttä, olen rakastanut pimeitä syysiltoja kävellessäni tummansinisen taivaan alla pikkukaupungin kaduilla ja niitä hetkiä, kun ikkunalasin takana maailma verhoutuu vielä hetken pimeyteen herätessäni uuteen aamuun. Minä olen aina rakastanut pimeyttä, mutta Helsingissä rakastin sitä enemmän kuin olen rakastanut sitä missään muualla. Rakastin kaupungin kirkkaita valoja ja mainostauluja pimeyden keskellä kävellessäni Tavastialle hengittämään rakasta musiikkia keuhkojeni täydeltä, katsellessani ohikiitäviä maisemia kotimatkalla bussin ikkunasta keskiyön jälkeen ja istuessani pienen soluasuntoni parvekkeella hiljaisina iltoina, rakastin, eikä pimeys oikeastaan koskaan tuntunut turvattomalta, ei tuntunut, vaikka hetkittäin siihen olisi ihan varmasti syytä ollutkin. Aina hetkittäin huomaan kaipaavani edelleen Helsinkiä ja pimeyttä sen lukemattomilla kaduilla katsellessani pimeyteen verhoutunutta kaupunkia seistessäni villasukat jalassa parvekkeella, huomaan kaipaavani niin, että se saa sydämeni särkymään tuhansiin palasiin rintalastani alla, niinä hetkinä se tuntuu maailman suurimmalta vääryydeltä, se, etten tule varmaan enää koskaan kutsumaan sitä kaupunkia kodikseni.

 

Vähitellen olen alkanut kuitenkin rakastaa pimeyttä myös tässä kaupungissa ja jollain tavalla pimeys on alkanut tuntua turvalliselta samalla tavalla kuin se tuntui vuosia sitten Helsingissä, mietin kävellessämme yhtenä iltana pitkin Kuokkalan siltaa juuri ennen keskiyötä. Hetkeä aiemmin me olimme katselleet varovaisten sadepisaroiden piirtävän kuvioita olohuoneen ikkunaan, mutta siinä hetkessä varovainen sade oli kuitenkin lakannut ja ilmassa tuoksui häivähdys vähitellen lähestyvästä talvesta pysähtyessämme hetkeksi katselemaan järvelle. Nojatessani sillan kylmään kaiteeseen mietin itsekseni, kuinka minä olen katsellut samalle järvelle parvekkeeltamme syksyn jokaisena iltana ja silti se saa minut sanattomaksi kerta toisensa jälkeen, siinä on jotain aivan uskomattoman rauhoittavaa, hymyilin jatkaessamme matkaamme ohikiitävien autojen valokeiloissa kohti satamaa. Sinä iltana järvi oli erityisen tyyni, varovainen tuuli kuiskaili salaisuuksia puiden latvoissa ja ruskaan verhoutuneet lehdet putosivat yksi kerrallaan asfalttiin, taivaalla loisti täysikuu hengittäessäni keuhkojeni täydeltä kylmää ilmaa.

 

 

Satamassa istuimme hetkeksi aloillemme, katuvalot loivat varjojaan mustaan asfalttiin ja kauempana laivojen valot loistivat kirkkaina pimeyden keskellä, oli niin äärettömän kaunista, etten osannut sanoa mitään. Missään ei näkynyt ketään, mutta kaiken sen yöllisen hiljaisuuden keskellä jossain veneessä soi Apulanta ja sanojen "on niin helppoo hautautua tyhjiin kasvoihin, stop-merkin kohdalla vain kiihdyttää lujemmin" kaikuessa pimeydessä unohduin miettimään itsekseni, kuinka ne sanat ovat soineet kuulokkeissani lukemattomia kertoja kävellessäni pimeyteen verhoutuneita katuja. Ne ovat soineet kuulokkeissani asuessani rakkaassa pikkukaupungissa, saaneet kyyneleet silmäkulmiini kävellessäni pitkin Helsingin katuja keskiyön jälkeen ja tuoneet mukanaan turvaa, kun muutin tähän kaupunkiin ja kuljin yksin pimeyteen verhoutuneita katuja tuntemattomassa kaupungissa yrittäen löytää tieni kotiin. Se on epäilemättä yksi yhtyeen hienoimmista biiseistä ja istuessamme sinä iltana satamassa niiden sanojen kaikuessa vaimeina syysillassa kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani, tuntui jotenkin niin uskomattomalta istua siinä niin, ettei kaupunki enää tuntunut vieraalta. Niin, että kaiken sen pimeyden keskellä tunsin olevani enemmän kuin turvassa ja sydämessäni tuntui valtameren kokoinen rauha, uskomattomalta, minä mietin itsekseni katsellessani laivojen kirkkaiden valojen heijastuvan peilityynen järven pinnasta. 

 

Ikuisuus on helppo saada hetkeen mahtumaan, sanat kaikuivat vielä mielessäni kävellessämme satamasta kotiin ja pysähtyessämme hetkeksi katselemaan Kuokkalan siltaa, joka on pimeyden keskellä käsittämättömän kaunis vuodesta toiseen. Sitä siltaa ja kaupungin valoja olen katsellut tänä syksynä aina hetkittäin, kävellyt itsekseni katuvalojen valaisemia katuja ja hymyillyt itsekseni, kuinka olen alkanut rakastaa pimeyttä tässä kaupungissa melkein yhtä paljon kuin rakastin sitä rakkaassa Helsingissä. Minä olen hymyillyt itsekseni, koska vietin tässä kaupungissa kokonaiset neljä vuotta ennen kuin uskalasin luottaa pimeyteen näillä kaduilla ja nauttia jokaisesta hetkestä katsellessani kaupungin kirkkaita valoja vastarannalla. Se on tuntunut jotenkin kovin erityiseltä, se, että olen alkanut rakastaa ja luottaa, huokaisin päästessämme kotiin kahdelta yöllä ja piiloutuessani peiton alle kylmyyden tuntuessa edelleen jokaisessa solussani, kylmyydestä huolimatta se oli ollut äärettömän kaunis ilta.