Tällä viikolla minä pysähdyin, harmaan lukemattomiin sävyihin verhoutuneen taivaan alla pyöräillessäni tallilta kotiin hetki ennen hämärän ensimmäistä häivähdystä pysäytin polkupyöräni keskelle keltaisten ja oranssien vaahteranlehtien täyttämää katua ja pysähdyin miettimään, miksi minulla on niin uskomaton kiire kotiin. Miksi olin pyöräillyt käsittämätöntä vauhtia monta kilometriä muistamatta matkasta mitään vain päästäkseni nopeasti kotiin tekemään asioita, joita minun ei olisi edes oikeasti tarvinnut tehdä enää sinä iltana, miksi minulla oli niin uskomaton kiire? Miksi minä olin kulkenut koko viikon silmät kiinni näkemättä ympärilleni, mietin taluttaessani polkupyörääni suojatien ylitse ja jatkaessani matkaani sataman kautta kotiin, mihin minulla oli jatkuvasti niin uskomaton kiire, huokaisin vielä itsekseni puhdistaessani ratsastussaappaitani kylpyhuoneessa päästyäni kotiin.
Siitä on ihan tavattoman helppoa kirjoittaa, siitä, kuinka täytyisi aina hetkittäin pysähtyä nauttimaan hetkestä ja antaa itselleen aikaa levätä, antaa itselleen aikaa ihan vain olla, on niin kovin helppoa kirjoittaa siitä, kuinka juoksemalla ei välttämättä pääse yhtään nopeammin perille. Tavattoman helppo kirjoittaa, mietin sytyttäessäni kynttilöitä valaisemaan hämärää kotiamme puhdistettuani ratsastussaappaani, käytyäni kaupassa, siivottuani kotimme ja ripustettuani puhtaat pyykit kuivumaan, niin tavattoman helppo kirjoittaa, naurahdin ja päätin, että sinä iltana annan itseni levätä. Istuin kaamosvalojen valaisemalla parvekkeella, katselin vastarannalla siintävän kaupungin kirkkaita valoja ja suljin hetkeksi silmäni, hengitin, hengitin niin, ettei ollut olemassa mitään muuta kuin se hetki ja tasaisesti kulkevat hengenvedot ja se tuntui paremmalta kuin mikään on tuntunut aikoihin, ihan vain hengittäminen. Siinä hetkessä minä pysähdyin ja avatessani myöhemmin silmäni tunsin, kuinka sydämeni rytmi oli muuttunut, katselin järvelle hiljaisuuden kuiskaillessa korvaani rauhallisuuttaan ja huokaisin syvään, ensimmäistä kertaa aikoihin sydämeni oli rauhallinen ja se tuntui niin ihmeelliseltä, että hymyilin itsekseni.
Lähetä kommentti