Lokakuun alku on ollut täynnä kauniita päiviä, sellaisia, jolloin minä olen kävellyt iltapäivän auringonsäteiden loisteessa pitkin ruskaan verhoutuneita katuja ja uskomattoman kauniita metsäpolkuja ja istunut iltaisin pianon ääressä pimeyden laskeutuessa aivan kuin varoittamatta kaupungin ylle ikkunalasin takana. Yhtenä iltana istuin kuitenkin ensimmäistä kertaa heinäkuun jälkeen elokuvateatterin hämärässä, kietouduin vihreään neuletakkiini ja tunsin, kuinka kyyneleet tarttuivat minun silmäkulmiini aina hetkittäin, valkokankaalla nainen joi punaviiniä ateljeessaan ja tanssi kuin kukaan ei olisi näkemässä, se oli jotenkin aivan erityisen kaunista ja ihmeellistä. Zaida Bergrothin ohjaama ja Eeva Putron käsikirjoittama Tove oli äärettömän kaunis, koskettava ja inspiroiva elokuva, rakastin sitä ensimmäisestä sekunnista viimeiseen ja kävellessäni myöhemmin ulos elokuvateatterista ulkona pimeys oli laskeutunut kaupungin ylle aivan yhtä varoittamatta kuin kaikkina iltoina, tihkusade kasteli hiukseni varovaisen tuulen tarttuessa niihin ja katuvalot heijastuivat sateen kastelemalta katukivetykseltä kuin taideteos. Sinä iltana se kaikki kuitenkin tuntui jotenkin erityiseltä ja hymyillessäni itsekseni pimeyden keskellä pysähdyin katselemaan, kuinka sadepisarat putoisivat kevyesti mustaan asfalttiin, ihmeellistä, minä ajattelin.
Kävellessäni tihkusateessa kotiin minä katselin korkeita kerrostaloja ja mietin, kuinka tavallaan rakastan asua kaupungissa, minä rakastan korkeita kerrostaloja ja keltaisten katuvalojen verhoamia kadunkulmia, rakastan, hymyilin itsekseni pysähtyessäni satamassa katselemaan järvelle. Samalle järvelle minulla on hetkittäin tapana katsella kotimme parvekkeelta, mutta satamasta se näyttää jotenkin aivan erilaiselta ja sinä iltana maailman verhoutuessa pimeyteen se näytti jatkuvan loputtomiin, siinä oli jotain mystistä ja se kiehtoi minua jatkaessani matkaani sillan ylitse kotiin. Sade yltyi entisestään, autojen valokeiloissa tunsin olevani enemmän elossa kuin minä olin aikoihin tuntenut olevani ja käänsin katseeni kohti mustaa taivasta antaakseni sadepisaroiden pudota kasvoilleni, tuuli tarttui hetkittäin mekkoni helmaan ja en osannut ajatella kuin sitä valtavaa onnellisuutta, joka tuntui syvällä rintalastani alla. Kylmyys tuntui hetkittäin minun jokaisessa hengenvedossani ja tunsin, kuinka sadepisarat juoksivat kalpeilla kasvoillani, mutta edes kaiken sen keskellä minä en osannut ajatella muuta kuin sitä valtavaa onnellisuutta, sitä valtameren kokoista onnellisuutta, joka sai sydämeni muuttamaan rytmiään.
Sitä aivan valtavaa onnellisuutta, johon minä tunsin pakahtuvani katsellessani sinä iltana vielä hetken järvelle kotimme parvekkeelta, sitä valtavaa onnellisuutta, joka tuntui niin ihmeelliseltä, että minun oli kirjoitettava se muistiin ennen kuin unohtaisin sen. Siinä elokuvassa oli jotain ihmeellistä, jotain niin äärettömän kaunista, että se oli saanut minut hengittämään onnellisuutta jokaisella hengenvedollani ja kirjoittamaan ensimmäistä kertaa aikoihin niin, että minusta tuntui, että minun on saatava kirjoittaa tai pakahtuisin. Jos minä suosittelisin tänä syksynä katsomaan yhden elokuvan, se olisi ehdottomasti Tove, se on ihmeellinen ja kaunis ja vaeltelee edelleen mielessäni aina hetkittäin. Se saa minut yhä edelleen pysähtymään iltaisin katselemaan kaupungin valoja järven toisella puolella ja unohtumaan ajatuksiini, kirjoittamaan niin, että se tuntuu hetkittäin jokaisessa solussani.
Lähetä kommentti