Minä olen kirjoittanut ratsastuksesta ja hevosten kanssa viettämistäni hetkistä viimeksi viime syksynä, silloin, kun olin alkanut käydä tallilla vähintään kahdesti viikossa ja ne tallilla hevosten kanssa viettämäni hetket olivat minulle uskomattoman tärkeitä, silloin, kun rakastin jokaista hevosten kanssa vietämääni hetkeä enemmän kuin mitään. Viime syksyn jälkeen en ole jostain syystä kirjoittanut kertaakaan ratsastuksesta tai niistä hevosten kanssa viettämistäni hetkistä, mutta kaikesta hiljaisuudestani huolimatta rakastin kuitenkin jokaista hevosten kanssa viettämääni hetkeä myös niinä kovin kylminä ja pimeinä iltoina, kun matkustin työpäivän jälkeen tallille varustamaan ratsuni ennen ratsastustuntiani, minä rakastin ilman satulaa ratsastamista kylmyyden tuntuessa jokaisessa hengenvedossani ja hevosen rauhallista hengitystä taluttaessani sen tunnin jälkeen takaisin tarhaan. Ratsastin maaliskuun puoliväliin asti kahdesti viikossa, mutta sitten koronakaaos sai minun elämäni kuitenkin pysähtymään, jäin pieneen yksiööni tekemään töitä ja peruin tulevat ratsastustuntini, koska en tahtonut ottaa riskiä ja matkustaa tallille iltapäivän ruuhkabusseilla. Silloin maaliskuun puolivälissä uskoin pääseväni ratsaille viimeistään huhtikuun lopussa, jostain syystä uskoin, ettei se koronakaaoksen aiheuttama tilanne voisi lopulta kestää kauan ja ennen kuin huomaisinkaan, se olisi ohitse ja pääsisin takaisin ratsaille ja jatkamaan siitä, mihin maaliskuussa jäin oman osaamiseni kanssa, viettämään aikaa hevosten kanssa kuten minulla oli ennen tapana.
Huhtikuun lopussa minä kuitenkin matkustin rakkaaseen pikkukaupunkiin ja lopulta se taukoni kesti kauemmin kuin olisin osannut koskaan kuvitellakaan, kauemmin kuin olisin tahtonut uskoa ja kun sitten elokuussa viimein palasin ratsaille viiden kuukauden mittaisen taukoni jälkeen tuntui kuin se olisi ollut parasta, mitä minulle on tänä vuonna tapahtunut. Sinä elokuisena päivänä, kun nousin ratsaille ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen, tuntui epätodelliselta harjata rauhallisin liikkein rakasta suomenhevostammaa auringonsäteiden loisteessa ja kuunnella sen rauhallista hengitystä puhdistaessani kavioita, tuntui epätodelliselta nousta hetkeä myöhemmin satulaan ja tuntea hevosen liikkeet jokaisessa solussani. Se oli jotain, mitä olin kaivannut maaliskuusta asti niin suunnattomasti, että se tuntui hetkittäin kipuna jossain todella syvällä rintalastani alla, se oli jotain, mikä sai kyyneleet tarttumaan kiteiksi silmäkulmiini. Sen ratsastustunnin jälkeen olen käynyt viikoittain ratsastamassa, viettänyt aikaa rakkaiden hevosten kanssa ja nauttinut jokaisesta hetkestä samalla tavalla kuin keväällä ennen tätä koronakaaosta, eikä mikään saisi minua enää jättämään niitä viikoittaisia hetkiä tallilla välistä. Mikään ei saisi minua enää luopumaan hetkistä hevosten kanssa, juuri niin suunnattomasti minä olen nauttinut jokaisesta tallilla viettämästäni hetkestä ja siitä ihan uskomattomasta tunteesta, kun ratsailla tuntuu kuin yhtään missään muualla ei olisi luonnollisempaa olla, kuin minä en siinä hetkessä yksinkertaisesti tahtoisi ollamissään muualla.
Tänä syksynä tätä ihan tavattoman rakasta harrastusta ja niitä hevosten kanssa viettämiäni hetkiä on kuitenkin varjostanut väistämätön tieto siitä, ettei oikeastaan mikään tämän harrastuksen suhteen tule minun kohdallani jatkumaan ennallaan enää vuodenvaihteen jälkeen ja ettei minulla ole tavallaan pienintäkään tietoa siitä, kuinka ylipäätään tulen jatkamaan enää tätä harrastusta. Tällä hetkellä ainoa asia, jonka tiedän varmaksi on se, etten minä voi lopettaa, minä en tahdo elää enää ilman niitä hevosten kanssa viettämiäni hetkiä, minä en tahdo, koska tämä harrastus on yksi tärkeimmistä asioista elämässäni ja se tekee minut aivan äärettömän onnelliseksi viikko toisensa jälkeen. Tämä harrastus on aivan ehdottomasti yksi niistä asioista, joista minä viimeisenä suostuisin elämässäni luopumaan, mietin editoidessani näitä valokuvia ja katsellessani ratsastustunnin päätyttyä otettua valokuvaa, jossa nauran kävellessämme loppukäyntejä ja kasvoilleni on piirtynyt niin valtava onnellisuus, että sitä on tavattoman vaikea pukea sanoiksi, se valokuva on minulle kovin erityinen ja niin on tämä harrastuskin.
Lähetä kommentti